Valkonen käsi
Lukutuvalle kirj. Heikki Sarvela.
— Hyvää päivää!
— Valkonen kiisi!
Tuollainen vastaanotto sattui monelle vuosia sitten muutamassa talossa kaukana sisämaassa. Portilla siinä tuli jo vastaan kookas, arvokkaan näköinen vanha mies. Toivotettuaan hänelle hyvää päivää sai vieras tuon jotensakin oudon vastauksen:
— Valkonen käsi!
Suuresti ihmeissään katseli outo miestä, joka ei näyttänyt olevan milläänkään, meni vaan menojaan käymättä vieraan kanssa pitempiin puheisiin ja odottamatta olisiko hänellä mahdollisesti vielä jotakin kysyttävää.
Pitkään katseli outo hänen jälkeensä. Suorana mies asteli ja vakavasti, vilkumatta, päätään kääntämättä syrjään. Aika ei ollut saanut hänen hartioilleen sellaista kuormaa, että se olisi kyennyt niitä kumaraan painamaan, vaikka olikin hänen tuuhean tukkansa ja partansa valkoiseksi lumittanut. Hän oli siistissä, keveässä herrasmiehen kesäpuvussa, kädessä keppi, ja herrasmieheltä hän kaikinpuolin näytti.
— Hän on hiukan hupsu, sanottiin talossa, mutta kyllä hän osaa muutakin puhua, vaikka valkonen käsi on hänellä aina mielessä ja ensimäisenä esille tulee, kun hän jotakin sanoa tahtoo.
Hän oli entinen koulunopettaja, joka parina kesänä oli ollut asuntoa tuossa talossa, mutta talvisin asusti läheisessä kaupungissa.
Valkonen käsi ei ollut sattumoisin hänen mielessään, vaan silläkin oli oma historiansa. Senkin tiesivät kertoa talossa, sen verran kuin sitä ihmiset tunsivat.
Hän oli kerran ollut nuori hänkin, tietysti, nuori ja verevä aikoinaan. Tutkinnot suoritettuaan oli hän päässyt tyttökoulun opettajaksi muutamaan maaseutukaupunkiin ja perustanut valmistavan koulun samaista koulua varten, jossa hän oli opettajana. Kun hän opetti äidinkieltä, niin oli hän opettajana kummankin koulun kaikilla luokilla.
Muutamana syksynä tuli valmistavaan kouluun muitten muassa tyttönen, johonka hän kohta erittäin mieltyi. Hän oli vanhempi kuin toiset, mutta oppineempikin. Hän oli maalta kotoisin ja siellä ei oltu kovin kiirehditty kouluun, vaan oli opetettu kotona. Hänen ei tarvinnut ensi luokalla olla muuta kuin siksi vaan, että ehti perehtyä koulun menoon, ja sitten hänet siirrettiin toiselle, jossa edistyi niin, että ensimäisenä siirrettiin keväällä kolmannelle.
Aluksi ei opettaja itsekään osannut selittää, miksi tuo tyttö häntä enemmän miellytti kuin muut, tuo yksi ainoa.
— Ovathan ne kaikki yhtä sieviä ja yhtä pyöreäposkisia ja yhtä vereviä ja yhtä herttaisia ja yhtä iloisia ja yhtä nöyriä, mutta miksi tuo yksi ainoa tuossa noin on — yksi ainoa, arveli opettaja useinkin itsekseen.
Mutta viimein se hänelle selvisi ... selveni vähitellen, mutta varmasti. Viimeinkin hän sen tajusi: sillä oli niin kauniit kädet, taikka oikeastaan vaan käsi, sillä yhden hän oikeastaan huomasi, yhden näki, sen, jolla hän niin kauniisti kynää kuljetti ja jonka hän aina niin sulavasti nosti viitatakseen, että hän tiesi voivansa vastata kysymykseen. Voi sentään, kuinka valkonen ja kuinka kaunis ja kuinka intelligentti se käsi oli! Se ei ollut tavallinen käsi, ei miltään puolen. Se oli solakka ja kaitanen, ei liian lihava, mutta ei liian laihakaan; siinä oli pitkät, solakat, hyvin muodostuneet sormet, ja se oli aina niin puhdas, niin valkonen, niin sileä! Se oli liian valkonen, liian kehittynyt lapsen kädeksi!
Ja mielissään meni maisteri näyttämään, kuinka kynä on kädessä pidettävä ja paperilla kuljetettava, että jatkuisi kirjoitusharjoitus yhtä hyvin kuin kotona on alettu ja että muodostuisi kaunis käsiala.
Ikävätä oli, ett'ei saanut useammin kuin kerran tahi pari taikkapa kolmekin kertaa käydä kättä ohjaamassa, sillä tyttö tajusi heti ja teki niinkuin opettaja tahtoi. Se oli ikävätä, mutta eihän sitä voinut auttaa, vaan täytyi ihmetellä, kuinka nöyrä ja oppivainen ja lahjakas oppilas oli. Ja kovin sitä opettaja ihmettelikin.
Pitkä oli opettajasta se kesä, joka seurasi kevättä, jolloin tuo valkonen käsi siirtyi valmistavasta varsinaiseen kouluun ... pitkä se oli ja ikävä, niin pitkä, ett'ei siitä tahtonut loppua tullakaan. Usein arvelutti, ajattelutti kovin, että tuleeko se enää ollenkaan vai meneekö muualle, johonkin toiseen kouluun! Oh, niitä on niin monta kotiloa tässä maassa! Miks’ei se, juuri se meidän koulu ole ainoa ... kummallista!
Ja maisterin kesä ei ollut kesälle ollenkaan sinä kesänä, lepo ei tarpeelliseksi levoksi ruvennut ankaran työn perästä ... ei levoksi, vaan levottomuudeksi. Tuo alituinen levottomuus ja odotus, tuo pelvon ja toivon vaiheinen elämä se vei unen, se vei levon... Mutta valkonen käsi uurtui yhä syvempään maisterin mieleen.
Kuluihan se sentään sitenkin se kaunis kesä, ja lyhenevä päivä ja pitenevä pimeys alkoi yhä enemmän ilmoittaa, että toiseksi muuttui luonto, että syksyyn kallistui vuodenaika.
Oi, sitä päivää, sitä odotettua, sitä syyskuun ensimäistä päivää! Se oli kirkas, lämmin, kaunis, suloinen päivä! Se oli kuin elämän uudestasyntymisen päivä pienessä kaupungissa, jossa oli monta koulua. Kesäinen, kuollut aika oli lopussa ja syksyinen, uusi vilkas elämä alkoi. Kirjavanaan vilisivät vanhat kaitaset kadut nuoria tulokkaita, joilla oli niin paljo hommaamista asuntojensa järjestämisessä, niin paljo kertomista kesäisistä oloista ja oloista ja iloista, kun tuttavan tapasi ja toisen ja kolmannen, ja niin loppumattomiin. Kaupungin portilla näki vielä surulliset kasvot ja kyyneleiset silmät, joita koti-ikävä, kodin muistot, vanhempien ja kotiin jääneiden kaipuu kostutteli ja surulliseksi saattoi, mutta pian muoto kirkastui ja mieli vilkastui, kun toisten joukkoon kaupungissa saapui. Mielissään katseli menoa kesäinen kaupunkilaisen, katseli ja ihaili, ja hänenkin mielensä vilkastui ja nuortui, ja pois puhaltuivat syksyiset huolet ja talviset murheet, ja hän tunsi itsensä voimakkaaksi kestämään niitä, mitä hyvänsä talvisen vaipan takana piileskeli — niin oli hän nuortunut nuorten vilkkaasta ilosta ja elämän voimasta.
Iltaa ennen oli maisteri jo saapunut kaupunkiin. Hänen asuntonsa oli siisti ja järjestyksessä, että siinä ei hänellä ollut mitään puuhaa, ei huolta eikä vaivaa. Toimellinen emäntä oli pitänyt siitä huolen.
Valkonen käsi oli maisterin ensimäinen ajatus seuraavana aamuna. Jokohan se on saapunut ja miltähän se nyt näyttää, onko entinen, yhtä valkonen, yhtä miellyttävä... Ja varhain aamusta istui hän jo ikkunassa ja katseli kadulla liikkuvata vilkasta elämiltä ... eihän sitä tiennyt, milloin hänkin sattuisi siitä ohitse kulkemaan, että edes vilahdukselta saisi nähdä tuon... tuon ... tuon — valkosen käden.
Ja sitten hän nousi ja katsahti kahdesti peiliin, että miltä hän näytti ja oliko kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti — ja johan se oli kouluun menoaikakin.
Portilla kulki samassa joukkoiloisia tyttöjä… Maisteri nosti hattuaan ja tytöt niiasivat kohteliaasti ja heidän muotonsa loistivat iloa ja onnellisuutta.
Ja niin oli alkanut uusi lukukausi, ankaran työn ja oppimisen aika koulussa.
Maisteri oli onnellinen. Valkonen käsi oli yhtä viehättävä kuin ennenkin, ja yhä syvempään uurtui sen kuva maisterin sydämeen, juurtui lähtemättömäksi. Opettaja kyllä tunsi, kuinka tuo oppilas, tuo valkonen käsi anasti kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olentonsa, mutta hänessä ei ollut miestä karkottamaan sitä... ei hennonut sitä tehdä eikä tainnut tahtoakaan.
Nyt oli valkonen käsi jo luokalla, jossa kirjoitettiin varsinaisia aineita, ja niitä oli niin hupainen tarkastaa ja korjata, ja se vihko oli maisterilla aina ensimäisenä esillä. Oli niin onnellista, kun ei ollenkaan tarvinnut sitä korjata, sai vaan korkeimman arvosanan merkitä siihen. Mutta iltamyöhällä toisia korjatessaan luki hän vielä uudestaan ja uudestaan tuon yhden, tuon ainoan... ja vielä kerran. Usein istui hän silloin ajatuksissaan, naputteli kynällään pöytään ja haasteli itsekseen: Valkonen käsi, sinut täytyy minun saada tähän pöytään kirjoittamaan ... tähän pöytään... tähän pöytään, valkonen käsi! Ja hän oli onnellinen, niin onnellinen pelkästä tuosta ajatuksesta: tähän pöytään.
Niin kului syyslukukausi loppuun, ja maisteri päätti itsekseen, että ensi lukukauden loputtua siirtyy valkonen käsi — tähän pöytään.
Mutta eipäs siirtynytkään.
Se kesä oli maisterista pitempi ja tuskaisempi kuin mikään muu. Valkonen käsi hiveli hänen mieltään, mutta raateli hänen sydäntään, ja hän oli pyhästi päättänyt saada sen omaan pöytäänsä, mutta miten, sitä ei voinut ratkaista. Oliko matkustettava itse puhumaan asiasta vai esitettävä kirjeellisesti aikeensa — siihen ei maisteri saanut ratkaisua mistään. Usein istuutui hän pannakseen ajatuksensa kirjeen muotoon, mutta lyhyeen se yritys aina loppui.
— Valkonen käsi! Tähän pöytään... tähän pöytään!
Muuta ei tahtonut tulla, ja maisteria alkoi toisinaan vaivata ajatus, että hän on aivan sekaisin tahi puolittain sinnepäin.
Pitkä oli maisterista kesä, pitkä, senlainen, josta ei tahtonut loppua tulla mitenkään, mutta loppuihan se viimeinkin sentään sekin kesä.
Talvi oli taas yhtä onnellinen kuin entisetkin. Valkonen käsi oli melkein joka päivä, jos ei ihan nähtävänä, ihailtavana, niin ainakin läheisyydessä. Ainevihkojen joukossa oli aina vihko, joka oli hyvin kirjoitettu niin sisällyksen kuin käsialan puolesta, ja siisti ja puhdas ja miellyttävä, johon aina mielihyvällä saattoi korkeimman arvosanan merkitä ...
— Antaa käydä koulunsa lävitse rauhassa, siten on parempi. Minun aikeeni eivät tarvitse häiritä hänen lukujaan eivätkä hänen rauhallista edistymistään. Mutta sitten, sitten ... Valkonen käsi, tähän pöytään... tähän pöytään!
Ja maisteri oli kovin mielissään, kun hän saattoi olla niin ymmärtäväinen ja viisas ja järkevä.
Tuli sitten kevät, jolloin valkonen käsi oli viimeistä kevättään koulussa. Maisteri oli kovin levoton, eikä voinut ajatella muuta kuin sitä ja kuinka sitten oli käyvä, kun valkonen käsi oli lopettanut koulunsa... Ja hänen päätöksensä oli varma, järkähtämätön kuin kallio.
Lukukausi oli lopussa... Pianpa se loppuikin.
Tuli sitten hetki, jota maisteri oli levottomasti odottanut, jäähyväiskemut eroaville oppilaille. Ne pidettiin ulkopuolella kaupunkia olevassa kesäravintolassa. joka jo 1 p:västä toukokuuta oli auki ollut ja yleisöä palvellut.
Opettaja puhdistutti kyläilypukunsa, lähetti saappaansa korjattavaksi, vaikka ei niissä mitään vikaa ollut, ja osti uuden, vaalean kravatin. Ja niin lähti hiin mielessään varmasti päättäen, että nyt, tänä iltana, jos milloinkaan, on asia päätökseen saatettava, onnelliseen loppuun johdettava...
Iltama oli kovin hupainen, henkevä ja innostava. Puheitten ja laulujen vaihdellessa kului valoisa kevätilta nopeasti kuin linnun lentimillä.
Maisteri ei vaan ollut oikein oma itsensä, vaikka hän olikin kovin ihastunut Valkosen käden kauniiseen lauluun, josta hän ei ollut ennen tiennyt... aavistanut kyllä. Tuollainen sulava suu, suloinen puheääni osasi varmaankin sulavasti laulaa, livertää kuin lintu puussa. Mutta se ei ollut hyväksi maisterille tällä kertaa se havainto, se hurmaava laulu, ei, vaan päinvastoin. Se häiritsi kovin hänen muutenkin levotonta mieltään, niin että hän oli kokonaan haihtua selvästä käsityksestä, varsinkin kun hän huomasi, että tuskin siellä sai sopivata tilaa senlaisten sisimpäin asiain esittämiseen, joita hänen sydämessään kuohui...
— Ei, ei! Ei tullut mitään, huokasi maisteri.
Ja niin loppui iltama, erohetki löi.
— Totta kai te tulette vielä ensi syksynä tähän kouluun, sanoi opettaja hämillään tuolle ainoalle.
— En, en tietysti! Mitä minä täällä tekisin, vaan kentiesi menen Helsinkiin jatkamaan, puhui tyttö reippaasti.
— Ah, niin, niinhän se on, äänsi maisteri.
Hartaat jäähyväiset sanottiin ja kirkas ilon ja eron kyynel kiilsi monesta silmästä.
Aamuun asti istui maisteri sinä yönä pöytänsä ääressä.
— Valkonen kiisi! Tähän pöytään... tähän pöytääni hoki hän, mutta se ei enää tahtonut lohduttaa tuokaan, ja se tulikin tällä erää enemmän tottumuksesta kuin selvästä mielestä. —
Tarinan loppu on lyhyt.
Hän päätti kirjallisesti esittää hellät asiansa... kirjeessä kauniisti ja vaikuttavasti. Ja sitä hän hartaasti yritti. Ei muuta tehnytkään kuin kirjoitteli, mutta ei yksikään kirje koskaan tullut kelvollinen, senlainen, jonka olisi voinut lähettää. Niissä oli jokaisessa aina jokin virhe, joka oli korjattava, ja kirje taas uudestaan kirjoitettava.
Niin meni kesä maisterilta, meni syksy, ja joulu toi uusia huolia hänelle. Hän luki kohta juhlien jälkeen sanomalehdistä kihlausilmoituksen.
Seuraavan kevään oli hän kovin hermostunut ja sairaloinen. Se kului kuitenkin suuremmitta häiriöiltä, ja maisteri muutti maalle kesäksi niinkuin ennenkin.
Sinä kesänä tuli viimeinen isku.
— Valkonen käsi!... Emäntä! Valkonen käsi!... Emäntä hoi! oli maisteri alkanut äkkiä kiljua muutamana päivänä postin tultua. Ja kun emäntä oli hädissään tormannut opettajan huoneeseen, oli tämä istunut peljättävän oudon näköisenä keinutuolissa ja emännän kysymykseen että mikä oli hätänä, vastannut surullisesti:
— Valkonen käsi!
Mitään muuta selitystä ei ollut antanut eikä muutakaan puhunut, vaan lehdessä oli ollut ilmoitus, että valkosen käden haltija oli vihitty avioliittoon Juhannuspäivänä.
Kalimassa kesällä 1904.
Lukutupa 1/1905.
