Suojalan mänty.
Kirj. Joh. Ahlgrén.
Suojalan isäntä ja minä olimme hyvin tutut. Kaupunkimatkoillaan hän meille poikkesi ja yöpyikin kun niin sattui. Sanalla sanoen: me, minä ja hän, olimme mitä paraimmat ystävät keskenämme. Toisinaan taas tapahtui juhla-aikoina, kuten Jouluna, Juhannuksena j. n. e. että aattoiltana itseni matkalle valmistin ja rautatien vaunuun istuin, joka vajaassa tunnissa minut L:n asemalle kuletti. Asemalla taas oli hevonen varoina, eikä muuta kuin siirtäytyä junasta ajopeleihin ja pian olin matkani perillä vanhassa ja tutussa Suojalassa, jossa vastaanotto oli aina yhtä suora kuin arvokaskin. Jos sattui olemaan Joulu, niin silloin me pahnoilla kelleilimme ja haarikasta kotoista olutta — jota tällä paikkakunnalla sahdiksi sanottiin — ryyppäsimme. Juhannusaikana taasen ei maltettu pirtissä pysyä — vielä vai! — vaan ulkona vapaassa luonnossa oleiltiin ja juteltiin yhtä ja toista. Sahtihaarikka oli tavattavissa, sillä suuta ei unohdettu. Ja että pieni „napsu” myös tuontuostakin päivän merkityksen vuoksi naukattiin, ei tarvitse mainitakaan. Tähän viime mainittuun oli meillä omat syymme: satuimme juurikuin ihmeen kautta olemaan molemmat Jusseja! — Hauskoja nuo ajat ja mielihyvillään niitä toisinaan jälestäpäin muistelee.
No niin.
Muutamana sunnuntaina keskikesällä olen taas Suojalassa vieraisilla ja vietän silloin taas isännän parissa lystin päivän. Lähtöä tehdessäni ilmoittaa isäntä purin viikon kuluttua talossa pidettäviin tulkoon suviviljan leikkuuta varten sekä kehoitti kaikinmokomin saapumaan tilaisuuteen. Tietysti lupasin noudattaa kehoitusta — kuinkas muuten! — sillä talkoo, varsinkin elotalkoo, muodostuu maaseudulla jonkunmoiseksi juhlaksi, jossa „syödään, juodaan ja mässätään”. Odotettavissani oli taasen muuan hupaisuus, jonkalaista ei kaupunkilaiselämä voi tarjota. Oliko siis ihme, jos isännän esitykseen heti suostuin.
On eräs lämminpäivä elokuun loppupuolella, kun erään toverini seurassa — isännän kanssa tehdyn välipuheen mukaan — Suojalaan saavumme. Emäntä käy meitä tervehtimään ja käskee kamariin, jossa hän meille kahvit y. m. hyvät tarjoo. Koko talon väen — paitsi hän, joka väelle ruokia laitteli, sekä vaari, joka pirtin sängyssä makaili, kun ei vanhuutensa tähden kyennyt muiden mukaan — kertoi emäntä olevan leikkuupellolla. Koska väkeä ei vielä tuntikauteen voitu kotiin odottaa, niin päätimme mennä leikkuupaikalle nähdäksemme miten sitä oikein talkoossa rehkäistään.
Leikkuupaikkaa lähetessämme aloin minä muuanta käsipeliä soittamaan. Pelin olin isännän kehoituksesta juuri varta varten mukaani ottanut, sillä talkooväelle piti minun tanssia toimittaa, sellainen oli keskinäinen välipuheemme. Mitäpä olisikaan talkoot ilman tanssia! Talkooväki oli tietysti hyvillään meidän tulostamme, sillä olihan heillä nyt muun hyvän lisäksi tanssinkin tiedossa, jota paitsi olisivat ilman minua jääneet. Tervehtiessään isäntä lausui:
„Tulithan sinä kuitenkin.”
„Miksi on olisi tullut, kun kerran lupasin”, vastasin.
Maisteltuamme sahtia — jota koko saavi oli paikalle kuletettu — riisuimme takit yltämme ja kävimme koettamaan että mitenkä se sitominen meiltä luonnistaisi. Toverini, jolla entuudesta oli kokemusta tässä työssä, oli minua jonkun verran etevämpi, vaan paraani kun panin, niin „laiskan voitin” minäkin.
Vihdoin päivän mailleen mennessä lopetettiin työ ja marssin soidessa sitten taloon asteltiin, jossa maukas illallinen työstä palaavia odotti. Käytiin pöytään, sillä nälkä ei ollut kenestäkään kaukana — meistä kaupunkilaisistakaan — ja hilpeillä mielin syötiin talkoo-illallinen vaahtoavan sahtihaarikan ahkeraan kierrellessä miehestä mieheen.
Syömingin loputtua se vasta alkoi tulkoon parain puoli — tanssi! Pari parilta alkoi nuoret pyöriä pirtin permannolla ja vikkelään, vaikka jotenkin kovaäänisesti, liikkuivat tanssivien jalat, joille yhä vauhtia lisäsi äänekäs käsipelin ääni.
Aamupuoli oli jo käsissä, kun yksi toisensa perään asettui huokaamaan penkille, pankoille ja mikä mihinkin. Tarpeesen olikin lepo, sillä päivän kiivas työ lämpimässä kesäilmassa, illan tanssi sekä nautitut juotavat olivat omiaan tekemään miehestä väsyneen. Hiljaiseksi oli tauonnut elämä äsken niin liikkeisessä Suojalan talossa, ainoastaan nukkuvain kuorsaukset hiljaisuutta häiritsivät.
Puolipäivä läheni, kun vihdoin makuultamme nousimme. Murkinoituamme läksimme, isännän esityksestä, talonveräjän lähellä olevalle päivänkaltevalle aholle, jonka korkeimmalla kohdalla seisoi Suojalan uhkea mänty — isännän ylpeys. Isäntä väitti puuta paraimmaksi pitäjässä ja sen oksilla sanoi hän olevan istuinpaikan vähintäin kymmenelle miehelle. Näyttääkseen puheensa todeksi, pyysi hän meitä mukanaan puuhun nousemaan. Tämän teimmekin ja huomasimme isännän totta puhuneen: männyn jykevillä oksilla oli kylläkin sopivia istuimia vähintäin kymmenelle hengelle. Puun laajalle eteneväin oksain suojassa oli turvassa sekä auringon säteiltä että sateelta, jota viimemainittua meille hieman ylhäältä annetuinkin ikäänkuin kokeeksi.
Tarkastelimme näköalaa, joka tältä kohdin olikin mitä kaunein. Mänty oli korkealla mäellä ja sen juurelta näkyi Suojalan asuinrakennuksen yli kaukana oleva Tervajärvi ja siitä etäämpänä koivumetsä. Taampana taasen oli Suojalan laajat viljelysmaat, jotka muutamalla taholla ulottuivat aina kilometrin laajuudelle. Molemmilla sivuilla näkyivät peruna- ja räätikkämaiden sarat. — Tässä oli hauska olla! Vielä kun tyttö meille männynjuurelaisille sahtihaarikan kuletti, niin oli meillä täydellä syyllä sanoen „papin elämä.”
„Tällaisen uhkean männyn juurella onkin kait hupaisa olla ja elää?” virkoin muun puheen lomassa.
„On”, vastasi isäntä ja jatkoi: „Työtä ja ruokaa on ja niitä molempia piisaamaan asti. Tietäkääs pojat: tämän männyn juurella olen syntynyt ja kasvanut. Isäni, se vanha Jussi, jonka pirtin sängyssä näitte, tuli tähän taloon toisesta pitäjäästä täysikäisenä miehenä, vaan minä, niinkuin jo sanoin, olen tämän männyn juurella ensimäisen päivänvalon nähnyt. Voinette ymmärtää että tämä paikka on minulle niin rakkaaksi käynyt, että en siitä millään hinnalla tahtoisi luopua. Enpä ole tätä taloa varsin rauhassa saanut asua, on siinä vastustakin ollut osaltaan: joku on mielitellyt paikkaani tässä talossa — sillä Suojala, vaikka onkin vaan lampuotitalo, elättää aivan puhtaasti pitäjänsä — käyden siinä tarkoituksessa kuiskailemassa yhtä ja toista kartanonherran korvaan. Minut hän kuitenkin siksi tunsi entuudesta, etteivät moiset jutut ole voineet muuttaa hänen ajatustaan minusta. Tapahtuipa silloin kun isäni vanhaksi jouduttuaan aikoi talonpidosta luopua, että kartanonherra saapui Suojalaan asiasta neuvottelemaan. Vaikka vanhemmalla veljelläni tosin olisi ollut etuoikeus isännöimään, niin oli isälläni kuitenkin tässä suhteessa toiset „tuumingit”. Näin sillä kertaa isäni jotain syvästi ajattelevan niinkuin tapansa oli ennenkuin ajatuksensa julki lausui. Tupakkapalaansa puraisten ja pitkän syljen syläistyään hän vihdoin lausui:
„Liian vanha olen jo tätä taloa isännöimään, jotakuta nuorempata miestä olen ajatellut .”
„Jotakuta pojistanne ehkä” lausui kartanon herra.
„Niin olen”, isäni myhähti, puraisten mälliään. „Tätä Jussipoikaahan olen sille tilalle meinannut, vai mitä patruuna siihen sanoo?” Nimeäni mainitessaan hän osoitti minua, jolla kertaa tunsin itsessäni miehevyyttä.
„Samaa olen juuri minäkin ajatellut, siinä on meillä kummallakin sama ajatus”, kartanonherra virkkoi ja sillä välipuheella oli asia ratkaistu. Minusta tuli isäntä Suojalaan, jota usea kadehti ja harmittelikin. Minä taas niistä välitän viisi; kotoani vaan en kävelemään lähde, sillä leipää, lihaa ja perunoita kyllä piisaa, kun vaan en toimesta ulkone.
Sellaista se maamiehen elämä on: aamusta varhain täytyy olla työn toimessa, jos on mieli talosta elää. Kyllä maamiestä usein moititaan jos joltakin taholta, vaan maamiehestä se sentään elämä kaupunkiinkin lähtee. Mitä pantais kaupungissakaan hampaan väliin, jos ei maakunnasta kuljetettaisi. Eikö niin?”
Myönsimme hänen totta puhuneen.
„Vaan mikä kummempi on, en ole eläessäni saanut mitään rahallista palkkaa, vaikka työtä olen saanut tehdä kuin kuka tahansa. Niin kauan kun vielä veljineni ja sisarineni lapsia olimme, pidettiin talossa renkejä ja päiväläisiä, vaan kun siksi vartuimme että talon töitä toimittamaan kykenimme, saimme me pojat käydä rengin toimiin ja sisarille annettiin piikain työt. Niinkun jo sanoin ei meille rahallista palkkaa annettu, ruokaa ja vaatetta vaan saatiin ja siinä kyllä. Ruoka ei varsin herkullista ollut, tuollaista talonpoikaista vaan. Vaate ei myöskään hienointa ollut, eikä sitä kaupungilta tuotu — siihen kun olisi mennyt rahaa, jota ei varsin helposti käsistä päästetty. Yleensä ei juuri mitään ylellisyystavaroita ostettu — viinakin keitettiin kotona. Kotona valmistettiin se tavara, jota me vaatteen asemesta käytimme. Äiti kehräsi rohtimesta lankaa, josta sitte liinavaatetta kuteli. Tosin oli ensialuksi rohtiminen paita jotenkin karkea ihoa vasten, vaan tottuipa siihen vähitellen. Aineen pitovaatteeseen otti äiti keritsimien avulla lampaan selästä, josta hän sitten jykeviltä sarkaa valmisti poikain puvuiksi.
Muistanpa vielä hyvin erään markkinamatkan, jonka isäni seurassa kaupunkiin tein. Kauppatorilla pysähdyimme myymäkojun ääreen, jossa oli kaupan ainoastaan lakkeja. Katsellessasi erästä kiiltävällä laakerinahkasella otsanauhalla varustettua lakkia, joka oli mielestäni erittäin soma, muistui mieleeni oma kehno lakkireuhkani ja ehdoton mielipaha sai minussa vallan. Korea lakki herätti kateuttani, eikä ihmekään: olin silloin vasta vähän toisellakymmenellä oleva poika. Kysyin myyjältä lakin hintaa, jonka tämä ilmoitti yhdeksi markaksi. Hinta ei tosin ollut suuri, vaan minulle, jolla ei ollut penniäkään taskussa, oli se koko summa. Kuultuani hinnan vilkasin toisella kojulla olevaan isääni, vaan tietäen hänen luonteensa en rohjennut häneltä markkaa lakin hinnaksi pyytää. Kävelimme sitten majapaikkaan einettä ottamaan. Tällä välin oli isäni saanut muutamalta tuttavalta ryypyn, joka toki hänet hieman iloisemmaksi ja avomielisemmäksi. Syödessämmehän veti povitaskustaan esiin rahamassinsa sanoen:
„Katsos, Jussi, miten paljon täällä on seteleitä! Nämät rahat olivat minulla alkujaan, vaan tämän summan voitin hevoskaupassa tänä aamuna. — Näetkös!?”
Uusi lakki muistui tuossa tuokiossa mieleeni ja nyt luulin sopivan ajan tulleen. Omaan pahanpäiväiseen lakkiini viitaten koetin hänelle selittää, miten kauniin lakin olin torilla nähnyt ja samalla pyysin häneltä markkaa lakin ostoon. Mutta silloinpa venähti isäni äsken niin iloinen naama ja kenties katuen että itse juuri oli antanut aiheen pyyntööni, hän pisti lompakon taskuunsa virkkaen:
„Ei, poikaseni, ei näihin rahoihin kajota. Ne tarvitaan velkojen maksuun ja muihin ostoksiin.”
Sellainen oli isä ja tarkoituksena hänellä kuten äidilläkin oli „kasvattaa meistä kelvollisia ihmisiä”, kuten sanansa kuuluivat meitä kurittaessaan. Onko hän tarkoituksessaan onnistunut, en minä voi sanoa. — Maita olen kierrellyt ja nähnyt jo useita kaupunkeja, vaan en ole nähnyt sellaista paikkaa, johon kotoni tämän ison männyn juurella tahtoisin vaihettaa. Tahdon olla elämäni loppuun asti Ison männyn juuren Jussi.”
Näin lopetti isäntä historiansa Suojalan männyn juurella. Sitten läksimme taas ruualle. — Seuraavan päivän aamujunassa sitten taas kaupunkiin palasimme täysin tyytyväisinä siihen kohteluun ja niihin huveihin, joita meille tuli osaksemme Suojalan talossa.
Juhannus-aika — kauniin aika vuodessa! Tunteehan silloin jokainen itsessään tunteen — suloisen tunteen, joka on varsin toista kuin syksyinen mieliala. Vaikuttimena tähän on suloinen kesäsydän; pukeehan silloin luontokin itsensä uudelleen, talven jälkeen, juhlapukuun. Niin Juhannusaatto oli nyt, kaunis ja lämpöinen. Suojalan kuistin penkillä istuimme isäntä, renki-Jursi ja minä kaikessa sovussa ja rauhassa Juhannus-aattoa viettäen. Kuisti muuten oli ylt' yleensä nuorilla koivuilla linnotettu, kuten tapa oli. Sahtihaarikka ei ollut varsin kaukana ja että sitä koskemme ahkeraa käyttelimmekin, ei tarvitse mainita. Ja ilman tätä juhla-juotavata ei olisi Juhannuskaan juhlalla tuntunut.
„Eiköhän käydä mäntyyn”, isäntä muun puheen lomassa lausui, joka esitys sai heti yksimielisen kannatuksen. Pianhan sen männyn juurella seistiin, matka kun ei puolta kiviheittoa pitempi ollut. Aloimme kiivetä mäntyyn ja istuimme vihdoin sen „oksalla ylimmällä”, josta asemasta sitten aloimme tienoota tarkastella. Kaukana Suojalan asuinrakennusten yli metsäin takaa häämöittivät Innilän ja Sotavallan kartanoiden himmeät rajaviivat. Taampana taasen, hieman sivullepäin, tapasi silmä yksinäisen Nääjärven torpan ja sen takana pienen matkan päässä tiheään asutun Ahtielon kylän. Kyllähän männystä näkemistä riitti, se kun itsestään seisoi jotenkin korkealla mäellä. Alas kuitenkin laskeuduimme männystä, sillä varmemmaltahan sen sentään olo tuntuu, kun kovaa maata jalkainsa alla tuntee.
Heitimme oikein pitkäksemme männyn juurelle ja päätimme siinä yön viettää, sillä ilma oli kesäinen ja lämmin. Tyttö toi sahtihaarikan, joten ei meidän tarvinnut kuivinsuin yön selkään ruveta; tavasta hän sitä sai käydä täyttämässäkin, sillä ei ollut aikomuksemme säästää talon tavarata.
Männyn kupeesta, noin miehen korkeudella olevasta kolosta pistäytyi esiin pieni, korea lintu, päästäen mennessään ilmoille, äänen „pii, pii, pii!” Minä, joka en ollut kuullut tuota ääntä ja vielä vähemmin nähnyt itse lintua, niin oliko ihme, jos tulin hieman uteliaaksi ja isäntä heti selittämään:
„Se on käenpiika. Muistin aikani, ainakin kolmekymmentä vuotta on männyn kyljessä olevassa kolossa asustanut käenpiika. Tietysti ei se aina sama ole, vaan kuitenkin yhtä sukua, siitä olen varma. Emä arvatenkin jättää vanhaksi tultuaan pesän perintönä pojilleen, ja nämä taas pojilleen — sehän on maailmanmeno. Tämä vahva mänty on käynyt käen perheelle yhtä rakkaaksi, kuin minulle kotoni sen juurella. Enempää kun minä kodostani, ei käenpiikakaan tahtoisi luopua pesästään, vaan tahtoo se kaikin mokomin pitää vanhan ja tutun kotonsa, jota mekään emme millään tavoin tahdo häiritä emmekä vahingoittaa. — Eikö niin?”
Myönsimme isännän kaiken tavoin oikein puhuneen.
„Luontoni on sellainen”, jatkoi isäntä, „että en sallisi tehtävän kenellekään vääryyttä en pienemmällekään elävälle. Tässä käenpiiassa on meille esimerkki: Jos meidän asuntoomme vihollinen hyökkää ja sen hävittää ja meidät itse pakosalle ajaa, niin luulenpa, että mielemme on silloin hyvin musta. Samoin on laita käenpiiankin, jos me hänet poikineen pesästään ulos raastamme.”
Tämä isännän ajatus, niin oikia ja ylösrakentava kun se olikin laadultaan, oli meihin nähden jotenkin tarpeeton. Eihän meillä ja varsinkaan minulla ollut vähintäkään luontoa tai halua käydä käenpiian pesän kimppuun, enempää kun pääskysen pesänkään, jonka, pesänrenki-Jussi mäntyyn tullessamme, halkopinosta minulle osoitti.
Isäntä lausui:
„Yksi asia johdattaa toiseen. Äskeisestä puheestamme johtuu mieleeni, kuinka usein eläimiä rääkätään, ja varsinkin hevonen on tässä suhteessa usein lujimmalla, joka kuitenkin parhain on kotieläimistä, sekä hyödykkäin ihmiselle. Moni mies on kyllä päässyt hevosen omistajaksi, vaan sen hoitamiseen puuttuu häneltä taitoa. Hän luulee siinä olevan kyllä, kun sillä päivät, päästään tekee raskasta työtä antamatta sen hetkeäkään levähtää ja ruokaa juuri nimeksi, vaan ruoskaa sen runsaammin. Tällaisessa olossa se hevonen vasta huononee ja vahinko koituu omistajalle. Eikö tämä ole merkillistä, että hän liialla ahneudellaan hävittää omaisuuttaan, sillä onhan hevonen myös omaisuutta. Oikea hevosmies ei hevostaan liikanaisella työllä ja ruu'an puutteella rasita; hevonen on tosin nöyrä ja voimallinen, vaan lepoa tarvitsee sekin kunnossa pysyäkseen. Usea luulee siinä sangen viisaasti menettelevänsä, kun koettaa taloaan vähillä voimilla — renkein sekä hevosten suhteen — kunnossa pitää. Tämä on suuri erehdys, sillä talon töitä ei vähillä voimilla toimiteta muuten kun että työt tulevat siten hätiköiden tehdyksi. Tästä taas koituu ajanmittaan paljasta häviötä vaikka tuo turha säästäväisyys alussa vähän hyödyttäisikin.
Meidän tallissa on nykyäänkin viisi hevosta, sillä Suojalan työt ne kyllä tarvitsevat, jos ne vähän enemmän kuluttavatkin kun yksi tai kaksi hevosta, niin ajanmittaan ne kyllä sen monin kerroin takaisin tuovat. Vaikka hevosen tarpeeksi ruokkiikin, niin ei sitä siltä saa myötäänsä lyödä hosua ja suitsilla sen suupieliä repiä — se on vallan väärä „meininki”. Kuritusta tosin moni pahantapainen hevonen kyllä tarvitsee, kun sitä varsasta ajohevoseksi opetetaan; paljasta vakavata sanaakin hevonen kyllä uskoo, se kun on hyvin ymmärtäväinen. Minä olen monta hevosta varsasta kasvattanut ja Suomen rakuuna-rykmentissäkin on kasvattamiani hevosia. — Näitä asioita en juttele mahtailemalla, sillä olenhan vaan lson-männynjuuren-Jussi Suojalasta, vaan että sinäkin kaima (hän tarkoitti minua), joka olet kaupunkilainen, pääsisit huomaamaan, että on maamiehenkin elämässä yhtä ja toista varteen otettavaa. Eikö niin?”
„Kyllä niin”, myönsin.
Ilta kävi myöhäiseksi, sillä aurinko alkoi jo mennä mailleen ja alkoi hämärtää, vaan juuri sen verran että tuskin huomasi. Valoisa on kesäinen yö, vaan hiljanen, sillä yöksihän kaikki liike lakkaa. Käenpiika vaan jonkun kerran päittemme yli lensi, päästäin illan hiljaisuudessa tuon tutun äänensä: „pii, pii, pii!” Vihdoin sekin pesäänsä pujahti, kantaen jotain nokassaan. Uteliaisuudesta kävin sen pesää tarkastamaan, vaan tietysti se ei lähentymisestäni oikein pitänyt, koska vihaisesti puhahti kun sen pesän sisustaa tarkata koetin. Yritin toisen ja kolmannenkin kerran, vaan yhtä huonolla menestyksellä: sama vihainen vastaanotto tuli näilläkin kerroilla osakseni. Vihdoin heitin yrittämisen, ja jätin pesän rauhaan.
„Se on ylpeä, kuten meistä kuka tahansa, asuntonsa puolesta”, isäntä virkkoi yritystäni katsellen.
Sahtia särpimme ja että mukana olevasta putelista hieman maistoimme — se olkoon sanottu, sillä: Juhannus kun juhannus! Kiiluisi tuntui nyt meistä mitä hauskimmalta ja vielä hauskimmalta olisi se tuntunut, ellei lukematoin hyttysten parvi olisi rauhaamme häirinnyt. Hyttysistä päästäksemme päätimme tehdä tulen, josta nouseva savu olisi kyllä hyttyset karkoittava. Käytiin tuumasta toimeen ja kokoiltiin lähettyviltä risuja ja karmivoita, joista sitten vähässä ajassa laitettiin roihuava tuli kappaleen matkaa männystä, sillä isäntä ei sallinut mäntyä tulella turmeltavan. Laakealla kalliolla, se tuli loimusi ja me tulen ääressä sitten aloimme kaikessa ystävyydessä tarinoimaan.
Siinä valkean ääressä jutellessa juolahti mieleeni, että paistinperunat ne nyt hyvältä maistuisivat. Ajatukseni kuultuaan, suostui isäntä heti juoneen ja lähetti piika Miinan perunoita kuopasta noutamaan ja kävi hän aittaan, josta palvatun lehmänjalan männylle kuletti. Alkoi sitten perunain paistaminen „kuumassa mujussa”, oikein Jukolain poikain tapaan. Lehmänjalka killui männyn oksassa, josta kimpaleen leikkasi ketä halutti.
„Äsken kun käenpiian pesää tarkastit”, alkoi isäntä puhuu „niin se sinulle vihaisesti vastasi; tämä tapahtui siitä syystä kun ei se tarkoitustasi tietänyt, vaan arveli sinun pahoissa aikeissa pesäpaikkaansa lähentelevän. Käypi juuri samalla tavalla meidän keskemmekin, jos joku pahoissa aikeissa asuntoamme lähenee, niin emme suinkaan, häntä suopein silmin katsele. — Meille Suojalaan saapi tulla kuka tahansa, joka vaan tulee siivosti ja ystävyydellä. Ovi on avoinna päivällä ja yöllä; ruokaa ja juomaa tarjotaan myös sen mukaan, kun talossa löytyy. Tänlainen kohtelu tarjotaan Suojalassa kenelle tahansa, vaan joka riidan alottaa, ei se ole pitkäaikainen Suojalassa. Minä en rakasta riitaa enkä tappelua, vaan että ystävyys ja lauha vallitseisi keskemme. Tänlainen on minun tarkoitukseni, — leikillisistä jutuista y.m. hauskuudesta minä pidän — vaikka, joku pahankurinen, silloin tällöin minua pakoittaakin tuosta tavastani poikkeamaankin, — Juttelisinpa — jos viitsisitte kuunnella — erään tapauksen, josta käy selville mitä oikein riidanhaluinen mies matkaan saattaa, kun se häijyksi rupeaa?”
„Saisihan tuota kuulta”, kehoitukseksi vastasimme.
„Se oli tässä muuan vuosi takaperin”, isäntä alkoi kertoa, kun meillä Suojalassa oli renkinä mies, joka oli hyvin juonikas ja itsepäinen. Tätä olin jo hänestä ennen meille tuloaan kuullut, vaan ajattelin että ehkä hän tasaantuu, kun hänelle suoraan, ilman kaunistelematta totuuden sanon. Luulossani kuitenkin erehdyin, ei hän tapojaan muuttanut ja työnsäkin toki miten itseään halutti. Kerran häntä jo tuosta huomautinkin, vaan se ei ollut hänestä mieleen, koska äreänä vastasi:
„Minä olen sellaisesta talosta lähtenyt ettei minuun tule kenenkään mitään!”
„Olet kusta tahansa” vastasin vielä äreämmin, jos riitaa haluat, niin on sinun hyvin kiireesti Suojalasta lähdettävä, joko ovesta tai akkunasta, kumpaa tietä tahansa. Suojalassa ei kärsitä riiteliöitä, vaan ajetaan ne tunkiolle!”
Tällä kertaa tukki hän suunsa ja jäi asia siihen, sillä minua ei haluttanut riitaa jatkaa. Lähdin kamariin, jättäen hänet sille palkalle.
No niin.
Oli syksyaika. Rukiit olivat jo leikatut, täyteen ahdettuna ja kuivattuna odottivat riihet puimista. Aamusta alkain oli mainitsemani renki ollut kiusallinen ja juonikas. Erästäkin työtä tehdessään, teki hän sitä juuri silmin nähteni aivan kun kiusalla vallan nurinpuolisesti. Tästä häntä pari kertaa huomautin että „työtä ei tehdä sillä tavalla!” Tästä ei kuitenkaan apua lähtenyt., jonka vuoksi oikein vihaisena äyskäsin:
„Etkö sinä tiedä että olen isäntä Suojalassa, joka määrään kuinka työt meillä tehdään, etkä sinä!” Samassa sieppasin työn hänen käsistään, jonka nurkkaan viskasin. Tästäpä hän vimmatusti suuttui että samassa tuokiossa kurkkuuni karahti. Välillämme alkoi rynnistys. „Etkö sinä tiedä että minä olen Ison männyn-juuren Jussi!” kiljusin ja nakkasin hänet itsestäni irraleen sillä seurauksella että hän porstuan ovesta ulos vaelsi ja vastapäätä olevaan räätikkämaahan pötkähti. Kepälästi hän kuitenkin, tuosta jaloilleen kerkesi ja nyrkkiään pujoen uhkaili:
„Sinä sen Tuojalan-Jussi vielä tämänkin muistat!”
„Muistankin,” oli huoletoin vastaukseni tuohon, johon lisäsin: „mitäs teet, niin tee pian!”
Hampaitaan kiristellen hän sitten pimeään syysiltaan lähti. En hänen uhkauksestaan sen enempää välittänyt, sillä en olisi uskonut hänen ryhtyvän siihen konnantyöhön, jonka nyt, kerron:
Käytiin sitten myöhempänä saunaan, vaan ennenkun oli päästy oikein kylpemisen alkuunkaan, niin ilmaantuu piika, joka meille vesiä tuvassa lämmitteli, saunan akkunaan huutaen: „Tulkaas pian isäntä katsomaan, mikä tuolla riihen tienoilla punottaa! Olisikohan riihi syttynyt tuleen — ”.
Enempää en tarvinnut kuultakseni. Saunasta hyökkäsin ulos, enkä tiedä miten se kävi, vaan että se pian kävi, siitä olen varma, koska piika ei kerinnyt vielä saunanakkunnalla puhettaan lopettaa, kun siinä jo veräjällä riihelle päin tähystin. Ensi silmäyksellä sen näin, että riihet olivat, tulessa, enkä myöskään hetkeäkään epäillyt kenen työtä tämä oli; riihessä kun ei oltu moneen päivään tulta pidelty ja tulikin oli jo edellisenä päivänä riihen pesästä sammunut.
.Samassa asussa kun saunasta tavallisesti lähdetään, lähdin, tai oikeimmin sanoen juoksin — tässä ei ollut aikaa kävelyyn — pirttiin ja lausuin hätäisesti Kalle-rengille:
„Kalle, mene joutuin talliin, — riihet palavat! — ota sieltä valakka ja aja kartanoon viemään sanaa että „Suojalan” riihet ovat tulossa. Aja suorinta tietä, eläkä katso esteitä; jos aita vastaan tulee, niin kirkaise valakalle vaan, kyllä se sinut ylitse vie ja itse kyllä tiedät sen selässä pysyväsi!”
Kallo, paras rengeistäni, riensi kun pyry talliin; ja valakka, paras hevosistani, ei tarvinnut kuin vähän ohjia hellittää, niin oli sillä jo meno mielessä. — Puin sitten kiireesti housut ja paidan ylleni ja riensin paloa sammuttamaan, jonne jo toisia riensi vesisangot ja saavit mukana. Talo oli jotenkin ankara ja vaarassa olivat siinä asuin- sekä muutamat ulkohuonerakennuksetkin.
Tulipalopaikalle asteli myös muiden mukana meidän äreä renki, käyden oikein täysin kourin sammutustyöhön käsiksi. Heitin vihaisen silmäluomin häneen ja lausuin: „mitä nyt tuumit tästä työstäsi; olisiko liikaa jos ottaisin sinut kiinni ja viskaisin tuonne omaan virittämääsi tuleen? Muita kuin sinua en voi tästä poltosta syyttää!”
Jotain se itsensä puolustamiseksi koetti sopertaa, jota en kuitenkaan kerinnyt kuulemaan. — Taikka tuli olikin jotenkin ankara, niin saatiin se kuitenkin pysähtymään riihiin, jotka kuitenkin paloivat maan tasalle. Vaikka riihet olivat palovakuutetut, niin oli vahinko sentään tuntuva: sillä sisällä oleva vilja y.m. rehut olivat vakuuttamatta. Sanottavata puutetta ei tämä tulipalo sentään taloon tuottanut, sillä riihessä palanut vilja oli vähäinen osa talon vuoden tuloista. Joku riihellinen oli jo ennemmin puitu ja korjattu aittaan ja jalolla puimatta oli myöskin pieni määrä. — Vahinko ei niin suuresti harmittanut, vaan tuo konnantyö se enemmän tahtoi vihaksi pistää.
„Ette kenties nostanut käräjiinkäyntiä häntä vastaan?” kysäsin isännän lopetettua.
„En,” isäntä vastasi. „Tapani ei ole käydä käräjätupia. Kokemuksestani olen sen verran viisastunut, että herrat ovat ne, jotka käräjäinkäymisistä rikastuvat — talonpojat päinvastoin. Mitä olisinkaan häneltä ottanut kanssaan lakitupia käymällä, itseäni vaan yhä enemmän hävittänyt. Ajattelin, että ehkä hänen omatuntonsa häntä joskus pahan tekonsa tähden muistuttaa, niin onhan siinäkin jo osiksi rangaistusta — ”.
„Luultavasti ei hän sitten sen koommin, tuon tekonsa jälkeen ole kehdannut Suojalassa silmiään näyttää?” kysäsin.
„Vielä mitä” isäntä vastasi. „Kyllä hän toisinaan Suojalaan poikkeaa ja puheensa ovat yhtä leveät kuin ennenkin. Toisinaan hän ihan vakaasti vielä uhkaa meille rengiksi ruveta, vaan kun tuohon tavallisesti sanoa tokaisen: „saattaisit ehkä vielä riihet polttaa”, niin silloin tukkiintuu hänen suunsa kun naulaan”.
Loppuivat sitten keskustelut siihen, sillä alkoi jo vähän kutakin väsyttämään. — Jussi-renki oli jo aikaa sitten nukahtanut, asettanut päänsä mättääsen. Tuli oli sammunut, eikä ketäkään haluttanut käydä sitä korjaamaan; puuvarastokin oli jo loppuun kulunut. Lehmänjalka vaan vielä kiikkui entisessä asemassaan männynoksassa. Aurinko pilkisteli meitä korkealla aseillallamme; kello oli 4-5 tienoissa. Käenpiika puikahti ulos pesästään ja männyn latvan korkeudelta kuului hänen tuttua äänensä: „pii. pii, pii!” sekin tavallaan ilmoittaen meille aamun tulon. Luonto alkoi vaatia osaansa ja päätimme käydä pirttiin hetkeksi levähtämään.
Lukutupa n:ot 5 ja 12 1898.
