Elämä tahi kuolema.
Charles Dickens
Household Words'istä.
„Herra Englantilainen, nuori nainen on tulossa teille vieraiksi”, sanoi lihava ravintolanpalvelija Juan, huoneeni ovella työntäen selki seljälleen päästääkseen vierasta sisään. Minä istuin näet kamarissani Tonda de l’Alameda nimisen ravintolan kolmannessa kerrassa, katsellen akkunastani alas pimenevään kävelypuistoon, jossa palavat sikarinpäät jo alkoivat hämärästä pilkuttaa suihkulähdetten ja marmoripatsasten välissä, ja jossa Malagan kaunokaiset ja kaunottaret, viuhkaimilla leyhytellen, kahisevissa kaapuissa ja helisevissä kannuksissa, kävelivät edestakaisin loppumattomissa parvissa, nauraen ja iloisesti laverrellen. Mitä itseeni tulee, niin olin aivan väsyksissä. Meillä oli ollut kova ja pitkä päilvätyö laivaamme lastatessa, ja minulla oli ollut niin paljon vaivaa ja vastusta laiskojen työmiesten kehoittamisessa ja riidellessä Hispanialaisen tullihuoneen verenimijäin kanssa, että olin melkein väsymyksestä katketa. Vaan tuo kelpo laiva Tudor Bristolista, johon minä kuuluin ensimäisenä perämiehenä, piti saada lastiin niin pian kuin mahdollista kotomatkaa varten, ja koska katteini Meiklejohn oli tullut vanhaksi ja heikoksi, niin suurin osa edesvastauksesta oli heitetty minun niskoilleni. En minä sentään sitä paheksinut — päinvastoin, sillä Price & Thompson, laivamme omistajat, olivat melkein suoraan luvanneet, että Tudor-laivan ensikerran purjehtiessa ulos Bristolin kaupungin näkyvistä, Henrik West olisi sen päällikkönä ja Meiklejohn eläkerahaa nauttimassa. Ja silloin —
Mutta juuri kun ajatukseni par’aikaa olivat kiinni päivän unelmissa, joita kuvitusvoimani oli luonut tuon tärkeän seikan suhteen: mitä kaikkea kykenisin toimittamaan suurennetulla palkalla ja korkeammassa virassa, katteinina; unelmissa, joissa eroittamattomassa yhteydessä esiytyi Alice Croft'in pienet suloiset kasvot ja lempeät ruskeat silmät sekä kaikenlaiset mielinäkemykset, joissa kangasteli siisti englantilainen koti Cliftonissa, onnellisia lapsia leikkimässä sen puutarhassa ja rakas „terve takaisin” aviomiehelle ja isälle hänen palatessaan merimatkoilta, — niin tuo palvelija Juan tempaisee oven auki aivan niinkuin olen kertonut. Ja Alice Croft itse, nuo pienet kauniit kasvot aivan kalpeina ja kyynelissä, astui nopeasti sisään, ja etuhuoneesta ennätin vilaukselta huomata Croft'in ainoan palvelijan, vanhan Seraphinan, ryppyiset rumat kasvot.
„Alice armaani! Sinä täällä? Mitä on tapahtunut?” sanon minä, hypähtäen ylös istuiltani; ja samassa tuo pienoinen englantilainen tyttöparka itkien nojasi päätään olkapäätäni vasten. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sain hänen liikutuksensa siksi asettumaan, että hän voi järjellisesti kertoa sen onnettomuuden, mikä oli tapahtunut, vaikka kyllä arvasin, ettei mikään vähäpätöinen asia ollut saattanut niin kainoa ja ankarasti kasvatettua neitoa kuin Alice oli astumaan Hispanialaisen ravintolan hälinään, ainoastaan tervehtiäkseen siellä asuvaa nuorta miestä. Mutta alussa Alice ei voinut virkkaa muuta kuin „Isäni, voi, minun rakas isäni!” ja nämät sanat johti minua siihen päätökseen, että jotakin oli tapahtunut vanhalle hra Croft'ille, vaan minkälaista se oli, sitä en voinut arvata.
Vanha hra Croft oli niitä harvoja Englantilaista, — lukuun ottamatta noita sairaita, joita lämmin talvi-ilma siihen aikaan oli ruvennut houkuttelemaan, — jotka asuvat Malagassa. Hän oli leskimies ja Alice oli hänen ainoa lapsensa, noin yhdeksännentoista vuoden ijässä. Hra Croft oli myöhään nainut ja hänen mielensä oli siitä syystä, ehkä, sekä hänen vaimonsa tähden, jota hän oli mitä hellimmästi rakastanut ja joka oli kuollut Alicen vielä hyvin piennä ollessa, erinomaisella tavalla kiintynyt tähän tyttäreen. Hän mitä suurimmassa määrässä rakasti tytärtään sekä oli hänestä ylpeä. Hän oli muutoin enemmän ylpeää ja varovaa luonnetta ja hyvin taipuvainen, milloin sattui, katkeruudella puhumaan ja ajattelemaan maailmasta, joka hänen oman luulonsa mukaan oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hänen edellistä historiaansa en koskaan täydelleen ole tuntenut, sillä hän ei ollut erittäin herkkäpuheinen, vaan hyvän kasvatuksen hän oli saanut, ja useinkin otaksuin hänen käytöksestään ja ulkonäöstä, että hän varmaan joskus oli ollut paljoa korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin missä oli, kun minä hänen tulin tuntemaan. Oli miten oli, köyhä hän oli ja eli maalaustaidetta harjoittamalla. Otaksun hänellä olleen jommoisenkin taidon siinä taiteessa, vaan synnynnäisestä ujoudesta ja ehkäpä jostakin sairasmielisestä arkatuntoisuudesta hän ei vienyt kykynsä tuotteita parahimmille markkinoille. Hän oli erinomaisen hyvä piirustaja ja hänellä oli tuottelias kuvitusvoima ja oikea kauneuden aisti ja hän ansaitsi elatuksensa osittain piirustusopettajana osittain tekemällä koristekaavoja „Veljille Perez”, Malagan rikkahimmille tehtailijoille.
Laiva Tudor kävi ajoittain Malagan satamassa, ja semmoisella käynnillä olin kerran satunnaisesti tehnyt tuttavuutta hra Croft’in kanssa, jolle minä kernaasti otin toimittaakseni jonkun vähäpätöisen asian Englannissa. Arvelen meidän olleen molemminpuolin tyytyväiset toisiimme, sillä minä kohta huomasin hänessä olevan sangen ylevän hengen ja huolimatta tuosta säädyttömästä puhetavasta, jota hän joskus teeskenteli, hänen olevan todellakin jaloluontoisen ja hyvänsävyisen miehen, joka oli ehkä hiukan murtunut maailman kovasta kohtelusta. Hän taas puolestaan osoitti kunnioitustaan minua kohtaan kutsumalla minua perheesensä — joka kunnianosoitus tuli ainoastaan harvan täällä kulkevan maanmiehen osaksi. Minä näin Alicen, ja opin häntä rakastamaan ja jonkun ajan kuluttua olin ylen onnellinen huomatessani, että hänen viaton sydämensä oli minulle annettu. Mutta vanha hra Croft, joka oli tottunut pitämään tytärtään lapsena, pani meidän naimistamme vastaan, vaan menetteli siinä, minun luullakseni, kovin julmasti. Olen varma siitä, että hänestä olisi ollut kauhea asia luopua vähimmästäkin osasta Alicen rakkautta, vaikka tuo olisi ollut kenelle hyvänsä. Tuommoinen puoleksi tietämätön itsenäisyys on muuten isissä tavallinen. Mutta, tehdäkseni hänelle oikeutta, olen myös varma siitä, että hän luuli paremmin katsovansa tyttärensä parasta lykäten hänen naimiskauppansa toistaiseksi. Hän väitti, järkevästi kyllä, ammattini vaaralliseksi onnentou'on viljelemiseksi ja katsoi tulojani pieniksi ja arveli että, vaikka nuoruus oli taipuvainen parasta toivomaan, kokenut sentään oli aina varovampi. Eihän sillä ollut kiirettä. Alice oli vielä hyvin nuori, ja minulla oli myös aikaa odottaa. Luultavasti tulisimme molemmat saamaan syytä muuttaa ajatuksemme tästä asiasta, tahi, jos ei niin kävisi, muutamia vuosia eteenpäin j. n. e., j. n. e.
Vaikka minä suutuin tuommoisista tuumista ja Alice suri isänsä kovuutta, oli hän kuitenkin hyvä totteleva tytär ja antautui vanhempansa tahdon alle. Hän ei milloinkaan lähtisi kenellekään muulle, sanoi hän, vaan hän ei tahtonut isänsä kieltoa vastaan mennä minullekaan, ei koskaan, vaikka sydämensä surusta pakahtuisi. Ja tuommoiseen välipuheesen ja kihlaukseen minun täytyi tyytyä. Mitä hartaimmin minä odotin kohoavani virassa, toivoen katteinina vanhan taideniekan silmissä näyttäväni otollisemmalta vävymieheksi. Ja nyt tässä ilmestyy Alice äkkiä minun huoneeseni ravintolassa ja katkerasti itkeä nyyhkyttäen koettelee kertoa minulle mitä oli tapahtunut.
Viimein pääsin asian perille: hra Croft’illa oli tapana joka aamu lähteä kävelylle kaupungin ulkopuolelle vuoriseuduille päin. Hän oli aamuvirkku ja hänessä oli taideniekan rakkaus luontoon tämän herätessä raittiina ja nuorena, auringon ensi suutelosta. Hänellä sentähden oli tapana lähteä kaivelemaan kaupungin muurien ulkopuolelle, niin pian kuin portit avattiin kauppatorille tuleville maalaisille ja moni hänen parhaimmista luonnoksistaan oli saatu tämmöisellä kävelymatkalla. Ja tämmöisellä kävelyllä ollessaan, juuri samana aamuna, oli hra Croft’illa ollut paha onni sattua väijyksissä olevain ryövärien käsiin, jommoisista Malagan ympärillä olevat vuoriseudut tuskin koskaan ovat vapaat. Nämät ryövärit, Moreno nimisen tunnetun päällikön johtamina, olivat viime aikoina tulleet hyvin rohkeiksi ja vaarallisiksi. Nyt arveltiin jonkun osan tätä ryövärijoukkoa, ollessaan väijymässä jotakin rikasta kaupungin asukasta tahi mahtavaa maanomistajaa, hyökänneen hra Croft’in päälle paremman saaliin puutteessa.
Mahdollista on, että rosvot aluksi olivat pettyneet vankinsa arvon suhteen. Englantilaista pidetään aina varakkaana miehenä kansallisuutensa takia ja, sitä paitse, tekee hienot vaatteet Hispanialaisiin melkein samanlaisen taikavoimallisen vaikutuksen, kuin minkä Neapelin kerjäläiset tuntevat nähdessään jonkun „herroiksi puetun”, jonka armoa voivat määrätä puvun hienoudesta. Vaan tämän saaliin näin saatuansa he olivat palanneet vuoristoon, luoksepääsemättömiin piilopaikkoihin, vieden vankinsa mukanaan. Ja kun Alice, odotettuansa isänsä takaisin tuloa ensin oudostuen hänen viipymistään, sitten levottomuudella ja viimein pahinta peljäten, oli lähtenyt ulos häntä etsimään ja palasi kotia epätoivoisena ja väsyneenä, myöhään iltapäivällä — antoi vanha Seraphina hänelle kirjeen, joka oli hätimmiten kirjoitettu lyijykynällä rutistuneelle paperille, ja jonka tuntematon talonpoikaisvaimo oli jättänyt taloon.
Kirje oli hra Croft’ilta. Sen sisältö oli seuraava: „Armas, kallis Aliceni, — saattaa murhetta ja huolta sinulle on pahempi kuin saattaa kovinta tuskaa minulle, vaan totuus on tässä välttämättömästi puhuttava. Minä olen Moranon vankina eräässä paikassa korkealla vuoristossa. Minä kirjoitan tämän levähtäessämme ja minulle on puhuttu, että meidän on heti jatkaminen matkaamme, mihin sit'en tiedä. Minä olen vimmattujen miesten käsissä, jotka kaupittelevat verta, tahi vuodattavat sitä, rahan edestä. He vaativat lunastusrahan minusta. Kun olen saanut heidät uskomaan, että minä todellakin olen köyhä, ovat he määränneet hintani viideksi tuhanneksi realiksi. Vaan ellei nämät rahat ole maksetut varhain keskiviikkoaamuna, on päällikkö vakuuttanut minulle, että — vaan miksi kiduttaa sinua, rakas lapseni, kertomalla raakalaisen uhkauksia — lyhyesti, sinulla ei ole enää isää. Minun täytyy kuolla, Alice armaani, sillä hyvin tunnen, että tuonkin vähäisen summan hankkiminen on mahdoton. Eikä meillä ole ystäviä Malagassa. Perez’it ehkä — vaan ei. Kyllä nuo teoksieni ostajat varmaan kieltäisivät. Mahdollista on kuitenkin että Britannian konsuli ottaisi asian ajettavaksi. Kaikessa tapauksessa, rakas Aliceni, olen varma siitä, että hän on sinua auttava päästäksesi kotiin Englantiin; ja on minun tahtoni, että sinä jätät Hispanian, niin pian tuin voit, ja haet käsiisi nuo sukulaiset äitisi puolelta, joista olet kuullut minun puhuvan ja jotka varmaan eivät kiellä sinulta suojaa ja suojellusta suuressa puutteessasi. Ryövärit, joiden vankina olen, käskevät minun sanomaan että keskiviikkoaamuna varhain joku joukosta on vartomassa lunastusrahani maksamista Santa Maria del Gloria nimisen kylän rukoushuoneen luona, vuorien juurella Anteqvaraan ja Madridiin vievän tien varrella. Siellä voi rahan maksaa kylän vanhimman läsnäollessa, jonka rosvojoukko tuntee, ja Moreno on ristinkuvan kautta vannonut jättämänsä minut takaisin vahingoittumatonna, eikä sanansaattajaa vaivaavansa. Vaan minulla on sangen vähän toivoa, vaikka kyllä tiedän että sinä koetat hankkia tuon rahasumman, rakas lapseni. Hyvästi, rakastettu Alice, Jumala sinua siunatkoon, ja Henrik Westiä myös. Minä tunnen olleeni komin kovan tuon — vaan nyt teillä on minun suostumukseni. Sinun —
Tässä paperi oli revitty, arvattavasti oli sen tehnyt tuo raaka sanansaattaja, jolle kirjeen vieminen oli uskottu, ja muutamia riviä oli poissa. Kuitenkin allekirjoitus. „Philip Croft” vielä oli luettava ja sen vieressä oli törkeästi piirretty risti; nähtävästi palaneella tikunpäällä. Sen alla oli sana Moreno, hra Croft’in käsialaa. Arvattavasti oli rosvojen katteini koettanut panna vahvistukseksi nimensä asiakirjaan, jonka kieltä hän ei voinut ymmärtää.
„Miten me hänet pelastamme!” oli ne sanat, jotka yht’aikaa pääsivät molempain suusta. Sain kumminkin tietää, ett'ei Alice ollut hakenut minua ensi tilassa. Niin pian kuin hän oli saanut tuon kirjeen ja oli tointunut tuon kovan puuskauksen ensimmäisestä huumaavasta vaikutuksesta, oli hän saanut voimia toimiin ryhtymiseen ajatellessaan isänsä vaaraa, ja oli kulkenut paikasta paikkaan, vanha Seraphina mukana. Mutta turhaan. Koska Alicen hoikassa kukkarossa ei ollut kuin muutamia dollarsia, oli muka selvin keino myydä heidän pienen taloutensa vähäarvoset kapineet, vaan lyhyt keskustelu erään välikaupittelijain kanssa näytti selvään miten vähän se teko auttaisi. Nuo vähäiset Larit ja Penatit eivät olisi tuottaneet neljättä osaa tarvittavasta summasta, ja päälle päätteeksi vaati talonomistaja juoksevan puolenvuoden hyyryä. Taideniekan aavistukset Perez’ien auttavaisuudesta toteutuisivat täydellisesti. Alice pyysi ja rukoili, vaan kauppahuone kielsi, ystävällisesti vaan säälimättä. Työstä ei koskaan annettu mitään edeltäkäsin, kaikkein vähimmin viisi tuhatta realia. Hra Croft, he sanoivat, on kyllä hyvin hyvä piirustaja, vaan asia on asia, eikä siinä ollut muita velvollisuuksia yhdellä eikä toisella. Ne hyvin kohteliaasti „kumarsivat ulos” itkevän tytön konttoristaan. Britannian konsulin luona Alicelle ei käynyt paremmin. Pahaksi onneksi sattui nimittäin konsuli olemaan poissa kaupungista. Hän oli palaava kolmen tahi neljän päivän perästä — vaan nyt tällä hetkellä ei tästä paikasta ollut mitään apua toivottavana. Alicella oli muutamia koristeita, joista hän hyvin piti, koska olivat olleet hänen äitinsä. Nämät hän oli myynyt, vaan, voi toki! ne olivat tuottaneet ainoastaan kahdeksan tahi yhdeksän sataa realia. Ja vaikka vanha Seraphina, joka otti kaikki pyhimykset todistamaan, että hänen herransa oli hyvä herra ja hänen nuori emäntänsä enkeli, jos kohta vääräuskoinenkin, tuli kyyneleet silmissä tarjoamaan apuosuuttaan, joka oli pyhäpäivinä pidettävä kultaristi sekä vanhoja säästöjä noin kaksikymmentä dollarsia, niin jäi kuitenkin vielä lähes neljä tuhatta realia hankittavaksi, eikä aikaa ollut paljoa.
Mitä piti tekemän? Minulla ei ollut tuskin kymmentä puntaa hallussani ja lisäksi tuli, ett’emme olleet, en minä eikä hra Croft, tunnettuja Malagan pankeissa eikä kauppiaissa. Katteini Meiklejohnsilla ei ollut, sen minä tiesin, kuin sen verran kassaa kajuuttakaapissaan, että voi suorittaa satamaverot ja ostaa ruokavaroja laivaan. Ja jos tuo varova vanhus olisikin tahtonut lainata minulle tuon tarvittavan summan, — sen minä ainakin hänestä luulin, — niin se olisi ollut hänelle nyt mahdotonta, sillä minä tiesin hänen vaimonsa ottavan ulos miehensä palkan tämän merellä ollessa. Yksi toivo vaan oli jäljellä. Ne kauppiaat, joille lastimme oli tuotu, ehkä lainaisivat minulle nämät rahat velkakirjaa ja katteinin takausta vastaan. Alice, vanha kunniallinen hispanialainen palvelija ja minä, me emme vitkastelleet hetkeäkään, myöhä kun jo oli, vaan kiiruhtimme näiden herrojen asuntoon. Edwards ja Poika oli hyvin tunnettu kauppahuone, jota oli ollut paljon kauppa-asioissa isäntieni kanssa.
„Herra Edwards ei ole kotona, sennor; hän läksi eilen laivalla Barcelonaan”, sanoi palvelija, joka oven avasi.
„Herra James Edwards?” kysyin minä, toivoni käydessä yhä vähemmäksi.
Mies katsoi äkäisesti minuun. Häntä kummastutti, sanoi hän, etten tiennyt Hra James’in olleen poissa Malagasta jo koko viime viikon. Hän oli huvittelemassa jonkun ystävän, maatilalla lähellä Xeres de la Fronteraa. Häntä odotettiin kotiin tulevaksi suuriin härkätaisteluihin huomenna. Kyllä hra James’illa oli siksi älyä, ett'ei hän jää pois semmoisista huiveista, siitä oli Pedro varma.
Käännyin pois katkeralla mielellä — pettämäisillään oli viimeinen toivoni. Vaan olihan sentään toivoa vielä hiukan. Hra James Edvards oli hyvin hyväluontoinen nuori mies, jota kyllä ei niin usein nähty kauppakonttorissa, kuin hänen vakavaa ja tarkkaa isäänsä, vaan minulle hän kaikissa meidän asioissamme oli ollut ystävällinen ja kohtelias. Jos hän todellakin palajaisi härkätaisteluihin, jotka olivat määrätyt pidettäviksi seuraamana päivänä, niin eiköhän tuo suostuisi auttamaan. Mutta nyt ei voinut enää tänä iltana mitään toimittaa. Oli jo tullut myöhä. Pyhäin kuvien alla palavat lamput ja harvat katulyhdyt pilkoittivat jo läpi pimeyden, ja huvipuistoista ja ravintoloista kuului kitarrien soitantoa ja kastanjettien napsutuksia, laulua ja hälinää, lasien kilinää ja jalkojen töminää. Oli aika jo Alicen käydä kotia saamaan lepoa, lepoa, joka oli niin tarpeellinen uusien voimien saamiseksi huomispäivän vaivoihin. Minä astuin hänen rinnallaan pimeiden latujen läpi, vaan me emme paljoa puhuneet. Kaikki olimme alakuloiset ja mielemme pahoja aavistuksia täynnä. Väkinäistä oli koetukseni iloisesti lausua „hyvää yötä”, ja kun olin lähtenyt tieheni ja olin yksinäni, tuli minun silmieni eteen kauan aikaa Alicen kalpeat kasvot ja murheellinen katse. En heti mennyt asuntooni, vaan kävelin useampia tunteja, vaivaten aivojani ilman mitään selvää tarkoitusta. Viimeinkin, kun viiimeinen vetelehtijä oli lähtenyt autioksi jääneestä kävelypuistosta, eikä siellä kuulunut enää muuta kuin yötuulen sohina lehdissä ja suihkulähdetten loiske, läksin minä myös kotia ja, merimiehen elämän-tavan vaikututsesta, nukuin hyvin rauhallisesti.
Seuraavana aamuna olin aikaisin liikkeellä. Kun vaimot kokoontuisivat vesiruukkuineen kadun kulmassa olevan suihkulähteen ympärille ja uneliaat ravintolan-palvelijat, puolinukuksissa vielä, aikoisivat asettaa ylös koreita auringonvarjostimia kahviloiden eteen, läksin minä jo ulos Alamadan hotellista. En voinut olla toimetonna, enkä tiennyt mitä toimittaa. Turhaan minä koetin parhainta toivoa ja vakuuttaa itselleni, sata kertaa samaa: kyllä kaikki käy hyvin, kun vaan hra James Edwards palajaa. Vaan onhan tuokin mahdollista, ettei nuori kauppias tule; mahdollista ettei hän myönnä pyyntöön; noita pikkuseikkoja, joita joka päivä tapahtuu, voi tulla esteeksi. Ja että tässä ihmisen henki oli väärässä, sitä en epäillyt. Tänään oli tiistai. Huomenna piti lunastusraha olla perillä tahi jäi Alice orvoksi. Turhaan koetin saada itseäni uskomaan, että ryövärien päällikkö olisi vaan tahtonut vankiaan peloittaa, paremmin saadakseen rahoja kiskotuksi. Kovin hyvin tiesin Morenon olevan miehen, joka sanassaan pysyi tämmöisissä asioissa. Kauheita juttuja, puoleksi unhottuneita, joita olin kuullut kaupungeissa ja satamoissa, muistuivat nyt mieleeni. Morenon nimi niissä usein tuli esille. Ei mitään laupeutta voinut rosvolta toivoa.
Hakea hallituksen apua olisi ehkä näyttänyt luonnolliselta. Vaan sitä ei ollut ajatteleminenkaan. Jos minä valittaisin pormestarille, oli luultavaa, että tämä peljätty virkamies katsoisi tuon yhtymisen maakylän rukoushuoneella sopivaksi tilaisuudeksi koettaa saada kiinni tuo vaarallinen Morena, ja ajattelisi enemmän rosvojen kiinnisaamista kuin tuntemattoman englantilaisen „vääräuskoisen” hengen pelastamista. Ja varmana seurauksena taistelusta poliisin ja ryövärien välillä olisi ainoastaan tavattoman vangin murhaaminen, sillä aivan mahdotonta oli saada kiinni pahantekijöitä semmoisessa vaikeapääsyisessä seudussa kuin vuoriseudut ovat Malagan pohjaispuolella.
Vaan ilolla ja riemulla tehtiin valmistuksia suuria härkätaisteluita varten, ja kulkiessani amphiteaterin ohitse kuulin työmiesten siellä nakuttaman ja naulaavan, rakentaessaan telttataivasta suojelemaan ylhäisiä katsojia auringon säteiltä. Olin kuullut, että tämän päivän julmat näyttöhuvit tulisivat olemaan erittäin suuremmoiset ja merkilliset Malagalle, vaikka tämä kaupunki ei suinkaan ollut se, jossa näitä hispanialaisia mielihuveja suurimmassa määrässä harjoitettiin. Vaan tätä tilaisuutta oli Andalusian katteinikenraali eli kenraalikuvernöri, ynnä muutamain korkea-arvoisten seuralaisten kanssa, kunnioittava läsnäolollaan, ja kaupunki oli maksanut melkoisia summia, oikein loistavasti vastaanottaakseen ja huvittaakseen näitä ylhäisiä vieraita.
Niin varhain kuin minun vaan säädyllisesti sopi, menin kauppiaan taloon, vaan hra James Edwards ei ollut vielä tullut. En ollut luullutkaan hänen olevan siellä niin varhain, vaan levottomuuteni ei sallinut minun vartoa kauemmin ja nyt minä kuljeskelin katuja kuin hurmautunut haahmo, välinpitämättömästi katsellen kirjavia ihmisjoukkoja, jotka juhlapuvussaan kaivelisivat tahi seisoivat, jutellen lähestyvän juhlan huvituksista. Viran toimiin minun ei tarvinnut mennä tänään ollenkaan, silla täksi päiväksi oli laivan lastaaminen lakkautettu. Tavarankantajat ja muut rantakasakat eivät olisi antaneet houkutella itseään olemaan poissa härkätaisteluista ei nelinkertaisellakaan palkalla.
Kello kymmenen menin Croft'in taloon Alicen tapaamaan. Voi tyttö parkaa! Sininen kehä itkeentyneitten silmien ympärillä osoitti selvään, ettei hänen murheensa ollut suonut hänen rauhallisesti nukkua. Hän oli kuumeinen ja kiihkeinen; yhtenä hetkenä hän oli taipumainen minun kanssani luottamaan hra Edwards’in hyvyyteen, toisena taas onnetonna, epätoivossa ja pelkäsi pahinta. Jos niin onnettomasti kävisi, että toivomme pettäisi, niin hän oli päättänyt ryhtyä vielä viimeiseen pelastuskeinoon. Hänen tuumansa oli seuraava. Hän menisi sillä summalla, minkä hän voisi saada kokoon, — ehkä saisi tuhatta realia — yhtymäpaikalle rukoushuoneen luokse ja koettaisi rukouksilla ja kyynelillä lepyttää ryövärejä, jotta pitivät hänen isäänsä vankina. Hän pyytäisi heitä jättämään vanhuksen eloon, tuomaan hänet pois tyttärelleen. Hän lupaisi vähitellen maksaa sen, mikä lunastussummasta puuttui, kun vaan vanhus pääsisi työllään ansaitsemaan rahaa. Ja todellakin hän viattomassa tietämättömyydessään näytti uskovan voivansa lepyttää niin kovaa sydäntä kuin Morenon, josta kerrottiin, että kuudentoista uhrin veri oli tahrannut hänen käsiään, ja jonka hengestä oli palkinto luvattu.
Minä en suoraan vastustanut tuumaa, sillä minä tiesin hyvin, miten hyvä se oli Alicelle, että hänellä viimeiseen saakka olisi joku ajatus, johon voisi turvata tuskissaan. Vaan minä olin päättänyt, ett'ei hän tulisi antautumaan niin turhanpäiväisesti vaaranalaiseksi, menemällä sinne — lammas susijoukkoon — jos vaikka väkisinkin minun täytyisi häntä siitä pidättää. Olin itse hyvin alakuloinen, kun erosin rakkaasta tytöstä. Otin häneltä lupauksen pysyä levollisna kotona odottamassa minun takaisin tuloani ja läksin vielä kerran kaupungille kaivelemaan. Kaduilla oli vilkas liike, sillä kansa kiiruhti saamaan hyviä paikkoja lähestyvissä näyttöhuveissa. Synkissä ajatuksissa minä kävelin. Kyllä toivoni perustui hyvin horjuvalle pohjalle. Sitten rupesin myös ajattelemaan, miten isän kuolema voisi pimittää armaani nuoren elämän, miten hän voisi kadottaa kirkkaan raittiuden nuoresta sielustaan tämän kovan ja katkeran kohtauksen kautta. Ja noiden huolettomien huvinhakijoiden ajattelematon ilo harmitti ja suututti minua, niinkuin joskus murheen hetkinä tapahtuu iloa nähdessä.
Viimeinkin oli päivä puolessa. Minä menin taas hra Edwards'ia kysymään. Hyvät uutiset, siksi minä niitä arvelin, oli mua odottamassa. Nuori kauppias kahden ystävän kanssa oli tullut, ja aamiaisella oltuaan, lähtenyt teateriin, „niinkuin koko maailma”, huomautti milt'ei äkäisesti vanha akka, jonka olivat jättäneet talonvartijaksi muiden palvelijoiden mennessä huviin. Teateriin sentähden kiiruhdin heti, ja ostettuani piljetin, joka päästi minut yhteen osaan amphiteateria, tunkeuduin, kyynäspäilläni tietä tehden, rahvaan läpi ja astuin sisään. En katsellut tuotu heleäväristen pukujen kirjavuutta, en noiden innostuneiden kasvojen päällekkäisiä rivejä, vielä vähemmin, mitä tapahtui kehäaitauksen sisällä, jossa par'aikaa nuorta härkää ärsytettiin ärsytettiin terävillä kolmihaaroilla ja liehuvilla lipuilla, — tämä oli vaan alkajaiset niihin loistaviin näytöksiin, joita kohta piti tulla. Mutta tuo väen paljous hämmästytti minua. Semmoinen väen paljous oli naapurikaupungeista ja kylistä näyttöhuvien viehätyksestä tulvannut Malagaan, että ainoastaan naisille ja muutamille suosituille, hallituksen jäsenille ja ylimyksille, oli voitu toimittaa istuinsijoja. Muut seisoivat niin tiheässä tungoksessa, että kohta huomasin mahdotonta olevan löytää hra Edwards'ia. Epätoivoisena jättäen koko etsimisen sikseen, käännyin takaisin lähteäkseni pois kolo ilosta, vaan jostakin erehdyksestä, sensijaan kuin minun olisi pitänyt tulla ulos, jouduin jonkunlaiseen pitkään solaan eli käytävään, joka vei taivas ties minne; härkien mylvinää kuulin karsinoista tai kammioista, joissa niitä pidettiin. Äkkiä, jonkunlaisesta salakomerosta, jonka puoleksi auki olevan oven ohitse tulin kulkemaan, kävi korvaani puhuvien ääniä ja minä kuulin jonkun sanoman Hispanian kielellä: „los te lupaatte suuren palkinnon! Sanokaa neljätuhatta realia! Ajatelkaa, hyvät herrat, neljä tuhatta realia yhden tunnin työstä!”
Jalkani olivat kuin siihen paikkaan juurtuneet, minä tunsin punastuvani, kuunellessani niin tarkkaan kuin elämäni riippuisi siitä mitä seuraisi.
„Me emme löydä sitä miestä, tarjottakoon vaikka mitä”, sanoi toinen ääni epätoivoisesti; „ei kukaan, juk’ei ole elämäänsä suuttunut, tahtoisi antautua sen vaaran alaiseksi, ja Caramba! mitä väkijoukko nyt sanoo? Siitä nousee miltei kapina ja me saamme maksaa. Ajatelkaa vaan minkälaiseen raivoon nuo tuhannet yltyy, kun saavat kuulla, ettei Manuel Zagal ollenkaan astu esiin ja ett'ei meillä ole mitään matadoria hänen sijaansa täyttämässä”.
„Jos tuolla tolvanalla edes olisi ollut älyä taittaa jalkansa härkätaistelujen perästä eikä sitä ennen”, sanoi kolmas puhuja inisevällä ja surullisella äänellä. „Mutta, hyvät herrat, mitä pitää tekemän? Minä tahdon ennen maksaa neljä, vaikkapa kuusi tuhatta realia omasta kukkarostani, kuin olla se, jota menee kansalle kertomaan, että itse mehu tulee jäämään pois koto huveista. Voivatpa vaikka ryöstää kotimme koston himosta, loukkauksia varmaan tulee tapahtumaan. Mitä voimme tehdä? Ei matadoria pennin arvoista peninkulmien päässä, ja Chaco sopii vaan nuoria härkiä vastaan tai semmoisia, joilla on puu sarviin sidottu. Meidän tulee käyttää „puolikuuta”, ja kenraalikuvernörin edessä, mikä häpeä!”
Minä aloin nyt ymmärtää mitä tämä keskustelu koski. Tiesin, että eräs mainio matadori nimeltä Manuel Zagal, oli tilattu tänne Sevillasta, joka oli härkätaistelujen pääpaikka, näyttämään taitoansa hurjistuneitten härkien tappamisessa. Näitä elukoita ärsyttää sitä ennen raivoon n. k. picadorit, jotka ovat hevosella ratsastavia kiusaajia. Tämä mies, joka oli kuuluisa taidostaan ja uskalluksestaan oli niin etevä ammatissaan, ettei oltu katsottu tarpeelliseksi tilata toista taituria samaa lajia, ja koska matadorit, samoin kuin suuret operalaulajat matkustavat paikasta paikkaan, mihin heitä kulloinkin on tilattu, niin ei yhtään tämän ammatin harjoittajaa sattunut sillä erää Malagaan. Siellä kyllä oli muuan rivakka „toreadori” eli ratsastava härkätaistelija, jonka haukkumanimi Choco oli kyllä kuuluisa, vaan tämä mies, vaikka yleisön suosittu, oli enemmän ilveilijä kuin miekan-käyttäjä, eikä hänellä ollut sitä taitoa eitä uskallusta, jota oikealta matadorilta vaaditaan. Kun matadori on haavoitettu tahi joku odottamaton tapaus estää häntä astumasta esiin, ei auta muu tappamiskeino kuin leikata elukkain raajajäntäreet poikki eli oikeammin sanoen rampauttaa niitä terävällä viitakkeenmuotoisella miekalla, joka on sidottu pitkään seipääsen, ja jonka nimi on puolikuu. Vaan tämä raakamainen tappaminen harvoin huvittaa kansaa, jolle se on vastenmielistä, ei suinkaan sen julmuuden takia, vaan syystä ettei siinä ole tuota ihmishengen vaaraa, joka on härkätaistelujen viehättäväisyydessä pääasiana.
Tässä tilaisuudessa minä voin täydelleen arvata mikä oli tapahtunut. Taitavaa näyttelijää Sevillasta, hra Manuel Zagalia, oli kohdannut joku onnettomuus, ja toimikunta pelkäsi ilmoittaa kansalle mitä oli tapahtunut, varoen siitä seuraavan jonkun kansanvihan rajun ilmauksen. Kun astuin askeleen lähemmäksi, saatoin minä puhujia tarkastella. Kaksi oli sivili-virkapuvussa, kaupungin alkaldi (alempi tuomari) ja muuan tuimannäköinen mies, corregidori eli poliisipäällikkö. Kolmas oli sievännäköinen mies, mustassa puvussa Franskalaiseen tapaan. Hän oli näyttöhuvien johtaja.
„Hänen korkeutensa on saapunut. Minä kuulen torvien äänen!” sanoi poliisipäällikkö nyreissään; „meidän täytyy mennä heitä ottamaan vastaan, muuten luulevat, ett’ei hänelle arvoa anneta. Kyllä tuo nyt on paha asia, ettei enää ole aikaa hankkia matadorin sijaista, vaan kuka, vaikkapa neljästä tuhannesta realista, tahtoisi käydä meidän kahden parhaan härkämme kimppuun — mustan Portugalilaisen ja kirjavan Murcialaisen, joka on julmempi kuin" —
„Määrätkää palkinto viideksi tuhanneksi realiksi ja minä olen teidän miehenne, jalot herrani,” sanoin minä äkkipäättävästi, astuen esiin kuuntelupaikastani. Jos olisin teaterihaahmon tapaan noussut lattialuukusta, ei minun ilmautumiseni olisi herättänyt suurempaa hämmästystä. Poliisipäällikkö oli ensimmäinen joka tuli tajuunsa. Hän rypisti kulmiansa ja kysyi sangen karmiasti ken minä olin.
„Henrik West, Britannian alamainen, perämies Tudor laivassa, joka nykyään on satamassa” oli vaataukseni; „valmis rupeamaan teille matadoriksi tänään, jos koroitatte maksun viideksi tuhanneksi realiksi”.
Vilkas keskustelu silloin nousi. Paljas ajatus, että merimies, Englantilainen, ottaisi härjäntappamisen vaikean ja vaarallisen toimen päällensä — sillä matadori, niinkuin hyvin tiedetään, on ainoa henkilö, joka on todellisen vaaran alttina, näytti jo varsin hullulta. Vaan kuitenkin, — huomautti Don Ramon, alkaldi, hyvin pistävästi, — jos tahtoni oli tulla kuoliaaksi pusketuksi, eihän se heitä huolettaisi ja vähintäänkin semmoinen kohtaus panisi rahvaan hyvälle tuulelle. Mutta arvoisa maistraatti ei tahtonut antaa niin paljoa kuin viisi tuhatta realia. Enkö tahtoisi suostua kolmeen tuhanteen; no, oli menneeksi, neljäkin voisivat antaa.
Vaan minä olin luja. Viisi tuhatta tahi ei mitään, oli minun sanani, ja kun katsojakunta alkoi tulla kovin rähisväksi ja levottomaksi, sovittiin hinnasta. Välikirja pikaan kirjoitettiin, alkaldi pani nimensä alle, ja viiden tuhannen realin nostokirja tehtiin ja jätettiin näyttöhuvien johtajalle minulle annettavaksi, kun olin sen ansainnut. Kirjoittaissani nimeäni välikirjan alle tunsin hyvin vaihtaneeni oman henkeni ja vereni Alicen isän hengen pelastukseksi. Nämä viisituhatta realia tulisi näet olemaan hänen lunastussummansa. Vaan minulla oli hyvin vähän aikaa miettimisiin, minua käskettiin hyvin joutuun toiseen huoneesen ja siellä pukeutumaan niin pikaan kuin mahdollista matadorin loistavaan pukuun. Maistraatin arvoisat jäsenet kiirehtivät paikoilleen ja johtaja meni jokseenkin ikävään toimeen, nimittäin ilmoittamaan yleisölle, ettei Manuel Zagal oli taittanut jalkansa, ja että muuan aloittelevainen oli ottanut hänen tehtävänsä toimittaakseen.
Pieneen, pimeään koppeloon, jossa nyt olin vaihtamassa omat vaatteeni koreaan Andalusialaiseen pukuun, jommoisessa sen henkilön välttämättömästi piti olla, jonka osan olin ottanut toimittaakseni, kuulin silloin tällöin johtajan äänen, kun hän mahtamalla painolla puhui „valistuneille suosijoillen”. Ensin hänen puheensa herätti hyvin pauhaavaa paheksumista, vaan kohta naurun rähinä ja hurrahuudot tukehuttivat puheen, ja kun hän palasi sieltä pyyhki hän otsaansa tyytyväisellä katseella ikäänkuin itseään onnitellen. Katsojakunta oli taas saatu hyvälle tuulelle. Olivat olleet nyreissään ja äreissään, puhui minulle johtaja, auttaessaan minua pukeumistoimessani, kunnes hän huomautti siitä, ett’eivät suinkaan olleet koskaan ennen nähneet Englantilaista tapettavan ja ettei heillä semmoista tilaisuutta useasti ollut tarjona. „Minä sanoin heille, Pyhä Martin antakoon mulle anteeksi, teidän olevan Lontoon etevimmän toreadorin jota oli tullut Hispaniaan vaatimaan meidän parasta härkätaistelijaamme kilpailemaan paremmasta taidosta” jatkoi mies ja pyysi minua katsomaan peiliin. Niin tein, vaan tuskin tunsin itseäni, niin oudon näköiseksi teki minut pukuni kirjaeltu nuttu, leveät koruhousut, monivärinen silkkinen vyötin, silkkiripsuilla koristettu, jokseenkin raskas levätti ja kaikki nyörit ja punokset, helisevät napit ja sen semmoiset laitokset. Johtaja tarkasti minua arvostelevalla katseella, leveälierisestä sombrerohatusta, jossa oli punainen sulkatöyhtö ja kultapunokset, alas kenkiin ja sukkiin, jotka yhtä välttämättömästi kuuluivat matadorin pukuun kuin seremoniamestarin. Hän taputti minua hartioille, lausuen muutamia hyvänsuontoisia hyväksyväisiä sanoja. Sitten toi hän minulle tulipunaisen vaipan ja suorateräisen miekan sekä näytti lyhyesti minkälaiset liikunnot ja iskut olivat „vääriä” ja mitä muutoin oli noudatettavaa tuossa verisessä näytöksessä. Hän oli hyvin ystävällinen ja koetti kaikin tavoin rohkaista mieltäni, tarjosi minulle viiniä ja virvotteita ja väitti, että minun piti vähintäänkin juoda pikari väkevää Calcavellaviiniä.
„Rohkeutta vaan, kumppalini”, sanoi hän; „ole vaan karskiluontoinen, väisty syrjään ensi hyökkäyksen edestä ja te saatte nähdä, että luunne ja nahkanne ovat eheät, kun palaatte sieltä. Heittäkää vaippa hyvästi sen sarville ja pistäkää samassa miekalla ja vääntäkää käsirannettanne tällä tavoin ja välttäkää rintaluuta. Elkää ollenkaan hätäilkö, tahi olette hukassa. Olen nähnyt vakavain miesten häkeltyvän haavoitetun härjän ensi mylvinästä ja hyökkäyksestä, vaan minä pidän teistä, poikaseni, vaikka vääräuskoinen olette, enkä tahtoisi nähdä teidän lähtevän ulos jalat edellä. Antakaa kun tunnustelen suontanne”. Ja hiin otti käsi-ranteeni sormiensa väliin arvattavasti nähdäkseen olinko minä liiaksi kiihoittunut näin vaaran lähestyessä, voidakseni oikein kuunnella hänen neuvojansa. Vaan hän päästi mun käteni omituisella ihmettelevällä äänellä, „Nuo saarelaiset koirat! sitkeätä rotua.”
Hän vei minut sitten muutamaan nurkkaan, jossa oli pieni akkuna, josta voin katsella kehänmuotoista taistelutannerta ja katsojajoukkoa, siitä vähän ylempänä; minua ei sieltä kukaan voinut huomata, koska rautaverkko oli tämän akkunan edessä. Ja käskien minun pysymään rohkealla mielin, jätti hän minut odottamaan käskyjänsä. Minä olin yksin. Aivan vieressäni olevan seinän takaa kuului vaan härkien käheä mylvinä; siinä oli heidän odotushuoneensa. Nyt vasta minulla oli tilaisuutta miettiä ja arvostella tätä äkkiä tehtyä päätöstäni. Siinä olin seurannut enempää ajattelematta luonnon kehoitusta, ja nyt, kun katselin ympärilleni ja tulin ajatelleeksi, miten nuo tuhannet katselijat tuolla yhtä halukkaasti katsoisivat minun kuolemankamppaustani kuin noitten heidän julmain huviensa villittyjen uhrien kuolemaa, käsitin minä täydelleen miten vaaralliseen toimeen olin antautunut. Vaan tunteeni rauhoittuivat ajatellessani Alicea. Olinhan minä tässä hänen kalliin asiansa tautta, hänen isänsä lunastusrahain saamista varten, olin tässä oudossa valepuvussa odottamassa kunnes minua kutsuttaisiin esille, niinkuin muinaisten pakanallisten aikain gladiatoria, taistelutantereen hiekkaa verelläni punaamaan. Vähä oli toivoa päästä tästä ilman surkeatta vahingotta. Minä tiesin että hyvin harva, yksin noista rivakoista hispanialaisista, jotka lapsuudestaan ovat tottuneet jokaiseen pieneen erityisseikkaan tuossa inhottamassa näytöksessä, olisi tahtonut antautua matadorintoimen vaaran altiiksi. Olin nähnyt härkätappeluita ennen Sevillassa, Vigossa ja muualla, ja muistin hyvin miten kauheat nuo isot elukat ovat, joita kasvatetaan erityisillä laitumilla Murciassa ja Castiliassa nimen-omaan näitä taisteluita varten. Vaan minä tarkoitin pois nuo ajatukset ja rupesin teateria silmäilemään.
Minä silmäilin katsojien loppumattomia rivejä; tuossa istuivat naiset säihkyvine silmineen ja liikkuvine viuhkaimineen, muutamat vanhan hispanialaisen kuosin mukaan puettuina, vaan enimmät Pariisin mallin mukaan; tuossa Malagan keikarit; tuossa kauppiaita ja käsityöläisiä; tuossa kokonaisia perheitä yhdessä, innostuneesta vanhasta mummosta pikkulapseen saakka, jota opetettiin taputtamaan pieniä käsiään ja huutamaan veren vuodatukselle; tuossa oli maakansaa samanlaisissa juhlapuvuissa kuin heidän esi-isänsä olivat pitäneet Ferdinandin ja Isabellan aikoina. Loin silmäyksen myös siihen paikkaan, missä kenraalikuvernööri, loistavassa virkapuvussaan, kiiltäviä kunnianmerkkejä täynnä, istui, loistava joukko upseereja ja naisia ympärillään, joiden viimeksi mainittujen timantit ja hämillinen loisto näytti huonosti sopivan tämmöiseen tilaisuuteen. Ja sitten katsoin alas taistelukehään.
Tähän asti oli kaikki ollut vaan alkunäytöstä. Kolmea tahi neljää nuorta härkää oli ärsytetty kolmihaaroilla ja lipuilla. Muutamaa „pelkur’ia”, niin noita rauhallisia elukoita nimitetään, joiden luonto on tunnettu sävyisäksi, oli kiusattu ja ärsytetty sähikkäisillä, väkäpäisillä nuolilla, ja lakkaamatta heiluttamalla punaista vaippaa sen silmäin edessä ja Choco oli ne viimein tappanut, Choco, joka toimitti niin sanoakseni koomillisen osan teaterissa. Ja nyt oli kaunis härkä pitkillä kaarevilla sarvilla taistelu-ympyrän sisällä. Tämä eläin ei ollut kuitenkaan katsojille mieleen, koska se enemmän osoitti halua pakenemiseen kuin raivoisuuteen. Se juoksi ympäri kerta toisensa perään, hakien ulospääsyä ja mylvien surkeasti. Vikkeläjalkaiset toreadorit juoksisivat sen ympärillä, ärsyttäen sitä, lippuja, vaippoja heiluttaen ja nuolilla pistäen, kunnes sen nahka oli samannäköinen kuin neulatyyny, jota on täyteen pistetty hienoja monivärisillä paperikaistaleilla koristettuja neuloja. Silloin yleisö alkoi kyllästyä siihen ja huutoja kuului:
„Toros! toros!* Murcian härkä heti esille! No Portugalilainen! Antakaa englantilaisen matadorin näyttää mistä aineesta hän on tehty. Toros!”
Johtaja loi vetoovan katseen kenraalikuvernööriin, ja saatuansa ylhäisen suostumuksen nyykäyksen sieltä, kiiruhti hän ulos. Aivan kohta kuului torvien toitotusta, sitten mylvinä ja, katsojajoukon taputellessa käsiään ja hurraata huutaessa, tuli kirjava Murcian sonni raskasta laukkaa ympyrän sisälle, seisattui äkisti, nosti päätään ja päästi mylvinä tuskallisesta suuttumuksesta. Komea eläin tuo oli. Kansa huusi ääneen arvostelujaan sen heilahtelevasta harjasta, sen leveästä rinnasta, sen rohkeasta katseesta, sen raajojen vankkuudesta ja särmien terävyydestä. Sotamarssia soitettaessa ratsastivat picadorit sisään, kaksittain, liehuvilla heleävärisillä silkkinauhoilla koristettuina ja vanhassa kastilialaisessa puvussa. He tekisivät kunnian-osoituksen, painamalla alas peitsejään kenraalikuvernöörin edessä, ja ratsastivat sitten kolme kertaa taistelutantereen ympäri, näyttääkseen loistavia vaippojaan ja kalliita nuttujaan, symbalien helistessä ja rumpujen pauhatessa korkeinta nuottiaan. Sonni kaapi maata, levitteli sieraimiaan, ja lyhyesti kiljuen painoi se alas päänsä ja teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Koko rakennus kaikui huudosta: „Bravo, toro!”
Tuo nyt alkava näytöksen osa olisi mielestäni sopinut teurastajalle, sillä minä arvelen noitten loistamien pukujen, pitkien peitsien ja liehumien vaippojen, ja nauhojen, ja töyhtöjen antaneen valeloistoa ja kiiltoa sille, minkä suurin raukka voi toimittaa ja joka oli inhoittavaa katsella. Noilla picadoreilla, topatuissa vaatteissa ja mahdottoman isoissa saappaissa, joiden läpi sarvet eivät voineet tunkea, ei suinkaan ollut mitään hätää, varsinkin kun valppaita palvelijoita seisoi valmiina vetämään eläimen huomiota muuanne, jos hätä niin vaatisi, tahi kantamaan pois kaatunutta taistelijaa. Mutta sonni, josta itsestään meri juoksi useammasta keihään tekemästä haavasta, teki kauheita tuhoja hevosille, työntäen ehtimiseen terävät sarvensa niiden vapiseviin kylkiin, joihin niin tuli hirveitä haavoja, hevosraukkain hyppiessä ympäri taistelukenttää, kunnes verenvuoto kaatoi ne kuolevina veriselle hiekalle. Ja yhä soittokunta soitti korkeimpia säveleitään ja yhä kansa vaan huusi, naisten heiluttaessa viuhkaimiaan ja nenäliinojaan mieltymyksen osoitteeksi, ja tuota Hispanialaisten kansallishuvien veristä raivoisuutta kesti saman toistamisella tuskastuttavan kauan. Viimein kun yhdeksän hevosta oli joko kuollut tahi kauheasti haavoitettu, kun kaksi picadoria oli loukkautunut pudotessaan tammista aitausta vasten, ja sonnin tultua hyvin väsyneeksi, jättivät jäljellä olevat ratsumiehet taistelutantereen. Nuorilla ja koukuilla vedettiin kaatuneet hevoset pois ja puhdasta hiekkaa sekä sahajauhoja heitettiin ulos tantereelle. Nyt oli matadorin aika astua esille.
„Nyt, Englantilainen, he odottavat teitä, muistakaa pistoa ja pysykää karskina”, kuiskasi minulle johtaja. Hän saattoi minut kehän sisälle ja minä tein kumarruksen kenraalikuvernöörille ja muulle katsojakunnalle, johtajan esitellessä minua yleisölle suurenmoisesti: „Don Enriquez, Lontoosta, mainio vapaehtoinen taistelija, joka niin hyväntahtoisesti on ottanut täyttääkseen suuren Manuel Zagalin toimen”. Tuskin oli hän tämän puheensa päättänyt, ennenkuin härkä alkoi lähestyä ja esittelijäni kiiruhti pois. Minä seisoin yksin kehän sisällä, sydämeni tykytti kovasti; punainen kalvo näytti pimentämän huienneita silmiäni, koska yleisön huudot ja tuo tuskallinen tieto, että minua nyt tuhannet silmät odotuksella tarkasti, melkein hervaisi minut. Minä olin ennen katsonut vaaraa silmiin, vaan en semmoisessa muodossa, enkä häpiä tunnustaani että minä hetken aikaa tunsin polveni sangen heikoksi ja suoneni levottomasti tykkivän, läpyttävän linnun tapaan, jonka ylitse haukka liitelee. Silloin tuli taas Alice mieleeni, ja heti oli minulla jälleen täysi mielen maltti. Ylenkatsoen katsojakuntaa kiinnitin kaiken huomioni sonniin, joka verkalleen lähestyi minua, suu verisessä vaahdossa. Minä asetuin seisomaan vakavasti, heitin vaippani kokoon vasemmalle käsivarrelleni ja oikealla pitelin miekkaani, kärki maata vasten. Olin nyt valmis hypähtämään syrjään viholliseni hyökätessä päälleni. Vaan sonni oli enemmän haavoitettu kuin olin odottanut. Sen liikkeet olivat hitaat ja vaivaloiset, ja hyvin vuotivat verta sen kirjavat kyljet. Pyörivillä silmillään se tuijotti minuun, mylvähti ja töytäsi minun päälleni; minä, seuraten johtajan neuvoa, vältin hänet, hypähtämällä syrjään. Luultavasti olisi eläin kääntynyt takaisin päällekarkausta uudistaakseen, vaan viimeinen hyökkäys oli täydellisesti vienyt sen jäljellä olevat voimat. Se kaatui polvilleen eikä noussut siitä, ennenkuin sitä taas oli sähikkäisillä ja nuolilla kiusattu, jolloin tuska ja raivo virkisti hänen voimiaan ja hän taas teki ankaran hyökkäyksen. Tällöin minä astuin hiukan syrjään ja vaippaa heittämättä sonnin särmille, työnsin miekkani sen niskaan. Se kaatui ja katsojakunta huusi: „hymin tehty, Englantilainen!”
„Tuo oli helppo voitto”, kuiskasi minulle ystäväni johtaja, kun tuli minua ulos saattamaan, tehtyäni kumarrukseni kansalle: „vaan älkää antako sen tehdä teitä hurjapäiseksi. Tuo kurja eläin oli vuodattanut verta kuolemakseen, sen voi jokainen nähdä! Toinen tulee olemaan mustan Portugalilaisen laita”.
Ja sen kyllä arvasin, sillä katsojat pyysivät huutaen, että picadorien keihäitten kärjet ympäröittäisiin puulla niin pitkältä, ettei jäisi kuin kaksi tuuman paljasta rautaa — niin tulisi tämä seuraava härkä tuottamaan suurempaa huvia. Ja, erityisseikoissa viipymättä, kun viisi tahi kuusi hevosta oli tapettu, vetäytyivät picadorit pois, ja minä seisoin kohta vastakkain tuon mustan portugalilaisen sonnin kanssa.
„Bravo, Toro! katsokaa mitkä äkäiset silmät sillä on! Minä panen vetoa unsin kultaa sonnin puolelta!” huusi muuan asianharrastaja, hypähtäen seisoalle, ja yleinen naurun rähinä syntyi tuolle vedon tarjoukselle, vaan hiljaisuus seurasi, kun minä lähestyin askel askeleelta sitä paikkaa, missä sonni seisoi, potkien ylös löyhää hiekkaa etujaloillaan, mylvien hiljaa ja katsellen minuun. Se oli komea elukka; hyvin iso, vaan sopusuhtaisuuden esikuva, ja musta pukunsa, nyt tahrattuna vaahdolla ja merellä, oli kiiltälvä kuin silkki. Se oli hyvin vähän haavoitettu; sen verittyneet silmät pyörivät julmasti; se nähtävästi huoahti uudistaakseen taistelua. Mitä minuun tulee, niin tiesin hyvin elämäni olevan tässä sangen täpärällä, vaan myös että tehtäväni, jos minun onnistuisi voittaa tämä ainoa härkä, viimeinen elossaoleva, olisi toimitettu, ja rahat — ihmishengen pelastuksen hinta — olisivat ansaitut. Lyhyt rukoussana nousi sydämestäni huulilleni, minä lähestyin varovasti, vaan vakaasti. Härjällä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän vartoi, läähättäen lähellä aitausta, minun lähestyessäni.
„Olkaa varoillanne. Englantilainen, olkaa varoillanne! sillä on paha mielessä!” huusi joku hyväntahtoinen katsoja ensi riviltä. Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin musta härkä syvällä, lyhyellä mylvinällä tulla jyrysi päätähavin minun päälleni. En voinut muuta kuin hypätä syrjään, ja härkä, joka ei voinut hillitä menoaan, puukkasi päänsä vasten puuaitausta niin rajusti, että pelon huuto pääsi monelta mainiolta alemmilla riveiltä. Vaan hyvin sukkelaan tuo riiviö tuli tajuunsa ja hyökkäsi minua vastaan pää alhaalla. Taas hyppäsin syrjään, vaan niin vähä oli väistymiseni, että toinen terävistä sarvista tarttui korean nuttuni hihaan ja ratkoi sen auki ranteesta kyynäspäähän, ja tuota hyökkäystä palkitsi yleisö käsien taputuksilla. Ennenkuin ennätin käyttää miekkaani, pyörähti härkä äkisti ympäri, ja minun täytyi henkeäni varjellakseni turvautua jalkojeni nopeuteen, juoksin ympäri taistelukenttää, härkä raivossa mun perässäni, vaan hyväksi onneksi sen jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Minä silloin käännyin, ja tein turhan koetuksen heittää punaista vaippaa kauhean viholliseni silmille. Viisas eläin väisti tämän, ja tällä kertaa, kun juoksin sen tieltä pois, tunsin kovan kivun vasemmassa kädessäni ja kyljessäni, horjuin taaksepäin ja olin vähällä pudottaa miekkani. Kansa älähti huutamaan:
„Toro! Viva El-Negro! Eläköön musta sonni ikuisesti! Hyvin tehty, sonni! Minä näen Englantilaisen verta!”
Punainen sumu tuli silmieni eteen, minä olin pyörtyä, ja katsojien huuto hurmasi minut. Oliko kaikki jo hukassa? Puoleksi ajattelematta, veren tulvatessa haavoitetusta käsivarrestani, katsoin ympärilleni. Sonni oli aivan lähellä minua. Minä näin sen kiiltävät silmät ja kaarevat sarvet; se painoi päänsä alas ja teki uuden hyökkäyksen. Tuskin tietäen mitä tein, pistin pitkän vahvateräisen matadorimiekan eteen, asettuen seisomaan niin vakavasti kuin mahdollista ja silloin kuului ryske, ja kiljunta ja möyrynä, minut lyötiin kumoon, minä nousin taas, hyvin heikkona, ja sitten nojauduin miekkaani vasten, horjuen kuin juopunut, kun johtaja haki minut ja pyysi minua kumartamaan katsojakunnalle. Tuhansista kulkuista tuli huuto: „Oi, hyvin tehty, Englantilainen, Viva! viva! Hyvin tehty!” Aivan vieressäni makasi mustan portugalilaisen härjän raato. Miekkani oli osunut sen sydämeen. Seuraava, minkä muistan, oli se, että makasin, puoleksi tiedotonna, matrassilla muutamassa sisimpiä komeroita teaterissa, lääkärein sitoessa haavojani.
„Jommoinenkin verenmuoto, vaan ei ole mitään valtasuoni kuitenkaan vahingoittunut!” sanoi ranskalainen lääkäri; „katsotaanpa toista haavaa. Oh, naarmu vaan. Te olette kuitenkin päässeet asiasta kauniisti ja hyvästi, nuori ystäväni!” Niin olinkin. En kärsinyt mitään haittaa verenvuodatuksesta niistä haavoista, jotka olin saanut, ja rahat, jotka olin ansainnut, lähetettiin luotettavalla henkilöllä yhtymäpaikkaan seuraavana aamuna. Herra Croft päästettiin vapaaksi. Mureno näytti pysyvän sanassaan, ollen yhtä valmis päästämään vankia, jonka lunastussumma oli maksettu, kuin tappamaan maksuun kykenemättömän vangin. En tahdo koettaakaan kuvata Alicen iloa yhtyessään isäänsä, jota hän oli murehtinut kuolleena, enkä kuvata miten armas tyttö samalla kauhistuksella ja kiitollisuudella kuuli tuosta epätoivon keinosta, johon olin ryhtynyt häntä pelastaakseni. Nyt olen Tudorin kapteinina, ja hän on minun vaimoni, ja englantilaisessa kodissamme, jossa jo kauan olemme onnellisina eläneet, on hän usein itkusilmin ja naurusuin muistellut tätä kohtausta elämässämme, joka oli vähällä päättyä murhe-näytelmän tapaan Malagassa.
*) Toro — sonni, härkä — lat. taurus, Suom, muist.
Suomen kuvalehti 159-162/1879.
