Vanha metsäkana.
(Käännös)
Sattui kerran että jumalain kateus ihmisten ilojen johdosta kohtasi minua varsin kovasti. Keskellä polttavaa metsälintujen ja metsäkanain jahtikautta, tulehtui oikea silmäni ankarasti, minkä johdosta minun täytyi pitää se läpinäkymättömän silmäverhon peitossa. Ilma pysyi tasaisen kauniina, koira oli prima-tilassa, lintuja oli kosolta — mielialaani minun tuskin tarvinnee kuvailla.
Parin päivän hermostuneen toimettomuuden jälkeen kävi odotus kuumalleni metsästäjäverelleni liian pitkäksi. Rupesin harjoittelemaan tähtäämistä vasemmalta olalta ja piti mielestäni siltäkin, puolelta saada lintu ilmasta putoamaan.
Joitakin kilometrejä kotoani on kaunis, tyypillinen neva, jonka paitsi auringonpaistetta kultaa ihanain metsästäjämuistojen ijäti sammumaton loisto. Tänne tiesin jättäneeni kaksi melkein koskematonta metsäkanan poikuetta ja suuren, ainoastaan vähän alotetuun tetripoikueen. Tänne toivoin päivän alakuloisesta yksitoikkoisuudesta ja yön levottomista unelmista.
Elokuun aamu oli kuvastimen kirkas ja polttavan kuuma, kun ripein, hätäisin askelin kiiruhdin rakkaalle nevalleni. Tuossa se vihdoin oli edessäni punanruskeana, laajana ja kauniina. Sieraimeni värisivät yhtä kiivaasti kuin pointerin, kun hengitin kuuman ilman havu-, sammal- ja pursuhöyryjä. Pursun tuoksuun keskittyy metsän koko huumaava hyvä haju, valoisia muistoja herää joka kerta tuntiessani sen. Pursu, nimesi on erämaan kukka, metsämiehen kukka, muistojen tuoksuava yrtti.
Palaneella niemellä — luulen Ernst-ystävän muistavan paikan — päästin koiran. Hän lensi. Pääkoholla, valtavin, harvoin, kaarevin loikkauksin hänen siivekkäät jalkansa nielivät epätasaista maata. On hauska (ainakin) nähdä koiran keskittävän koko voimansa joka loikkaukseen. Mättäät keinuivat, pursu ja vaivaismänty rahisi kuin vihurin tiessä, missä hän kulki.
Etäällä ulkona suolla hän haistaa jäljet — tekee pari pientä kierrosta — sitten pari lyhyttä luovausta tuuleen — nautinnon hetki on aivan edessä: hän vetää henkeä ja seisoo.
Tähtäsin pari kertaa vasemmalta, ja kiipesin sitte pyssy ampumavalmiina mättäiden muuraimenvarpujen päältä; kymmenen askelta koirasta syrjässä pysähdyin nauttiakseni toivotusta näystä — usein nähdystä, aina yhtä rakkaasta.
Reidet ovat jännittyneinä, ikäänkuin juoksuun jäykistyneinä. Karva kiiltää kiillotetun ebenholtsin tavoin, ihana näky sammaleen puna taustana. Pää kohoaa oikenevan kaulan matkassa, huulet liikkuvat, hän siivilöi hampaillaan ilmaa. Tuskin kuuluva huokaus on todistuksena valtavalla ponnistuksella pidätetyistä huohotuksista. Ja tuon mustan pään silmät, ne palavat, palavat!
Eteen, poikani! Pari varovaista askelta. Eteen, eteen! Pään käännös ja soimaava katse. Eteen toki!
Nyt mentiin eteenpäin. Kuin käärme hän luikerteli mättäiden lomitse. Sivuutettiin suuri vesilätäkkö vetisen ja pehmeän maan poikki. Ja sitten taas kappaleen matkaa suoraan eteenpäin. Nähtävästi ei meillä ollut koko poikuetta edessämme. Lähenimme nevan reunaa, missä koivun näre on taaja kuin orapihlaja-aita. Ja tietysti matka suuntautui juuri sinne.
Kak, kak, surr, surr, bom bom! Vilahdus valkoisia siipiä huojuvien oksien välistä — kaikki oli hetken työ. Kankea oli ampua vasemmalta alalta, takalyönti tuntui ikävän voimakkaalta ja etusormeen alusrauta teki naarmun. Mutta näin suunnilleen, minne kukko lensi, ja koirakin on tavallisesti tällaisissa tapauksissa tarkkanäköinen. Hän heitteleikse kiihkossaan saada jatkaa. — Lennä, sinä musta piru! Taas sitä mentiin että näre narskui, ulos nevalle. Pari minuuttia vielä ja taas koira seisoi. Nyt lintu oli säikähtynyt ja lähti lentämään hyvän matkan päästä. Pang, pang, iloisena ja terveenä se lensi nevan poikki. Ejektori heitti uhmaillen ammutut hylsyt silmilleni — seuraus tottumattomasta asennosta.
Nyt olin päättänyt vanhan kukon kuoleman, poikueet voin etsiä myöhemmin. Koira takanani kapusin suon poikki ja toisessa syrjässä hän taas sai oikoa. Alkoi tulla vari; kauluksen pehmeys ilmoitti että hikirauhaset toimivat moitteettomasti.
Tuossa tuokiossa koira taas seisoi. Tätä seuraa pitkä, sitkeä juokseminen. Pitkälle näreikköön, aidan läpi, missä koira vain menettämällä vähän karvaa ja nahkaa voi pinnistäytyä läpi — takaisin saman aidan läpi, ulos nevalle jälleen. Yllytin koiraa tekemään asiasta lopun. Kun se ei auttanut, juoksin täyttä vauhtia n. kaksikymmentä askelta hänen edelleen. Nyt kukko kauhusta kaakottaen lähti lentoon aivan nenäni alla saaden tervehdykseksi auttamattomia bommeja. Ei ollutkaan niin varsin helppoa ampua vasemmalta.
Olin taas suunnilleen saanut linnun laskupaikan määrätyksi, ja hikisen tunnin jälestä koira taas tavallisella tavalla oli konstateerannut sen arvoisan läsnäolon. Lintu oli muutteeksi arka ja lähti lyhyen seisoman jälestä lentämään. Olin päättänyt olla levollinen ja tähdätä hitaasti ja tarkkaan — bom, bom! Nyt tuntui ukko loukatulta todellakin ja lensi niin pitkälle, että hän hävisi valkeana, aurinkoisena pisteenä etäälle epämääräiseen, väräjävään kaukaisuuteen. Puin nyrkkiä hänen jälestään. Jo hän oli minulle maksanut kahdeksan laukausta hienointa savutonta, ja taistelun loppu oli vielä aivan epävarma. Koira loi minuun kummeksivan, paheksuvan katseen, mutta pyyhki mennä taas, kun hänen oli onnistunut polkea itselleen vähän vettä kuivuneen suolätäkön pehmeästä pohjasta.
Paahtava puolinen kului, ennenkuin taas oli seisonta. Mutta nyt en enää ollut varma, koskiko asia vanhaa vihamiestäni, vai oliko edessä poikue nuoria lintuja. Sama se, täällä on verta vuotava!
Parin askeleen etenemisen jälkeen koira seisoi kuin paasivuori. Ei kovat sanat eikä imartelu saaneet pointeria siirtymään tuumaakaan paikaltaan. Koetin työntää häntä eteen, mutta hän laski makaamaan ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan. Kävin hyvän matkaa koiran edelle — ei mitään — hänen ympäri — ei mitään. Samassa näin linnun maasta, tuskin metrin päässä koiran kuonosta. Ja vanha kukko tuo oli, kulmakarvat kiilsivät punaisina, ja selkä oli uhkean kirjavan lainehikas. Juuri kun jalallani koetin saada häntä lentämään, ja hän ensi kertaa suristen räpytti siipiään, katsoi koira hetken tulleen sekaantua asiaan — viidakkojen tiikerin tavoin hän hyppäsi, metrin ylös ilmaan — tjaffs!! Avuttomina räpyttelivät valkeat siivet pedon mustassa kidassa, ja kuulin ruumiin narskuvan voimakkaiden hampaiden välissä. Ylpeän ja ivallisen näköisenä uskollinen palvelijani laski puremansa saaliin jalkaini juureen.
Draaman ratkaisu oli ehdottomasti odottamaton, ja metsämiehelle alentava. Mutta kukko kieppui repussa, ja olihan se aina jotain.
Hitaasti jatkoin matkaani, vaipuneena syviin mietteisiin. Aurinko paistoi, pilvet purjehtivat taivaalla valkeina, pursu tuoksui, muuraimet hohtivat keltaisina.
Kun kerran aikain alussa Isä Jumalan viha nosti paratiisin ylös pilvien takaisiin seutuihin, silloin tippui maata hänen sormiensa lomitse — paloja paratiisista putosi alas maahan, ja juuri nämä jälelle jääneet palaset, jotka ovat arvoituksena ja salaisuutena useimmille, ovat erämaan suot. Siellä voi vielä tänä päivänä paratiisin rauha ja ilo vienosti hivellä yksinäisen metsästäjän sielua unehtumattoman ja selittämättömän onnen tunteen autuaallisina hetkinä.
Nevan reunassa, missä maa alkaa kohota, on pieni viheriöivä niittynen, tuomen ja lepän reunustamana. Ja tämän niityn syrjässä pulppuaa tumma, jään kirkas lähde esiin tuuheiden sanikkaisten leveiden lehtien välistä. Usein, usein olen virvoittanut janoavan kieleni tämän lähteen viileällä vedellä, usein, usein olen muodottomia unia uneksien levännyt sen reunalla. Kutsun tätä lähdettä Paratiisin lähteeksi — sillä hetket, jotka siellä olen viettänyt ovat saattaneet minut niin lähelle kadotettua paratiisia kuin ihminen voi päästä.
Tänne suuntasin tälläkin kertaa askeleeni. Koira vierelläni panin maata, join vedestä, ja annoin myös koiralle juoda. Kello oli nyt kaksi ja ilma värisi kuumuuttaan. Ihmeen miellyttävä väsymys hiipien valtasi minut ja suljin silmäni — — — — — — — Mielestäni olin nukkunut pari minuuttia herätessäni siihen, että koira nuoli kasvojani. Katsoin kelloani. Se oli puoli viisi. Mahdotonta!
Nostin kellon korvalleni — se kävi. Niin olin siis nukkunut puolikolmatta tuntia. Noustessani lähteäkseni näin mustan ukkospilven uhkaavana samoilevan taivaalla. Keltaisen vihreä salama välähti etäällä pohjoisen sinertävien harjujen yläpuolella. Oli aika peräytyä. Tuskin olin kulkenut kymmentä minuuttia, ennenkuin ukonilma alkoi. Puut paukkuivat, maa värisi tärähdyksistä ja sade tulvi kuin suihkukaivosta.
Oli tunnin tiukka käynti kotiin, ja koko ajan vettä satoi yhtä taajaan. Tulitikkuni oli taskussa käyneet märiksi, jotenka en saanut sytytetyksi tavanmukaista kotimatkan sikaria — mutta muutettuani vaatteita ja syötyäni se maistui seitsemän kertaa paremmalta kuin tavallisesti.
Tämä oli siis kertomus vasensilmäisestä metsästäjästä ja sitkeähenkisestä metsäkanasta paratiisin nevalla. Saalis oli vain tämä yksi kukko, koiran pyydystämä, mutta siitä huolimatta on tämä matka ikiajoiksi jäänyt muistiini. Joka minua ei ymmärrä, suokoon kuitenkin minulle anteeksi että olen kysynyt hänen kallista aikaansa.
Wildeman af Rakuby.
Suomen Metsästyslehti 10/1909.
