Kesämetsästyksiltäni.
Jo useita vuosia olin toivonut saavani itselleni kunnollisen Foxterrier'in, kun usein ajometsästyksillä ketut luoliinsa pakenivat ja nolona tyhjin toimin sain niiltä kotiin palata ja kun olin metsästyslehdistä lukenut tämän koirarodun uljaasta työstä, olin toivonut ja toiminutkin muutaman kerran, mutta perin kalliita kun nämä koirat aina näihin asti ovat olleet, en saanut kohtuuhinnalla kunnollista ennen kuin vasta viime kevät-kesällä. Sen sain ostaa tunnetulta Foxterrierien kasvattajalta ja suosijalta agronoomi Aarni Wahnlund'ilta Koskennurmesta läheltä Turkua. Koira, jonka häneltä ostin, on nimeltään Dusky Romola, ja tunnettu foxterrierikasvattajan Mr Francis Redmond’in, Englannissa, kasvattama. Kun olin lukenut tästä miehestä ja hänen suurista harrastuksistaan tällä alalla Suomen Urheilulehden viime vuosikerran sivulta 445, uskoin täydellisesti saavani kunnollisen, metsästyskelpoisen Foxterrierin, ja siinä en pettynytkään.
Innostuin koiran saatuani luolametsästykseen niin, että aloin heti etsimään ja tutkimaan kaikkia lähiseuduilla olevia louhikkoja ja tunnetuita ketun pesiä. Perin hupaista oli nähdä miten takkelasti koira aina katosi luolaan ja kuinka erinomaisella innolla se niiden joka sopen tutki, mutta kesäkuun loppupuoli kun jo oli, kun kesämetsästyksen alotin, olivat ketun pesät useimmiten jo tyhjiä.
Ensimäinen kerta, jolloin Dusky minulle sai näyttää kuntoaan, oli kesäkuun 23 p:nä. Olin taas luolia tutkimassa Nummelan vuoressa, kun Dusky yhtäkkiä alkaa kovan rähinän erään kiven alla. Kettuhan siellä oli, sen tunsin heti kun se sylki ja sähisi. Ahdas taisi olla reikä ketun asuntoon, koska koira hyvän puolituntisen kovan rähinän aikana ei päässyt kettuun käsiksi. Aloin sentähden kiskoa kiven takapuolelta pienempiä kiviä pois ja sainkin sieltä vihdoin ketun hiukan näkyviin. Huusin koiran pois kiven alta ja näytin sille tekemääni reikää. Lujasti kävi se heti kiinni ketun takapuoleen ja veti sen ulos ketun pahasti parahdellessa. Mutta kun kettu sai päänsä kiven alta pois, iski se hampaansa terrierin poskeen niin lujasti, ettei hellittänyt vaikka koira ravisti kaikin voimin. Pianpa pääsin minäkin pyssynperällä apuun, jolloin ketun oli hellittäminen otteensa. Takkelasti kuin kärppä iski terrieri silloin heti ketun kurkkuun, eikä revolla sitten enää ollut kauvan elämisen aikaa.
Heinäkuun 16 päivän illalla oli toinen onnellinen retki, jolloin sain kaksi kettua. Oli perin lämmin ja tyven iltahetki istuessani kannolla tupakoiden Savikon vuoren juurella, kun terrieri vuorella yhtäkkiä taas nostaa kovan rähinän. Kettu taisi ensin koettaa vähän vastustella, mutta pian muuttui rähinä ajoksi ja kohta tulevatkin kettu edellä ja koira heti kintereillä aivan päin minua. Tuikea paukaus pyssystäni ja siihen jäi vanha hallava repo, niin ettei jäsentänsäkään liikuttanut. Terrieri sai kuitenkin puskaa vihansa ravistamalla sitä kurkusta aika tavalla. Kovin vanha mahtoi se kettu olla, kun sen raateluhampaat olivat aivan tylsät, mustat ja tasapäiset, eikä poskihampaita ollut juuri lainkaan. Siihen päättyivät senkin revon varmaankin monivaiheiset ryöstöretket keskellä kesän ihaninta aikaa. — Ripustin isäketun jaloista puunoksalle riippumaan ja aloin tutkia vuorta tarkemmin, ehkä mahdollisesti muitakin löytyisi, kun vuorella olevassa ketunpesässä oli keväällä ollut ketulla pojat. Kuljeskelin vuorella ristiin rastiin etsien ja tutkien kaikki mahdolliset kolot, mutta turhaan. Olin jo juuri vuorelta poislähtemäisilläni kun Dusky kuitenkin taas eräässä louhussa alkoi tulisen rähinän. Olipa taas löytänyt erään kiven alta ketun pojan ja kova oli siellä rähinä ja tappelu paikalle saapuessani. Vuoroin kumpikin päästivät pahoja parahduksia, luulinpa kerran jo rakkaan koirani viimeisen hetken tulleen. Auttaa en mitenkään voinut, sillä kolo oli perin syvä, tuskin koiraa sillointällöin näin. Lopulta kuitenkin suureksi iloksi kuulin, että tappelu päättyi terrierin voitolla, koska kettu päästi perin vallittavia, tukahutettuja ääniä ja hetken perästä kuului ainoastaan koiran taajaa hengitystä. Kiivas, noin tunnin ajan kestänyt, ottelu elämästä ja kuolemasta oli loppunut. Kolon suu oli niin ahdas, että terrieri, vaikka muuten onkin hyvin pienikokoinen, suurella vaivalla itsekin pääsi sieltä pois, mutta ei saanut tuotua kettua. Nytkös vasta minulla vaikea työ alkoi, sillä en mitenkään tahtonut kettua sinnekään jättää. Kun olin toista tuntia hiki hatussa kaikilla mahdollisilla keinoilla turhaan koettanut, menin lopulta noin kilometrin päässä olevasta talosta pyytämään apua. Kello oli silloin jo yli 12 yöllä. Takkelasti nousikin eräs tuntemani hauska nuori mies vuoteeltaan ja lupasi heti tulla. Tukeva rautakanki ja nuoraa otetiin mukaan. Hikipäin siinä sitten vuorotellen työskenneltiin toisen aina tuohella näyttäessä tulta, sillä perin pimeä oli syvällä luolan pohjassa näin sydänyöllä, vaikka olikin keskikesä. Lopulta kuitenkin noin kolmen tunnin ankaran työn jälkeen saimme pitkän puun nenään sidotun nuoran silmukan kierretyksi ketun raateluhampaiden takaa kuonon ympäri ja silloin vedetyksi ketun suureksi iloksemme päivän valkeuteen. Kello oli silloin jo 3 aamulla ja pikkulinnut visertelivät jo ihania aamulaulujaan, käkikin iloisesti kukahteli. Mielihyvilläni, vaikka hieman väsyneenä sitten kahden kettuni kanssa ihanana aamuhetkenä kotiin tallustelin.
Elokuun 18 p:nä oli taas kova leikki. Tutkiessani vanhaa ketun pesää näin yhtäkkiä ketun ahtaassa vuorenhalkeamassa. Ammuin niin pian kuin kerkisin, mutta repo oli kuitenkin takkelampi, pujahtaen pesäänsä. Osasin kuitenkin takapuoleen, koska verta ja karvoja jäi kiviin. Ainakin kaksi kertaa oli ketulla ja koiralla kova yhteenotto. Taisipa kettu jo päästä ahtaampaan paikkaan, koska koira ei enään päässyt kettuun käsiksi, haukkui vaan kiivaasti ja kettu tuontuostakin päästi kovan sähinän. Aloin sentähden tutkia erästä ahdasta koloa, josta äänet kuuluivat ja jonkun aikaa siitä irtonaisia kiviä kiskottuani sain näkyviini ketun hännän. Siihenpä nyt mieluisasti ja lujasti tartuin ja aloin vetää repoa ihmisten ilmoille. Kun kettu tunsi, että vaara uhkasi häntä takaakin päin, kääntyi kai sen huomio paremmin sinne, koska koira samassa iski kettuun kiinni. Silloin oli repoparka varmaankin ”pahemmassa kuin pulassa”. Lujalle ottivat kettu ja koira, mutta enpä varmuuden vuoksi hellittänyt minäkään hännästä. Koska ei koira kuitenkaan saanut kettua hengiltä, aloin kiskoa sitä hännästä ulos. Se oli hieman vaarallista, sillä kettu olisi varmaankin heti iskenyt hampaansa käteeni, saadessaan päänsä ulos ahtaasta kiven raosta. Samalla kun toisella kädellä vedin hännästä mikkoa ulos vein toisen käteni pitkin ketun selkää siksi, että sain sitä niskasta kiinni, jolloin vedin sen elävänä ulos. Kovastihan se siinä rimpuili ja potki, mutta sen kaula oli kuin ruuvipihdeissä sormieni välissä. Voimakas puukonpisto korvan juureen lopetti senkin metsärosvon elämän langan, terrieri vielä viimeiset hengen pihaukset pois ravisteli.
Saman kuun 22 päivänä päivällistä syödessäni tuli naapurin isäntä kiireisesti luokseni ilmoittaen, että kettu juuri vei yhden hänen parhaimmista kanoistaan. Sepä oli minulle tervetullut tiedonanto. Siihenpä jätin heti päivällisen, kaappasin pyssyn seinältä ja koirille sanat ”suuri kissa”, niin oltiin valmiit juoksujalassa naapurin kanavarasta ahdistamaan. Ajokoira haistoi heti ketun jäljet, jotka veivät läheiseen kauramaahan. Minä seurasin perässä. Pian loikkasikin iso kettu kauran seasta avoimelle pellolle ja sai siinä pyssystäni ensimäisen tervehdyksen. Olin juuri edellisenä päivänä korjannut pyssyni lukon vieteriä kankeammaksi ja olin siihen vielä tottumaton, jonka tähden koko laukaus taisi mennä ilmaan. Ei se vielä toisestakaan laukauksesta kaatunut, vaan katosi ajokoiran seuraamana läheiseen metsään. Pian kuitenkin haukunta taukosi, ainoastaan muutamia yksinäisiä kiivaita haukahduksia kuulin. Riensin perässä ja paikalle saapuessani näin ketun ja koiran olevan vastakkain kuin kiukkuinen kissa ja koira. Kettu oli kuitenkin saanut senverran lyijyä turkkiinsa, että sitä alkoi väsyttämään ja sen täytyi koiran edessä heittäytyä makaamaan, jolloin Tuttu suurilla hampaillaan sen lopetti. Ilomielellä sitten pulskan kettuni kanssa palasin naapurin isännän luo, jolta sain kauneimmat kiitokset, kun hänen kanavarkaansa tapoin. Antoipa vielä ketun tappaman kanankin paistikseni, joka kauramaasta aivan vahingoittumattomana, tosin hengetönnä, löydettiin. Isäntä kertoi, että sama kettu oli häneltä vienyt jo 7 kanaa. Taisivatpa muutkin kanavarkaudet läheisissä naapureissa olla tämän ketun ansioksi luettavat. Kova nälkä mahtoi repoparan nytkin olla, sillä kun sitten sen nyljettyäni tutkin sen mahalaukun, oli se aivan tyhjä, eikä suolissakaan ollut juuri mitään.
Olin jo syyskuun alkupuolellakin monasti ajokoirani kanssa tekemisissä kettujen kanssa, mutta ampua en saanut, vaan nähdä kyllä usein, eivätkä menneet luolaankaan. Vasta syysk. 22 p:nä sain ajossa antaa ketulle tuikean laukauksen takapuoleen. Huomasin kyllä, että laukaus osui, mutta ei vaan kaatunut, vaan pakeni suoraan erääseen vuoren koloon jyrkässä vuoren rinteessä. Nyt näytti uljas terrierini oikean mestarinäytteensä. Kuin salama katosi se ahtaaseen koloon, jossa heti kiivas tappelu alkoi. Katsoin kelloani nähdäkseni kauvanko se kestää. Viisi kovaa ottelua niillä siellä oli. Neljä kertaa oli koira ketussa kiinni ja kettu vaan kerran koirassa. Sen kuulin siitä kumpiko kulloinkin päästi surkeita parahduksia. Jo 20 min. perästä oli taistelu lopussa ja kettu vainaana. Ainoastaan koiran taajaa hengitystä kuului enää kolosta. Käskin koiraa tuomaan ”pahan kissan” pois ja se kyllä usean kerran yrittikin, mutta turhaan. Ilta oli jo pimeä kun toverini kanssa tuumimme jättäisimmekö ketun sinne seuraavaan päivään. Päätimme kuitenkin mennä läheisestä torpasta hakemaan apua. Sieltä saimmekin kaksi miestä rautakankineen, sekä päreitä valaistusta varten. Rivakasti kävi kivityö pärevalkean valossa muuten sysipimeänä iltana, niin että noin 15 min. perästä sain jo ketun hännän kouraani. Kummallista! Vaikka vedin minkä jaksoin, ei kettu hievahtanut paikaltaan, niin se oli lujassa kivien välissä. Vielä kangilla erästä kivilohkaretta siirrettiin, niin jopa heltisi. Pulska oli kettu, eikä naarmuakaan ollut muualla kuin kurkussa, jossa terrierin hampaat olivat tehneet täyttä totta. Mutta olipa koirakin saanut tappelussa hyvät muistomerkit. Kaksi syvää reikää oli sillä kuonossa ja yksi alaleuvassa, mutta ei se niistä näyttänyt vähääkään välittävän. —
Kun lokakuun 7 ja 10 päivinä vielä sain ajosta ampua ketun kumpanakin päivänä, niin olin näillä metsästyksilläni vähentänyt ketun sukua kahdeksalla, josta toivon tulevaisuudessa saavani nähdä hedelmät hyödyllisen riistan lisääntymisessä. Enkä kettujen ahdistamista siihen jätä. Nytpä vasta sen aloitankin täydellä todella, kun sen nahkakin alkaa tulla kelvolliseksi.
Paitsi monta perin nautintorikasta hetkeä, tuottivat nämä metsästykseni minulle samalla pienen sivutulon kruunulta ja kunnalta saamissani tapporahoissa. Tammelan kunta on nimittäin niitä harvinaisia kuntia, joka maksaa myöskin ketusta tapporahan, vaikkakin samasta ketusta jo olisi kruunulta tapporahat saatu.
Kun vielä mainitsen, etten näillä kesäisillä retkilläni milloinkaan unohtanut vanhaa vihollistani varistakaan, vaan surmasin niistäkin 34 kpl, niin luulen tehneeni voitavani, mitä metsänriistan hoitoon tulee.
Lopetan kyhäykseni sillä kehoituksella kaikille metsämiehille, että ensi tilassa hankkivat itselleen kunnollisen foxterrierin, sillä kokemuksesta voin vakuuttaa, että samalla kun se on perin hauska toveri, tuottaa se isännälleen monta perin jännittävää hetkeä. —
K. Lydén.
Suomen metsästyslehti 11-12/1908.
