Taivas vaiko helvetti?
Kirj. Mark Twain.
»Suom. Lukutuvalle.»
I
»Etkö puhunut totta?»
»Sinä tunnustat — sinä tunnustat todellakin — tunnustat, ettet totta puhunut!»
II
Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, kuudenneljättä ikäinen leski; Helen Lester, hänen tyttärensä, 16 vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hanna ja Hester Gray, kaksoset, 67 vuotiaat. Valvoen tahi nukkuen viettivät äiti ja tädit päivänsä ja yönsä jumaloimalla tuota nuorta tyttöä; tarkkasivat hänen sielunsa liikunnoita tutkimalla hänen kasvojensa ilmeitä; virkistivät omia sielujansa katselemalla hänen kukoistavaa kauneuttaan; kuuntelivat hänen äänensä sointua; kiitollisina tunnustivat, miten rikas ja ihana maailma oli heille sen johdosta, että hän oli olemassa; kauhistuivat ajatellessaan miten kolkoksi se muuttuisi, jos tämä sen aurinko sammuisi.
Luonnostaan — sielultaan ja sydämeltään — olivat tädit hyvin rakastettavia ja hyviä, mutta siveellisyyden ja käytöksen suhteen oli heidän kasvatuksensa ollut niin erehtymättömän tarkoin harkittua, että se oli tehnyt heidät ulkonaisesti jäykiksi, melkeinpä ankaroiksi. Heidän vaikutusvaltansa talossa oli hyvin suuri, niin suuri, että äiti ja tytär taipuivat heidän siveellisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, nöyrinä ja ihastuneina, ilman vähintäkään epäilystä. Se oli tullut heidän toiseksi luonnokseen. Tässä rauhallisessa paratiisisia ei siis ollut mitään epäsointuisuuksia, ei mitään työlästelyä, ei mitään murinaa, eikä mitään sydänsuruja.
Valetta siellä ei kuulunut. Vale oli kerrassaan mahdotonta siellä. Siellä oli kaikki puhe supistettu ehdottomaan totuuteen, raudoitettuun totuuteen, peittelemättömään ja säälimättömään totuuteen, olipa siitä millaiset seuraukset tahansa. Eräänä päivänä kuitenkin, olosuhteiden pakosta, tahrasi talon lemmikki huulensa valheella — ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään sadatellen. Eivät mitkään sanat voi kuvata tätien hämmästystä. Oli kuin taivas olisi haljennut ja
sortunut kokoon ja maa hajonnut pirstaleiksi suurella pauhinalla. He istuivat vierekkäin kalpeina ja vakavina, tuijottivat neuvottomina rikokselliseen, joka oli polvillaan heidän edessään kätkien kasvonsa ensiksi toisen ja sitten toisen helmoihin, voihkien ja nyyhkyttäen, anoen osanottoa ja unhotusta, mutta saamatta mitään vastausta, nöyrästi suudellen ensiksi toisen ja sitten toisen kättä, mutta nähdäkseen sitten sen tulevan vedetyksi pois ikäänkuin nämä saastutetut huulet olisivat sen tahranneet.
Kahdesti, pitkän vaitiolon jälkeen, sanoi Hester täti päättävällä äänellä:
»Sinä et puhunut totta?»
Kahdesti, pitkän vaitiolon jälkeen, huudahti Hanna täti tukahutetulla ja kauhistuneella äänellä:
»Sinä tunnustat sen — tunnustatko todellakin, ettet puhunut totta?»
Enempää he eivät osanneet sanoa. Asema oli aivan uusi, ennen kuulumaton. uskomaton; he eivät sitä voineet ymmärtää, he eivät tienneet miten heidän olisi ollut meneteltävä, ja se jähmetytti vähitellen heidän kielensä.
Lopuksi päätettiin, että rikollinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka makasi sairaana, ja jonka täytyi saada tietää mitä tapahtunut oli. Helen pyysi ja rukoili heitä armahtamaan häntä tästä lisänöyryytyksestä, pyysi että hänen äidiltään säästettäisiin tämä suru ja tuska, mutta siitä ei ollut apua; velvollisuus vaati sen uhrin, velvollisuus ennen kaikkia, eikä velvollisuus tunne mitään sovitteluita.
Helen rukoili ja pyysi vieläkin, hän sanoi synnin olevan yksinään hänen, äidillähän ei ollut siinä mitään osaa — miksi siis hänen pitäisi siitä kärsiä?
Mutta tädit olivat taipumattomat ja sanoivat, että lakia: »isäin pahat teot tulevat lasten päälle», aivan hyvin voi käyttää lainvastaisessa järjestyksessä; sen vuoksi ei ole muuta kuin oikein, että syntisen lapsen viaton äiti saa oikeutetun osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka on synnin lahjomaton palkka.
Kaikki kolme menivät sairaan luo.
* * *
Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta hän oli vielä hyvän matkan päässä sieltä. Hän oli hyvä lääkäri ja kelpo ihminen, ja hän oli hyväsydäminen, mutta hänet täytyi tuntea vähintään vuoden ajan voidakseen olla häntä kammomatta, kaksi vuotta voidakseen häntä kärsiä, kolme vuotta voidakseen häntä sietää, ja neljä tahi viisi vuotta voidakseen oppia häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä koettava kasvatus, mutta se kyllä maksoi vaivan. Hän oli pitkäkasvuinen, pää kuin jalopeuralla, ääni karkea ja silmät välistä kuin naisen, välistä merirosvon, kulloinkin hänen mielentilansa mukaan. Hän ei tuntenut ollenkaan sievisteltyjä tapoja eikä tahtonut niistä tietää mitään; puheessaan, käytöksessään ja esiintymisessään hän oli vastakohta kaikille. Hän oli suorapuheinen äärimäisyyteen asti; hänellä oli omat mielipiteensä kaikesta; ne hän aina oli valmis tuomaan esiin, eikä hän vähintäkään välittänyt siitä mitä hänen kuulijansa niistä arvelivat. Kenestä hän piti, hänestä hän piti ja osotti sen; kenestä hän ei pitänyt, häntä hän halveksi ja ilmaisi sen peittelemättä. Nuoruuden päivinään hän oli ollut merimiehenä, ja meren suolainen ilma tuulahti vieläkin hänen ympärillään. Hän oli taipumaton ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa, ainoa, jonka usko oli täysin järkevä ilman pienintäkään harhakohtaa. Ihmiset, jotka tahtoivat olla hänen suosiossaan tai muuten saattaa hänet hyvälle tuulelle kutsuivat häntä Kristityksi — nimitys, jonka hieno sointu oli kuin musiikkia hänen korvissaan ja jonka suuri alkukirjain teki häneen niin mahtavan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi nähdä sen kulkevan sanojan huulien yli. Monet, jotka hänet tunsivat, polkivat omantuntonsa jaikainsa alle ja antoivat aina haikailematta tämän nimityksen hänelle, sillä heitä huvitti tehdä kaikkea sitä, mikä häntä voi miellyttää; hänen lukuisat vihamiehensä taas sydämensä ilkeydestä koristelivat sitä, pitensivät sen »Ainoaksi Kristityksi». Näistä molemmista nimityksistä oli jälkimäinen laajemmalle levinnyt, siitä pitivät kyllä huolta hänen enemmistönä olevat vihamiehensä. Mitä tohtori uskoi, sen hän uskoi koko sydämellään, ja olisi taistellut sen puolesta, milloin vaan tilaisuus olisi sitä vaatinut, ja jos näiden tilaisuuksien väli kävi väsyttävän pitkäksi, osasi hän sitä lyhentää. Hän oli hyvin tunnollinen pannessaan käytäntöön verrattain itsenäisiä mielipiteitään, ja minkä hän vaan käsitti velvollisuudekseen, sen hän pani täytäntöön huolimatta siitä sopiko ammattisiveyssaarnaajain mielipide yhteen hänen mielipiteensä kanssa vai ei. Merillä ollessaan oli hän ollut hyvin uuttera kiroilemaan, mutta kääntymisensä jälkeen hän asetti säännöksi, jota hän sitten aina noudatti, ettei hän kirosanoja käytä muuta kuin hyvin harvinaisissa tilaisuuksissa, ja silloinkin ainoastaan velvollisuuden sitä vaatiessa. Hän oli juonut paljon merillä ollessaan, mutta kääntymyksensä jälkeen tuli hänestä jyrkkä raittiusmies, ollakseen esimerkkinä nuorille, ja siitä lähtien joi hän vaan hyvin harvoin, ainoastaan silloin kun katsoi sen velvollisuudekseen — ja se tapahtui parisen kertaa vuodessa, ei koskaan viittä kertaa.
Semmoinen mies on hyvin altis vaikutuksille ja herkkätunteinen. Hän ei kyennyt peittelemään tunteitaan, tahi jos hän siihen olisi kyennytkin, ei hän sitä yrittänyt. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen sielussaan vallitsevan mielentilan. Kun lämmin hehku loisti hänen silmistään merkitsi se hyväksymistä ja levitti siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, alensi hän lämpömäärän 10 astetta. Ystäväinsä kodeissa pidettiin hänestä paljon, mutta usein häntä myöskin pelättiin.
Hän oli hartaasti kiintynyt Lesterin perheeseen, ja sen eri jäsenet vastasivat hänen tuntoihinsa koron lisällä. He surivat hänen ja hän ivasi avomielisesti heidän kristillisyyttään, mutta molemmat puolueet pitivät toisistaan edelleenkin kuten ennen.
Hän lähestyi taloa — vielä matkan päässä; tädit ja rikollinen olivat menossa sairaan huoneeseen.
III
Kolme viimeksi mainittua seisoi sängyn vieressä; tädit ankaroina, synnintekijä hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä; hänen raukeat silmänsä ilmaisivat osanottoa ja kärsivää äidillistä rakkautta katsoessansa lapseensa ja hän avasi sylinsä turvallisen sataman.
»Odota!» sanoi Hannah täti ojentaen kätensä ja siten estäen tyttöä heittäytymästä äidin syliin.
»Helen», sanoi toinen täti vakuuttavasti, »puhu peittelemättä kaikki äidillesi. Puhdista sydämesi, älä jätä mitään ilmaisematta.»
Nuori tyttö seisoessaan murtuneena ja avuttomana tuomariensa edessä, nyyhkytti kuuluviin surullisen tunnustuksensa ja loppuun päästyään huudahti rukoilevalla äänellä:
»Oi äitini, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko, tahdotko? Minä olen aivan epätoivoissani!»
»Sinulleko anteeksi? Tule syliini! Niin, paina pääsi rintaani vasten ja rauhoitu omani. Jos olisit vaikka tuhat valetta...»
Kuului ääni, varotus — kakistelua. Tädit katsahtivat ylös ja ikäänkuin kutistuivat kokoon; — ovella seisoi tohtori, kasvot kuin ukkospilvi. Äiti ja tytär eivät tienneet hänen läsnäolostaan, he makasivat yhteensulautuneina, sydän sydäntä vasten, äärettömän onnen valtaamina, kuolleina kaikelle muulle. Lääkäri seisoi kotvasen tuijottaen tähän näytelmään; hän tutki sitä, selvitteli sitä, ja haki sen syitä: sitten kohotti hän kätensä ja viittasi tädeille. He astuivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja odottivat. Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
»Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikelta mielenliikutukselta? Mitä hittoja te nyt olette keksineet? Laputtakaa tiehenne täältä!»
He tottelivat. Puoli tuntia myöhemmin lääkäri astui saliin, rauhallisena ja iloisena kuin päivänpaiste, taluttaen Heleniä käsivarsi kierrettynä hänen vyötäiselleen; hän taputti Heleniä olalle, puhui hänelle hellästi ja leikillisesti, ja Helen oli sama päiväpaisteinen ja iloinen olento kuin ennenkin.
»No, hyvästi nyt pikku ystäväni. Mene huoneeseesi, älä mene äitisi luo, ja ole kiltti tyttö. Mutta odotashan — näytäs kieltäsi. Niin, hyvä on... sinä olet terve kuin pähkinän sydän!» Hän taputti Heleniä poskelle ja lisäsi: »Mene nyt; tahdon puhella hiukan tätien kanssa.»
Helen poistui. Lääkärin kasvot muuttuivat taas synkiksi, ja istuuduttuaan hän sanoi:
»Te molemmat olette paljon vahinkoa tehneet — ja kenties hiukan hyötyä. Niin, hiukan hyötyä — mikäli nyt näyttää. Margaretan tauti on lavantautia! Sen te olette saattaneet ilmi hullutuksillanne, ja siinä te teitte palveluksen minulle, mikäli nyt näyttää. Ennen en voinut saada selville taudin laatua.»
Kuin salaman lyöminä hyppäsivät tädit seisaalleen kauhusta vapisten.
»Istukaa! Mitä aijotte tehdä?»
»Tehdäkö? Meidän täytyy mennä hänen luokseen. Meidän ...»
»Pysykää vain paikallanne, kylliksi jo olette tehneet vahinkoa yhden päivän osaksi. Aijotteko menettää koko rikos- ja mielettömyysomaisuutenne yhdellä arvanheitolla? Istukaa, sanon minä. Hänen täytyy saada nukkua, sillä hän tarvitsee sitä; jos häiritsette häntä ilman että annan siihen luvan, lyön aivot ulos pääkopastanne — jos teillä niitä onkaan.»
He istuutuivat tuskaisina ja loukattuina, mutta totellen lääkärin käskyä. Tämä jatkoi:
»Ja nyt minä tahdon saada selityksen tähän kaikkeen. He tahtoivat tehdä minulle kaikesta selvän, ikäänkuin eivät olisi jo olleet tarpeeksi liikutetut. Te tiesitte määräykseni; kuinka uskalsitte mennä sinne ja panna tämän näytelmän toimeen?»
Hester katsoi rukoilevasti Hannaan, Hannah loi rukoilevan katseen Hesteriin — ei kumpikaan tahtonut tanssia tämän räikeän soitannon mukaan. Lääkäri auttoi heitä. Hän sanoi:
»Ala Hester.»
Näplien saalinsa ripsuja ja silmät alasluotuina sanoi Hester kainosti:
»Me emme olisi olleet tottelemattomia minkään jokapäiväisen syyn tähden, mutta tämä oli äärettömän tärkeä. Se oli velvollisuutemme. Kun velvollisuus on kysymyksessä, ei ole valitsemisen varaa; kaikki vähemmän tärkeät näkökohdat ovat heitettävät syrjään ja velvollisuus täytettävä. Meidän oli pakko antaa äidin tuomita asiassa. Helen valehteli.»
Tohtori katsoi häneen ankarasti hetkisen ja näytti koettavan saada selville jotain aivan käsittämätöntä: sitten hän sanoi kiivaasti:
»Valehteliko hän? Tekikö hän todellakin niin. Jumala antakoon minulle anteeksi, minä päästän miljoonan valheita suustani joka päivä, ja sen tekee jokainen lääkäri. Ja sen tekevät muuten kaikki ihmiset — te myöskin. Ja sekö se nyt oli se tärkeä asia, joka oikeutti teidät rikkoinaan minun määräykseni ja panemaan Margaretan hengen vaaraan! Kuules, Hester Gray, se on pelkkää mielettömyyttä; tyttö ei voinut valehdella tahallaan vahingoittaakseen ketään. Se on mahdotonta — kerrassaan mahdotonta. Sen te tiedätte itsekin, te molemmat, sen aivan hyvin tiedätte.»
Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.
»Hester ei tarkoittanut, että se olisi ollut sen laatuinen valhe, eikä se sellainen ollutkaan. Mutta vale se kuitenkin oli.»
»No enpä ennen koskaan ole kuullut sellaisia tuhmuuksia! Eikö teillä ole sen vertaa järkeä että voitte tehdä erotuksen valeiden välillä? Ettekä tiedä erotusta hyödyllisen valeen ja vahingollisen valeen välillä?»
»Kaikki valeet ovat syntiä», sanoi Hannah ja puri huultansa; »kaikki valeet ovat kielletyt».
Ainoa Kristitty kiersi itseään kärsimättömästi tuolissaan. Hän tahtoi tehdä hyökkäyksen tätä väitettä vastaan, vaan ei tiennyt mistä alkaisi. Lopuksi hän sanoi:
»Hester, ettekö päästäisi valetta huuliltanne suojellaksenne jotakin henkilöä ansaitsemattomasta vääryydestä tahi häpeästä?»
»En.»
»Ette ystäväännekään?»
»En.»
«Ette edes parasta ystäväänne?»
»En. Sitä en tekisi.»
Tohtori tuumiskeli jonkun aikaa äänettömänä, sitten hän kysyi:
»Ette edes pelastaaksenne häntä katkerasta tuskasta, surusta tahi kurjuudesta?»
»En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsäkään.»
Taaskin äänettömyys. Sitten:
»Tahi hänen sieluansa?»
Tuli hiljaisuus — ja tätä hiljaisuutta kesti hyvän aikaa —, sitten virkkoi Hester matalalla, mutta päättävällä äänellä:
»En hänen sieluansakaan?»
Kukaan ei virkkanut sanaakaan vähään aikaan; sitten kysyi tohtori:
»Tekisittekö tekin niin. Hannah!»
»Tekisin», vastasi puhuteltu.
»Kysyn teiltä molemmilta: miksi?»
»Kun on synti puhua sellaista valetta tahi minkäänlaista valetta tahansa, ja sehän voisi maksaa omat sielumme — niin se tekisi, jos kuolisimme ennättämättä katumusta tehdä.»
»Ihmeellistä ...ihmeellistä...kerrassaan uskomatonta.»
Sitten kysäsi tohtori korskeasti: »Ansaitseeko sellainen sielu tulla pelastetuksi?» Hän nousi istuiltaan, mumisi ja hymisi ja astui pitkin askelin ovelle. Kynnyksellä hän pyörähti ympäriinsä ja huudahti jyrkällä äänellä: »Tehkää parannus! Heittäkää pois kaikki pikkumaiset ja itsekkäät pyrkimyksenne pelastaaksenne kurjat pikku sielunne ja hankkikaa itsellenne jotain kunnollista tehtävää. Pankaa omat sielunne alttiiksi! Pankaa ne alttiiksi hyvän asian puolesta, ja mitä se silloin teitä vahingoittaa, jos ne menetätte? Tehkää parannus!»
Kunnialliset vanhat naiset jäivät istumaan lamautuneina, murtuneina, loukkaantuneina, ja mietiskelivät kiukuissaan tätä tapahtumaa. He olivat saaneet haavan sydämeensä, vanhat naisparat, eivätkä sanoneet koskaan voivansa tätä solvausta antaa anteeksi.
»Tehkää parannus!»
He toistivat kerran toisensa jälkeen näitä sanoja »Tehdä parannus — ja opetella valehtelemaan.»
Jonkun ajan kuluttua tapahtui vanhusten mielentilassa muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen velvollisuuden — nim. että ihmisen on ensiksi ajateltava itseään: sitten vasta kykenee hän omistamaan itsensä pienemmille harrastuksille ja ajattelemaan muita ihmisiä. Tämä antaa — useimmiten terveellisen — uuden suunnan mielentilalle. Molempain vanhusten ajatukset kääntyivät takaisin rakasteltavaan sisarensa tyttäreen ja kauhistuttavaan tautiin, joka häneen oli tarttunut; he unohtivat heti ne kolaukset, jotka heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämessään heräsi voimakas halu mennä auttamaan kärsivää ja lohduttaa häntä rakkaudella, ja hoitaa häntä ja tehdä hänelle kaiken minkä heikoilla käsillään voivat ja ilolla ja hellyydellä kuluttaa vanhat nunniinsa näissä rakkaissa tehtävissä, jos he vaan voisivat siihen saada luvan.
»Ja se on meidän saatava!» sanoi Hester kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. »Vertaisiamme sairaanhoitajattaria ei ole, sillä ketään ei ole, joka voisi kestää hänen vuoteensa ääressä kunnes hän kuihtuu ja kuolee, ja sen me tekisimme, Jumala sen kyllä tietää.»
»Amen», sanoi Hannah ja hymyili hyväksyen lausunnon kyynelsilmin. — »Tohtori tuntee meidät ja tietää, ettemme enää toista kertaa ole tottelemattomia, eikä hän saa kutsua muita sairaanhoitajattaria. Sitä hän ei uskalla!»
»Eikö uskalla?» sanoi Hester pyyhkien kyyneleitä silmistään. »Hän uskaltaa mitä vaan mieleensä juohtuu — tuo kristitty paholainen! Mutta minä en tahdo antaa hänen koetella sitä tällä kertaa. No kun kaikki käy ympärinsä on hän kuitenkin lahjakas, viisas ja kelpo mies, eikä hänelle koskaan voisi sellainen pälkähtää päähän. Meidän kai on jommankumman mentävä sisälle jo. Missähän hän on? Miksi hän ei tule meille sanomaan?»
He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän astui sisään, istuutui tuolille ja alkoi puhua.
»Margaret on sairas», sanoi tohtori. »Hän nukkuu nyt, mutta pian hän herää; silloin on toisen teistä mentävä hänen luokseen. Hänen täytyy tulla huonommaksi, ennenkuin rupeaa paranemaan. Meidän on järjestettävä päivä- ja yövalvonta. Miten paljon siitä te molemmat voitte ottaa tehtäväksenne?»
»Kaiken» huudahtivat tädit yhtaikaa.
Tohtorin silmät säkenöivät ja hän sanoi äänenpainolla:
»Te olette kerrassa kelpo ihmisiä, te molemmat vanhat muinaismuistot! Ja te saatte tehdä niin paljon kuin voitte, sillä koko kaupungissa ei ole yhtään sielua, joka kykeneisi kilpailemaan kanssanne sellaisissa taivaallisissa laupeuden töissä. Mutta to ette voi kaikkea tehdä, ja olisi rikos sallia teidän tehdä se kaikki.» Sanat olivat suuria ylistyslauseita, kultajyväsiä, kun ne tulivat sellaisesta lähteestä, ja ne poistivat melkein kaiken katkeruuden kaksoisvanhusten mielistä. »Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat tehdä loput — hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkeat sielut mustan pinnan alla, huolelliset, rakastavaiset, helläsydämiset — juuri sellaiset kuin sairaanhoitajattarien tuleekin olla! — ja täysiverisiä valehtelijoita kehdostaan lähtien. — Kuulkaas, pitäkää Heleniä hiukan silmällä; hän on sairas ja käy yhä sairaammaksi.»
Tädit näyttivät hiukan hämmästyneiltä ja epäileviltä, ja Hester sanoi:
»Mitä te tarkoitatte? Ei ole tuntiakaan vielä siitä, kun sanoitte hänen olevan terve kuin pukki.»
Tohtori vastasi levollisesti: »Se oli valetta.»
Naiset kääntyivät halveksien häneen päin ja Hannah sanoi:
»Kuinka voitto tehdä sellaisen tunnustuksen niin välinpitämättömällä äänellä, kun tiedätte mitä mieltä me olemme kaikenlaatuisista...»
»Sh! Te olette yhtä typeriä kuin kissat, te molemmat, ettekä tiedä niitä puhutte. Te olette samallaisia kuin kaikki muutkin siveellisesti sokeat: te valehtelette aamusta iltaan, mutta siksi että te ette tee sitä suullanne vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne, valheellisella äänellänne, ja harhaanvievillä kädenliikkeillänne, te nostatte nokkanne pystyyn ja ylpeilette Jumalan ja ihmisten edessä muka olevanne hurskaita, nuhteettomia totuudenpuhujoita, joiden jääkellarisielussa valhe paleltuisi jääksi, jos sinne joutuisi! Miksi petätte itseänne, tyhmällä väitteellänne, ettei muka olisi muita valheita, kuin puhuttu valhe? Mikä ero on silmillään ja suullaan valehtelemisen välillä? Ei niiden välillä ole minkäänlaista erotusta; jos vaan hiukankaan ajattelette, niin sen kyllä huomaatte. Ei ole olemassa yhtään ihmisolentoa, joka ei joka päivä päästäisi suustaan valheita summakaupalla; ja te — te molemmat sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta; ja kuitenkin te kalpenette kuolon kalpeaksi tekopyhässä kauhussa siitä, että minä sanon hyvää tarkoittavan, vahinkoa tuottamattoman valheen lapselle suojellakseni häntä hänen omaa mielikuvitustaan vastaan, joka saattaisi hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos minä olisin kylliksi velvollisuuteni laiminlyövä sen salliakseni. Ja sen minä arvattavasti tekisin, jos tahtosin pelastaa sieluni niin kunniattomilla keinoilla.
Nähkääs, keskustelkaamme nyt asiasta. Menkäämme yksityiskohtiin. Kun te molemmat olitte tuolla sairaanhuoneessa, mitähän olisitte tehneet, jos olisitte aavistaneet minun olevan tulossa?»
»Mitä?»
»Te olisitte hiipineet sieltä pois ja ottaneet Helenin mukaanne — ettekös niin?»
Tädit olivat vaiti.
»Mitä olisitte tehneet?»
»No?»
»Olisitte koettaneet peittää minulta rikoksenne ja uskottaa Margaretan kiihoittumisen aiheutuneen teille tuntemattomasta syystä. Toisin sanoen, olisitte valehdellut minulle — päästäneet äänettömän valheen. Sen lisäksi vielä kenties sellaisen, joka voi tuottaa vahinkoa.»
Kaksoiset punastuivat, mutta eivät virkkaneet sanaakaan.
»Te ette päästä ainoastaan summittain äänettömiä valheita, mutta te suullannekin puhutte valhetta — te molemmat.»
»Se ei ole totta!»
»Se on totta. Mutta vain viattomia valheita. Te ette ajattelekaan sanoa vahingollista valhetta. Ettekö tiedä, että tämä on myönnytystä — ja tunnustusta!»
»Mitä te tarkoitatte?»
»Se on tiedotonta myöntämistä että vahingottomat valheet eivät ole rikollisia; se on tunnustusta, että te yhäkin teette tämän erotuksen. Esimerkiksi, te kieltäydyitte viime viikolla noudattamasta rouva Fosterin kutsua tulla syömään illallista vastenmielisien Higbiesien kanssa — kohteliaassa kirjeessä, jossa sanoitte olevanne hyvin pahoillanne, kun ette voineet saapua. Sehän oli valhetta. Ei koskaan ole väärentämättömämpää valhetta lausuttu. Kieltäkää vain se, Hester — toisella valheella.»
Hester vastasi päätään nyökäyttäen.
»Se ei riitä. Vastatkaa. Oliko se valetta vai eikö?»
Puna nousi molempain naisten kasvoille, ja lyhyen sisällisen taistelun jälkeen saivat he vaivalla esiin tunnustuksensa:
»Se oli valetta.»
»Hyvä, parannus alkaa; teistä on vielä toivoa; te ette tahdo puhua valetta pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta haikailematta te päästätte suustanne valeen voidaksenne olla sanomatta epämieluista totuutta.»
Hän nousi seisaalleen. Hester ryhtyi puhumaan heidän molempain puolesta ja sanoi kylmästi:
»Me olemme valehdelleet, sen me huomaamme; se ei tule enää koskaan tapahtumaan. Valehteleminen on syntiä. Me emme enää koskaan sano minkäänlaista valetta, emme edes kohteliaisuudesta tai hyvässä tarkoituksessa, säästääksemme jotakuta surusta tahi murheesta, jonka Jumala hänelle on aikonut.»
»Kyllä te pian tulette lankeamaan! Oikeastaan te jo olettekin langenneet, sillä mitä nyt sanoitte on valhetta. Hyvästi. Tehkää parannus! Nyt on toisen teistä mentävä sairaan luo.»
IV.
Kahtatoista päivää myöhemmin.
Kauhistuttava tauti piti edelleen äitiä ja tytärtä hoteissaan. Toiveita ei ollut suuria kumpasestakaan. Vanhat sisarukset olivat kalpeat ja kuihtuneet mutta he eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämmensä oli vähällä haleta, raukkojen, mutta he olivat jäykkiä ja taipumattomia. Kaikkina näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut tytärtään ja tytär äitiään, mutta molemmat he tiesivät, ettei heidän kaipaaviin rukouksiinsa voitu suostua. Kun äidille sanottiin — ensimäisenä päivänä — että hänen tautinsa on pilkkukuumetta, kauhistui hän ja kysyi onko peljättävissä, että tauti olisi tarttunut Heleneenkin, kun hän edellisenä päivänä oli sairaan luona tunnustuksilla. Hester sanoi lääkärin halveksien hymähtäneen sille pelolle. Hester joutui hämilleen sitä sanoessaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei ollut uskonut lääkäriin; mutta nähdessään äidinilon vastauksen johdosta, menetti hänen omantunnontuskansa hiukan voimaansa — joka tulos sai hänet häpeämään välillistä petostaan, johon hän oli itsensä vikapääksi tehnyt. Mutta hän ei ollut kylliksi paljon häpeissään jyrkästi toivoakseen, että olisi sen jättänyt tekemättä. Siitä hetkestä saakka huomasi sairas, että hänen tyttärensä täytyy pysyä poissa hänen luotaan, ja hän sanoi tyytyvänsä erillään oloon niin paljon kuin mahdollista, sillä hän mieluummin halusi kuolla kuin saattaa lapsensa terveyden vaaraan. Saman päivän iltapuolella Helen sairastui ja joutui vuoteen omaksi. Hän huononi yön kuluessa. Seuraavana aamuna kysyi äiti:
»Onko hän virkeä ja terve?»
Hester ihan jäykistyi; hän avasi huulensa, mutta sanat eivät tahtoneet tulla kuuluville. Äiti makasi vuoteessaan ja katsoi häneen miettiväisenä, haaveilevana, odottavana; äkisti hän kalpeni ja änkytti:
»Oi, Jumalani, mikä häneen on tullut? Onko hän sairas?»
Täti raukan kärsivä sydän vavahti, ja hänen huuliltaan kuului:
»Ei, ole vaan rauhallinen; hän on terve.»
Sairas puki sydämensä koko riemun kiitolliseen huokaukseen:
»Kiitos, Jumalani, näistä kalliista sanoista! Suutele minua Hester! Minä rakastan sinua, kun nämä sanat minulle sanoit?»
Hester kertoi tapahtuman Hannahlle, joka kuunteli sitä katkera ilme kasvoissa ja sanoi kylmästi:
»Sisar, sehän oli valetta.»
Hesterin huulet värähtelivät tuskaisesti: hän tukahutti nyyhkytyksen ja sanoi:
»Oi, Hannah, se oli syntiä, mutta minä en voinut auttaa sitä; minä en voinut nähdä kauhistunutta ja onnetonta ilmettä hänen kasvoillaan.»
»Se on samantekevä. Se oli valetta. Jumala on saattava sinut siitä, edesvastuuseen.»
»Minä kyllä tiedän sen. tiedän sen», virkahti Hester vääntäen käsiään, »mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä toisella tavalla.... tunnen, että tekisin sen uudelleen.»
»Ole minun sijastani Helenin luona aamupäivällä. Minä itse sanon hänelle, miten asianlaita oikeastaan on.»
Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:
»Älä tee sitä, Hannah, oi, älä tee sitä — sinä surmaat hänet.»
»Minä ainakin aion puhua hänelle totta.»
Hänellä oli kauhea ilmoitus tehtävänä äidille aamupäivällä, ja hän terästi itseään tähän koettelemukseen. Kun hän tuli takaisin toimestaan, odotti Hester häntä etuhuoneessa, kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:
»Oi, miten hän kesti sen, epätoivoinen äiti raukka?»
Hannahin silmiä himmensi kyyneleet. Hän sanoi:
»Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin tytön olevan aivan terveen!»
Hester sulki hänet kiitollisena syliinsä: »Jumala sinua siunatkoon, Hannah!»
Nyt tiesivät nämät molemmat voimansa rajat ja alistuivat kohtaloonsa. He laskivat nöyrinä aseet ja mukautuivat olojen ankaroihin vaatimuksiin. Joka päivä he sanoivat aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä rukouksessa: he eivät rukoilleet
anteeksiantamusta, sillä sitä eivät ansainneet, mutta he tahtoivat vain osottaa tuntevansa huonoutensa yrittämättä sitä salata.
Joka päivä Helenin tilan yhä huonontuessa kertoivat epätoivoiset vanhat tädit hänen hehkuvaa kukoistustaan ja hänen tervettä nuorta kauneuttaan kalpealle äidille ja vääntelivät itseään niissä pistoksissa, joita hänen suunnaton ilonsa ja kiitollisuutensa tuottivat heille.
Ensimäisinä päivinä, kun tyttö vielä jaksoi pitää kynää kädessään, kirjoitti hän äidilleen pieniä helliä rakkaudenkirjeitä, joissa hän salasi sairautensa, ja äiti luki ne läpi uudestaan ja yhä uudestaan onnelliset silmänsä märkinä kiitollisuuden kyynelistä, ja peitti ne suuteloillaan ja piilotti ne päänalusensa alle kuin mitkäkin kalliit aarteet.
Tuli sitten päivä, jolloin käsi menetti voimansa ja aivot hourailivat ja kieli änkytti sekavia sanoja. Se oli vaikea pula täti raukoille. Äiti ei saanut rakkauskirjeitä. He eivät tienneet mitä tekisivät. Hester alotti tarkoin ajatellun ja hyväksyttävän selityksen, mutta menetti juonen ja joutui hämilleen; äidin kasvoille alkoi ilmetä epäilystä; sitten levottomuutta. Hester näki sen, ymmärsi uhkaavan vaaran, taipui pakolliseen välttämättömyyteen, kokosi päättäväisenä kaiken voimansa ja vei voiton tappion avonaisesta kidasta. Hän sanoi tyynellä ja vakuuttavalla äänellä:
»Arvelin sinun suuttuvan kuullossasi sen, mutta Helen on ollut yötä Sloanessa. Siellä oli pienet kutsut ja vaikka hän ei tahtonut mennä sinne, ja sinä olit sairas, houkuttelimme hänet lähtemään; hänhän on niin nuori ja tarvitsee viattomia huvituksia, ja me arvelimme sinun hyväksyvän sen. Hän kirjoittaa luonnollisesti niin pian kuin taas palaa kotiin.»
»Te olette niin hyviä, rakkaita meitä molempia kohtaan! Hyväksyisi? Oi, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Pieni vanki rankkani! Sanokaa hänelle minun haluavan, että hän nauttisi kaiken sen ilon mitä hän saada voi — en tahtoisi vähintäkään siitä riistää häneltä. Hänen täytyy pysyä terveenä, enempää en pyydä. Hänellä ei saa olla mitään tuskia, sitä en jaksaisi kestää. Olen niin kiitollinen, että hän pääsi tartunnasta — ja se vaara oli kuitenkin niin uhkaava, täti Hester! Ajattele niitä rakkaita kasvoja laimeina ja kuumeen tulistuttamina. Minä en voi kestää sitä ajatusta. Pitäkää huolta hänen terveydestään! Hänen kukoistuksestaan! Olen näkevinäni hänet nyt, ihanan olennon sinisine, vakavine silmineen ... niin ihanana, niin viehättävänä, lempeänä ja suloisena! Onko hän yhtä kaunis kuin tavallisesti, rakas Hester täti?»
»Kauniimpi, loistavampi ja suloisempi kuin koskaan ennen, jos se on mahdollista» — ja Hester kääntyi sairaaseen selin tapaillen lääkepulloja peittääkseen häpeänsä ja tuskansa.
V.
Hetkisen kuluttua olivat molemmat tädit vaikeassa ja hyvin ihmeellisessä puuhassa Helenin kammarissa. Kärsivällisinä ja vakavina ho koettivat kankeilla käsillään väärentää tarvittavaa kirjelippua. He epäonnistuivat kerran toisensa jälkeen, mutta joka kerralta kävi se kuitenkin paremmin. Ei kukaan nähnyt miten sydäntä särkevältä, miten surullisen hullunkuriselta kaikki näytti; itse he eivät sitä myöskään tietäneet. Usein tipahti heiltä kyyneleitä kirjeelle turmellen sen; väliin teki yksi ainoa epäonnistuneesti kirjoitettu sana kirjeen sellaiseksi, ettei sitä oikein uskaltanut sairaalle äidille viedä; mutta viimeinkin sai Hannah kirjoitetuksi kirjeen, jossa käsiala oli niin hyvästi jäljitettyä, että se voi erehdyttää petosta aavistamattoman silmät, ja se oli täynnänsä hellittelysanoja ja lempinimityksiä, joita lapsi aina oli käyttänyt. Hän vei sen äidille, joka mielihalulla otti sen vastaan, suuteli ja hyväili sitä ja luki sen läpi kerran toisensa perästä sisällisellä tyytyväisyydellä viipyen loppusanoissa.
»Rakas äitiseni, kunpa edes saisin nähdä sinua ja suudella sinun silmiäsi ja tuntoa käsivartesi vyötäiseni ympärillä! Olen niin iloinen, kun ei soittoharjoitukseni sinua häiritse! Tule pian terveeksi. Kaikki ovat minulle hyviä, mutta minä tunnen itseni kuitenkin niin yksinäiseksi ilman sinua, rakas äiti.»
»Lapsi raukka, tarkoilleen tiedän miltä hänestä tuntuu. Hän ei voi oikein hyvin viihtyä ilman minua, ja niinä — oi, minä elän hänen silmäinsä loistossa! Sanokaa hänelle, että hän saa harjoitella pianolla niin paljon kuin jaksaa ja haluaa, ja — Hannah täti, sanokaa hänelle ettei pianon ääni minulle kuulu niin kaukaa, ei edes hänen oma ihana äänensä, kun hän laulaa; Jumala suokoon, että se tänne kuuluisi. Ei kukaan tiedä miten ihana se ääni on minulle, ja miltä tuntuisi ajatellakaan että se jonakin päivänä olisi vaikeneva! Mitä sinä itket?»
»En juuri mitään — juontui vanhoja muistoja mieleeni. Kun läksin äsken hänen luotaan lauloi hän paraallaan Loch Lomondia. Se on niin surullinen! Minä tulen aina niin alakuloiseksi, kun hän laulaa sitä.
»Niin minäkin. Se on niin liikuttavan kaunista, kun jotain lapsellista surua liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sitä laulua sen salaperäisen lohdutuksen vuoksi, jota se tuottaa. — Hannah täti?»
»Niin, rakas Margaret.»
»Olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää koskaan saa kuulla sitä rakasta ääntä.»
»Oi, älä sano niin, Margaret! Minä en jaksa sitä kestää!»
Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:
»Kuules — kuules — salli minun kietoa käteni sinun kaulaasi. Älä itke. Niin — paina poskesi poskeani vastaan. Rauhoitu. Minä tahdon elää. Minä tahdon elää, jos se vaan on minulle mahdollista. Oi, mihinkä hän joutuisikaan ilman minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta senhän tiedän hänen tekevän.»
»Aina — alituiseen!»
»Suloinen lapseni! Kirjoittiko hän kirjeen kotiin tultuaan aivan heti?»
»Aivan paikalla. Hän ei malttanut riisua päällysvaatteitakaan päältään.»
»Sen tiesinkin. Hän on niin kiihkoisa hellyyden osotuksissaan. Sen tiesin jo ennen kuin kysyinkään, mutta minä tahdoin kuulla sinun sen sanovan. Hemmoteltu vaimo tietää olevansa rakastettu, vaan hän tahtoo että miehensä sanoo sen joka päivä, ainoastaan vain saadakseen kuulla sen. Tällä kertaa hän on kirjoittanut musteella. Se onkin parempi; lyijykynän jälki voisi kulua pois, ja se minua harmittaisi. Ehdotitko sinä hänelle että hän kirjoittaisi musteella?»
»E— en ...se juohtui hänelle itselleen mieleen!»
Äiti loisti onnesta ja sanoi:
»Tahdoin sen kuulla sinulta. Rakkaampaa ja ajattelevampaa lasta kuin hän ei ole olemassa. — Täti Hannah?»
»Ei.»
»Mene ja sano hänelle, että minä ajattelen häntä kaiket ajat ja rakastan häntä. No, sinä itket taaskin. Älä ole niin levoton minun tähteni, rakas täti; en luule vielä olevan mitään vaaraa.»
Epätoivoinen sanansaattaja meni terveisineen ja kertoi ne korville, jotka eivät niitä käsittäneet. Tyttö houraili vaan yhtämittaa; hän katsahti tätiin hämmästynein katsein silmät hehkuen kuumeesta, silmät, jotka eivät häntä tunteneet ...
»Onko ...ei, eihän se olekaan äiti. Minä tahdon hänet tänne ...minä tahdon hänet tänne! Hän oli täällä aivan äsken — minä en huomannut kun hän meni. Tuleeko hän? Tuleeko hän paikalla? Tuleeko hän nyt? On niin paljon taloja ...ja ne tukahuttavat minut... ja kaikki vaan pyörii ympäriinsä ...Voi päätäni, päätäni!» Ja niin hän jatkoi houraamista tuskissaan, vaihtui toisesta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään ympärilleen rasittavan levottomuuden ahdistamana.
Hannah vanhus kostutteli hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti kuumaa otsaa, mumisi helliä, hyväileviä sanoja ja kiitti kaikkien Isää, että äiti oli onnellinen eikä mistään tiennyt.
VI.
Joka päivä vei lasta yhä lähemmä hautaa, ja joka päivä kertoivat surevat vanhukset hänen loistavasta terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka vaellus myöskin läheni loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he rakkautta uhkuvia iloisia kirjeitä lapsen käsialalla ja seisoivat sairasvuoteen ääressä kalvavissa omantunnontuskissa ja vertavuotavin sydämin ja itkivät, kun näkivät kiitollisen äidin ahmivan ja nielevän ne ja kätkevän ne kuin verrattomat aarteet, pyhät, kuin hänen lapsensa käsi oli niihin koskenut.
Lopuksi tuli armelias ystävä, joka antaa kaikille lääkkeitä ja rauhaa. Kynttilät olivat palamaisillaan loppuun. Juhlallisessa hiljaisuudessa, joka käy aamun sarastuksen edellä hiipi tummia olentoja äänettöminä hämyisän salin poikki ja kokoontui äänettöminä ja kauhuissaan Helenin huoneeseen keräytyen hänen sänkynsä ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät ...Kuolemaisillaan oleva tyttö makasi silmät ummessa, tiedottomana; peite hänen rinnallaan kohosi ja laski hitaasti, niin kuin hänen elämänsä olisi haihtunut. Silloin tällöin kuului huokaus tai tukahutettu nyyhkytys. Kaikkia ahdisti sama ajatus: kuinka surullista on, että hiin saa kuolla, niin, astua suureen pimeyteen ilman että hänen äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa ja siunaamassa.
Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat levottomina ympärinsä ikäänkuin jotain etsien — hänen näkönsä oli ollut himmentyneenä useita tunteja. Ankarasti nyyhkyttäen painoi Hester häntä rintaansa vasten ja sanoi: »Oi, lapseni, rakkaani!» Taivaallinen loisto leveni kuolevan lapsen kasvoille, sillä hänen laupiaasti sallittiin luulla näitä käsivarsia toisiksi, ja hän laskeutui lepoon kuiskaten: »Oi, äiti, minä olen niin onnellinen ...minä ikävöin sinua niin ...nyt voin kuolla.»
Kaksi tuntia myöhemmin antoi Hester raporttinsa. Äiti kysyi:
»Miten tyttöseni voi?»
»Hän voi hyvin.»
VII.
Valkeasta kankaasta ja suruharsosta tehty ruusuke kiinnitettiin talon portille, jossa se tuulen heiluttamana kuiskasi sanomaansa. Päivällisen ajoissa olivat varustukset valmiit, ja arkussa makasi vaalea, ihana nuori vartalo, ja suloisilla kasvoilla lepäsi hiljainen rauha. Kaksi surevaa istui arkun vieressä vaipuneena tuskaan ja hartauteen — Hannah ja musta Tilly. Hester tuli vapisten kovasta mielenliikutuksesta. Hän sanoi:
»Hän tahtoo kirjettä.»
Hannahin kasvot kalpenivat. Hän ei ollut sitä ajatellutkaan; hän oli luullut tämän kauhean työn jo olevan lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, etteihän se niin olekaan. Hetkisen seisoivat molemmat naiset toisiinsa tuijottaen; sitten sanoi Hannah:
»Ei mitään muuta keinoa ole ...hänen täytyy se saada; muutoin hän rupeaa epäilemään.»
»Ja hän arvaisi kaiken.»
»Hänen sydämensä pakahtuisi.» Hän katsahti kuolleen kasvoihin ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
»Minä kirjoitan sen.»
Hester saattoi kirjeen perille. Viimeiset sanat kuuluivat:
»Rakas äitiseni, rakas suloinen äitini, me saamme pian taas tavata toisemme. Eikö se ole iloinen uutinen? Ja se on totta; kaikki sanovat sen olevan totta.»
Äiti sanoi surullisella äänellä:
»Lapsi raukka, miten hän jaksanee kestää kuullessaan sen? En enää koskaan saa nähdä häntä elävin silmin. Se on niin raskasta, niin raskasta. Eihän hän sitä epäile? Kaiketikin pidätte huolen, ettei hän saa tietää sitä.»
»Hän luulee sinun pian paranevan.»
»Miten hyvä ja ajatteleva sinä olet, rakas Hester täti! Ei kai kukaan, joka voisi kulettaa tartunnan mukanaan, käy hänen luonaan?»
»Se olisi rikos.»
»Mutta to näette häntä tietysti?»
»Niin, matkan päästä.»
»Se on hyvä. Muihin en voisi luottaa, mutta te molemmat suojelusenkelit ...te olette luotottavat kuin kulta. Muut olisivat epäluotettavia, ja monet voisivat minulta salata asioita ja petkuttaa minua.»
Hester katsoi alas, ja hänen vanhat huuliparkansa vapisivat.
»Salli minun suudella sinua hänen puolestansa, Hester täti; ja kun niinä olen poissa ja vaara on ohi, paina suukkonen hänen rakkaille huulillensa ja sano sen olevan hänen äidiltänsä ja että siinä on hänen äitinsä murtunut sydän.»
Tunnin kuluttua vei Hester perille tämän sanoman ja hänen silmistänsä valuivat kyyneleet kuolleen kasvoille.
VIII.
Uusipäivä koitti ja valaisi ja levitti päivänpaistetta maailmaan. Hannah täti vei vakuuttavia uutisia riutuvalle äidille ja hauskan kirjeen, jossa taas sanottiin: »Meillä on vaan vähän aikaa odotettavanamme, rakas äiti. Sitten olemme taas yhdessä.»
Kirkonkellon syvät, valittavat äänet kuletti tuuli mukanaan.
»Kelloja soitetaan, Hannah täti. Joku sielu raukka on päässyt lepoon. Samoin pääsen minäkin heti. Älkää hänen koskaan antako unhoittaa minua.»
»Jumala sen tietää, ettei hän koskaan sitä tee.»
»Etkö kuulo omituista jyrinää, Hannah täti? Kuuluu kuin monien jalkojen töminää.»
»Toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme kutsuneet tänne muutamia vieraita Hele... Helenin tähden, pikku vanki raukan. Soittoa tulee olemaan — siitä hän pitää niin paljon. Arvelimme, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.»
»Mitään vastaan — ? Ei, ei...antakaa hänelle kaikkea mitä hänen sielunsa vaan halajaa. Te olette niin hyviä hänelle, ja minulle. Jumala teitä molempia aina siunatkoon!»
Hetkisen kuunneltuaan:
»Niin kaunista! Hänen uruillaan. Soittaako hän itse, mitä luulette?» Heikkoina, mutta rikkaina ja kohottavina, saapuivat säveleet hänen korviinsa. »Se on lempilauluni, minä tunnen sen. He laulavat. Sehän on — virsi! Ja kaikista hurskain, liikuttavin, enimmän lohdutusta tuottavin ... Tuntuu kuin se avaisi paratiisinportit minulle... Jospa nyt kuolisin…
Heikkoina kaukaisina kuuluivat sävelet.
Sävel sä huojenna huoliani,
Saattoas lepohon sydämmeni
Rauhaan mun mieleni vaipua suo.
Kun laulu päättyi, meni vielä yksi sielu lepoon, ja ne jotka eläessään olivat olleet yhtenä, eivät eronneet kuolemassakaan. Sisarukset sanoivat surulla ja ilolla:
»Siunaus se oli kuitenkin, ettei hän koskaan saanut tietää.»
IX.
Puolenyön aikaan istuivat ho surevaisina ja Herran enkeli ilmestyi heille ylimaailmallisessa loistossa ja puhui heille ja sanoi:
»Valehtelijoille on paikka valmistettu. He saavat palaa helvetin tulessa iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen. Tehkää parannus!»
Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä, panivat kätensä ristiin ja painoivat harmaan päänsä rukoukseen. Mutta heidän kielensä oli kuin kiinni kurkkulaessa, ja he olivat mykkinä.
»Puhukaa, jotta saan viedä teidän sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja tuoda takasin tuomion, jolle ei peruutusta ole.»
Silloin painoivat he päätään vieläkin alemmaksi ja toinen heistä sanoi:
»Syntimme on suuri, ja me häpeämme sitä, mutta ainoastaan täydellinen ja ehdoton katumus voi meidät jälleen puhdistaa, ja me olemme kurjia olentoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen heikkoutemme ja me tiedämme, että jos toistamiseen joutuisimme samallaiseen tilaisuuteen pettäisi meidän sydämemme ja me tekisimme syntiä kuten ennen. Voimakas voi voittaa ja tulla vapahdetuksi, mutta me olemme kadotetut.»
He nostivat rukoillen silmänsä ylös. Enkeli oli hävinnyt. Heidän sitä ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takasin, kumarsihe ja kuiskasi tuomion heidän korvaansa.
X.
Oliko se taivas? Vaiko helvetti?
Lukutupa n:ot 1-5 16.1.-16.3.1904.
