Seikkailu metsonsoitimella Inkerinmaalla.
Kirjoitti P. von Siwers.
Kun haavan lehdet huhtikuun lopulla alkavat käydä nupulle, lopettaa metso 15—20 päivää pitkän kuherrusaikansa aina syksyyn saakka elääkseen yksinäisyydessä unelmoiden kevään sulohetkistä.
Toukokuun 2 päivä oli jo käsissä; vielä en ollut menettänyt kaikkia mahdollisuuksia päästä vielä yhteen ukkometsoon käsiksi, koskapa talvi vasta verrattain myöhään oli jättänyt hyvästinsä, ainakin Lugan ja Pskowan jokien verrattain ylhäällä olevilla lähteillä. Kasvullisuus oli vasta alulla ja vielä joitakin päiviä sitten olin kuullut metsojen soitelleen.
Yllä mainittuna päivänä minä tuntia ennen auringon laskua lähdin tarantassissa Jumalan unohtamaan pieneen likaiseen kylään, jossa nyt jo olin asunut kolme vuotta. Tällöin olin ollut kanssakäynnissä ratsastavien riistansuojelijoiden, metsänvahtien ja talonpoikain kanssa sikäli, kuin virkani minua siihen pakoitti, milloin olin istunut pöytäni ääressä, milloin taas samoillut metsiä. Koskapa seurustelu sivistyneitten ihmisten kanssa tässä maailman kolkassa oli mahdoton, oli metsästys ainoa, sitä hauskempi huvini ja yksinäisyyttä metsissä pidin aina paljoa kalliimpana kuin oleskelua kylässä. Mainittuna vuonna olin toistaiseksi saanut ampua vain yhden metson. Jotten lopettaisi jahtikautta pettynein tuntein lähdin matkaan jo hyvin ajoissa mainittuna iltana, sillä mahdollisuuksia oli että vielä samana iltana voisin uhrata metsästyksen jumalattarelle pienen uhrin.
Hevonen, pieni nopea eläin ravasi tuona ihanana toukokuun iltana niin vinhaan, että saavuin määräpaikkaan paljon ennen aina täsmällistä metsävahtiani.
Jätin hevosen ja ajoneuvot ajomiehen huostaan ja lähdin jalan neljännes virstan päässä sinertävään metsään, siellä odottaakseni toveriani. Noin 10 jälkeen hän näkyi tulevan kapeata metsäpolkua, ja lähdimme heti soidinpaikalle, joka oli n. ½ tunnin matkaa edempänä.
Saavuimme aivan oikeaan aikaan, metsänvahti huomautti. Katselin aurinkoa; se oli vielä verrattain ylhäällä. Tiemme kulki mäntyjä kasvavan nummen poikki. Vähän väliä meidän oli mentävä purojen yli, joidenka taajojen kuusien reunustamat rannat olivat usein pyiden tyyssijoja. Viipymättä kuulemaan niiden vihellyksiä me kuljimme näiden pensaistojen läpi, mutta paluumatkalla soitimelta metsänvahti piti pillillään huolen siitä, että toki toinenkin urospyy joutui hänen pyssynsä tielle.
Yhä enemmän lähestyessämme kiemurtelevaa paikoittain läpipääsemätöntä kuusia ja koivuja kasvavaa suota, kävivät askeleemme yhä kepeämmiksi, sillä nyt metsot varmaan olivat lähellä. Pysähdyimme kuuntelemaan. Etäältä kaikui käen kirkas kukunta korviimme lämpimässä seesteisessä ilmassa ja korkeimmasta latvasta, jolle aurinko lähetti kultahohteiset säteensä viimeisenä tervehdyksenä, soivat laulurastaan säveleet, milloin riemuavan voimakkaina, milloin kaihoavan valittavina; koivikossa liverteli leppälintu lakkaamatta. Hieno tuulenhenkäys, havulle ja lehdille tuoksuva suhisi vienosti puiden vihreässä. Katsoin tuulen suuntaan ja kysyin seuralaiseltani, eikö hän kuullut metson siipien suhinaa. „Kyllä kuului” hän vastasi. „Muuten on mielestäni nyt aika käsissä ruveta kuuntelemaan kukon soittoa”.
Mitään sellaista ei kuulunut. Lähdimme paikkaan, missä polku kulki pitkin suon reunaa. Täällä olimme kuulevinamme hiljaista raksutusta.
Käskin nyt metsänvahdin pysähtyä ja laatia tulen, n. puolen tunnin jälkeen, sillävälinkun itse hiivin eteenpäin käyttäen edukseni suohon pistävää nummen tapaista maan kohoamaa, joka yhä leveni ja jakaantui moneen haaraan.
Muutaman askeleen perästä pysähdyin ja kuulin samassa kahden metson sissauksen. Toinen soitteli n. 100 askeleen päässä; mutta oli hyvin vähän mahdollisuuksia päästä lähelle sitä, sillä välillämme oli höllällä pohjalla melko lailla suovettä ja sitä seurasi varsin taaja koivu- ja pajuviidakko. Käännyin silloin toista kukkoa päin, joka oli n. 200 askelta minusta helposti kuljettavaan nummeen päin.
Vielä voin tyynesti edetä 50 askelta, ennenkuin tuli pakko juosta, sillä sammalen ja jäkälän peittämässä maassa pääsi äänettä edemmäksi.
Nuorten, harvassa seisovain mäntyjen takia voi alasta saada hyvän yleiskatsauksen. Metso soitteli innolla, herkeämättä.
Sitten se vaikeni, mutta en voinut innokkaasta tähystelemisestä huolimatta keksiä sitä puusta. Seisoin liikkumatta seuraavaan sihitykseen ja juoksin sitten aina joitakin askeleita lähemmäksi. Kehrääjän äänekäs kehrääminen läheisessä männyssä esti kuulemasta viiden minutin aikana metson soittoa. Närkästyksissäni olin jo kivellä karkoittaa tuon kirotun eläimen, kun äkkiä kuulin soitimelta ampujalle niin tutun taputuksen, jota kehrääjä aikaiseen keväällä niin usein tekee, kun se päänsä päällä lyö siipiensä ulkosivut yhteen herättääkseen toisten kehrääjäin huomion. Joka tyynenä huhtikuun yönä ensi kertaa kuulee tämän äänen, ei voi sitä selittää, sillä tuntuu siltä, kuin joku näkymätön olento monta kertaa ja nopeasti löisi kämmeniään vastakkain milloin missäkin männyssä.
Kehrääjä oli sillävälin etääntynyt ja kehräsi nyt yhdessä suloisen aviosiippansa kanssa — kuitenkin verrattain etäällä, jotenka korva nyt voi eroittaa metson soiton.
Sitten juoksin taas pari askelta eteenpäin, mutta kun tuo suuri lintu nyt säästeliäämmin jakeli rakkautensa ilmauksia, lähestyin sitä varsin hitaasti. Aloin pelätä, että soitto kokonaan taukoisi, sillä alkoi jo hämärtää.
Taivas kävi pilveen, ilma oli leuto ja lämmin. Lehtokurppa lensi ylitseni niin läheltä, että melkein kosketin siihen kädelläni. Etäällä soi laulurastaan rikas, sointuisa laulu kaikkine eristettyine lauseineen, ja huuhkajan äänekäs huuto kajahteli sillävälin niin kauheana, että luuli sen tahtovan sillä peloittaa puolisoaan, joka kuitenkin kaihoten odotteli kuivuneen haavan oksalla. Äkkiä lensi ylitseni joitakin emämetsoja ja laskeutuivat rytisten lähistöön sekä laskivat ilmoille karkeata, kaipaavaa kotkotustaan. Uros joutui nyt aivan haltioihinsa, osat sen soitossa seurasivat nyt niin taajaan toisiaan että ennen pitkää olin sen puun alla kuitenkaan voimatta huomata sitä itseään.
Tahdoin odottaa seuraavaa sissitystä juostakseni toiselle puolelle puuta sieltä ampuakseni, mutta suureksi harmikseni se nyt oli kokonaan tauonnut, ei mitään ääntä kuulunut. Turhaan odotin kymmenen minuttia. Kävisi kerrassaan kiusalliseksi hiljaa ja liikkumatta viettää koko yö puun alla. Sen pelättämisen uhalla päätin siksi huomaamatta koettaa pyrkiä leiritulelle.
Hitaasti ja varovasti välttäen astumasta kuiville oksille vetäydyin taaksepäin n. 30 askelta. Tällöin näin tyydytyksekseni ettei metso jättänyt paikkaansa.
Missä olinkaan! Oli sysimustaa ja leiritulen suunnan olin hukannut. Puu oli aivan toisen näköinen ja maassakaan ei havainnut erilaisuuksia. Koska hyvin tiesin että kuivin jaloin olin päässyt tänne, minun täytyi päästä tulelle joutumatta suohon. Se oli ainoa ojennusnuorani. Mutta joka kerta muuttaessani suuntaa, tunsin ennen pitkää pehmeän suon keinuvan jalkaini alla. Aamusarastukseen oli vielä 2—3 tuntia. Varmasti olisin saanut samoilla koko tämän ajan ja tällöin peloittanut toki toisenkin metson, ellei sattuma olisi saattanut minua leirin läheisyyteen, josta näin metsänvahdin pienen tulen viiluvan puitten oksien välistä.
„Luulin jo ettette palaisi ennen aamusoitinta.”
„Olin eksynyt, mutta kukkoni minulla on varmaan muutamain tuntien perästä, jos se näet jää istumaan sinne, jonne sen jätin.”
„Miksi se herkesi soittamasta?”
„Oli jo liian myöhän. Seisoin aivan puun alla, kun se äkkiä vaikeni.”
„Kirottu onni! Mutta ilma on ihana, ja metso alkaa varhain. Teillä kai on kuulapatruunia mukana?”
„On kyllä, mutta metsoa en ammu kuulalla rihlattomasta kivääristä. Karhujen takia pistin aina joitakin kuulapatruunia taskuun.”
„Täällä on verrattain verekset karhun jäljet.”
Näin sanoen hän nousi ja minun seuraamanani hän poikkesi polulta metsään, jossa pian osoitti sormella maahan. Täällä oli myyrät laittaneet monta pientä multaläjää, joista yksi oli litistynyt ja siinä huomattiin selvä 11 tuumaa pitkä karhun kämmenen jälki. Edellisenä vuonna oli seuralaiseni kuullut karhun kaksi eri kertaa samassa seudussa taittavan puita, ja kaksi vuotta aikaisemmin hän oli tavannut emäkarhun 2 poikansa kanssa, kun hän eräänä päivänä oli juossut metson soitimelle. Ärjyen ja muristen vanha karhu oli syöksynyt häntä vastaan ja kolmen askelen päässä noussut takajaloilleen. Hän ei uskaltanut lauaista pyyhauleilla ladattua pyssyään, mutta huutamalla ja uhaten lyödä pyssyllään hänen onnistui karkoittaa karhuperhe.
Heittäydyimme tulen ääreen ja koetimme nukkua vähäsen. Koska kuitenkin oli verraten kylmä, nukahdin vain hetkeksi ja heräsin helposti, kun metsänvahti ennen aamunkoittoa kehotti minua nousemaan.
Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, kun hiljaisin askelin aloimme vaeltaa siihen suuntaan, jossa edellisenä päivänä jättämäni metso oli. Hetken perästä pysähdyimme kuulemaan, mutta ei mitään kuulunut. Kauvan seisoimme niin, mutta eipä hiiskunut toinenkaan metso, suosaareksen, mitään. Samoilemisestamme ja kuuntelemisestamme sinne ja tänne ei ollut mitään tulosta. Kaikellaisia ääniä soi korvissamme, mutta toivottu metsonsoidin vaan ei. Kehrääjät kehräsivät, leppälintu liverteli, rastas viritti vaihtelevan laulunsa; vienoja, sulavia huilun ääniä tulvi satakielen kurkusta, ja käki tuo veijari hyrski toisinaan — ikäänkuin se olisi huomannut huonon onnemme — varsin ikävällä tavalla meille; sitten se taas jatkoi lumoavalla, vienolla äänen sävyllä yksitoikkoista, huimaavaa kukuntaansa.
Metsänvartijan neuvosta menimme nyt verrattain kuivasta kohdasta suon poikki täällä taajassa kuusikossa saadaksemme laukkuun ainakin yhden pyyn. Täällä meitä kohtasi metsänhakkuunjätteet. Ristiin rastiin ja toistensa päällä oli kaatoja, vanhempain ja nuorempain kuusten, leppien ja koivujen ympäröiminä ja murtamina.
Kun ainoastaan joku naarmu käsissä ja vaatteet rikkirevittyinä onnella olin päässyt näistä kaadoista, jotka uhaten käsien tavoin ojensivat oksansa meitä kehtaan, niin kävi sitä huonommin luuleman mukaan astuessani lujalle pohjalle, sillä nyt vyötäisiin saakka vajosin kasvien peittämään mutaan, jossa haavoitin jalkani pahasti mudassa tavattaviin oksiin. Metsänvahdin ei käynyt sen paremmin, sillä katsoessani häneen hän makasi suorana maassa ja ammensi toisesta hihastaan uskomattomia määriä puuromaista liejua. Jossain määrässä vähentääkseen sattuneen onnettomuuden vaikutuksia hän vei huulilleen monta kertaa luisen pyypillinsä ja matki hyljätyn urospyyn kaihoisaa laulua. Näytti siltä kuin vaiva ja huono onni olisivat liittyneet yhteen vastustamaan yritystämme häiritä rauhaa tänä ihanana toukokuun aamuna.
Vihdoin oli luja maa jalkaini alla ja me seisoimme korkean ja jyrkän kanervaa ja sammalta kasvavan vuoren juurella. Kiipesimme ylös vuorelle, josta meillä oli mitä ihanin näköala. Noin 30 neliövirstaa metsää oli lintutietä edessämme leviten aina leveään Pskowan laaksoon, josta alkaen lainehtiva metsämeri vähitellen harveni. Tämän takana kohosi etäällä laakson vastainen seinämä, laajoilla aloilla keltaisen hiekan peittämänä sinne tänne sirotettuine vihreine peltotilkkuineen ja vielä etäämmällä tuskin nähtäviä kyliä. Koko maisemaa valaisi pilvistä heijastuva ruusunhohde, kun nämä ohuissa juovissa liitelivät kristallin kirkkaassa ilmassa. Kauniimpaa kehystä seikkailuun, joka aina on oleva ihanin metsästysmuistoni, en voinut toivoa.
Metsänvahti ja minä nojasimme täällä harvassa esiintyviin kuusiin odotellen että pyy kuitenkin lopulta tulisi hänen pillinsä äänten houkuttelemana. Äkkiä taittuivat oksat maassa vuoren juurella — taas vähän lähempänä kuuntelimme.
„Se on karhu, herra!”
„Tokkohan? Pikemmin puuvaras!”
„Varmaan se on karhu. Varkaat ovat liian laiskoja ennen auringon nousua ruvetakseen harjoittamaan ammattiaan.”
„Jos se on karhu, emme varmaankaan saa sitä nähdä, ellei se nouse meidän vuortamme ylös.”
Kuuntelimme jännityksellä, mutta vain keskeytynyt linnun liverrys kajahti ympärillämme. Metsänvahti alkoi taas houkutella. Silloin näin tumman esineen sukeltavan esiin vuoren juurella tavattavan maan kohoaman takaa. Se lähestyi — leveä otsa ynnä kaksi pyöreätä silmää. Se oli karhu! Se kohosi yhä. Nyt näkyy koko pää ja kaula. Tällä korkeudella näen sen pitemmän aikaa. Toisinaan pää painuu alaspäin. Lopuksi näkyy nallen koko ruumis. Hetken se näyttää kylkensä ja tuntuu siltä kuin se kääntyisi. Eipäs vaan; se tulee suoraan meitä kohti. Matkaa on vielä 200 askelta. En hiisku sanaakaan toverilleni, joka seisoo selin minuun aavistamatta mitään ja puhaltaa silloin tällöin pilliään. Karhu alkaa nyt ravata vähän vinhemmin ja haistelee puolimädännyttä kaatoa; nyt työnnän metsänvahtia kylkeen joka on kätkössä puun takana. Hauska oli nähdä hänen hämmästyneitä kasvojen ilmeitään, kun hän huomasi karhun.
Avaan nopeasti Lancasterini; metsänvahti ymmärtää minut ja ojentaa kätensä minua kohti ottaakseen vastaan kaksi haulipatruunaa, kun nopeasti otan esiin kuulapatruunat, joista annan hänelle yhden ja panen kaksi pyssyyn.
Karhu on sillävälin lähestynyt joitakin askeleita ja paraillaan nuuskii lahonneen kannon paksua kuorta, lyö siihen etukäpälällään, jotta palaset sinkoilevat ilmaan, ja kielellään pyydystää jotakin, luultavasti toukkia.
„Onko nuori vai vanha karhu?” kysyn kuiskaten.
„Oh, vanha on. Painaa vähintäin seitsemän puutaa.”
„Se ei näy meitä huomaavan.”
„Siltä näyttää. Ettekö ammu jo, herra?”
„Annan sen tulla lähemmäksi.”
Karhu nosti nyt päätänsä ja kulki kummallista tuutukäyntiä viimeisten edessämme olevien kaatojen poikki — vinoa suuntaa meitä kohti. Jo kuulimme sen kevyen poljennan ja näimme, miten käpäläin taaja karvapeite hohti kultakin askeleelta.
Vihdoin se oli 30 askelen päässä. Se teki pienen käännöksen paljastaen koko oikean lavan. Kohotin kiväärin, tähtäsin lapaan ja laukaisin. En muista että laukaisua olisi seurannut pamaus. Ainoa, minkä muistan, on että paksu savupilvi, joka esti minua näkemästä luultavasti ärjyvää ja vastaani syöksyvää karhua, asettui eteeni. Lopuksi selveni minulle että karhu oli paennut, koskapa jäseneni olivat eheät. Savupilvi hälveni vähitellen, karhusta ei näkynyt jälkeäkään.
Mitä tuolla on? Tuollahan se onkin. Ruskealla sammalella on karhun musta ruumis leveä pää ylpeästi pystyssä ja tummat, pistävät silmät suunnattuina meihin. Mykkänä, valkeata vaahtoa suupielissä se katselee ympärilleen, vielä kerran nähdäkseen Jumalan ihanan luonnon, ennenkuin se vaipuu ikiuneen. Sitten sen juhlallinen pää vaipuu maahan, se vetäisee viimeiset hengenvetonsa. Varovasti lähestyn sitä.
Kuula oli lävistänyt kaulan, luultavasti katkaissut valtimon. Eläin kaatui tuleen.
Kun joka taholta olen tarkastellut sitä — se oli ensitekoni —, kädellä silitellyt tihutta, kaunista karvaa, nostellut suurta päätä ja lihaksisia kämmeniä, kiiruhdin ajoneuvoille jättäen metsänvahdin vartioimaan karhua. Pian oli matka suoritettu ja samoin tarantassissa tie takaisin. Karhu käännettiin seljalleen. Emme jaksaneet nostaa sitä, se luisui aina käsistämme. Sidottuamme koivunrangan käpälien väliin, saimme sen vihdoin ajopeleihin.
Aivan veressä ja loassa saavuin kylään. Kumma oli nähdä, miten paimenkoirat, jotka rattaiden ratina houkutteli tielle, pysähtyivät matkan päähän, haistivat tuuleen ja heti palasivat laumainsa luo.
Kylässä kokoontui ympärillemme pian lauma uteliaita. Poikanulikka silitteli hilpeästi pakinoiden karhua ja nosti äkkiä sen pään sillä seurauksella että naiset kimakasti huutaen pakenivat miesten naururemahdusten seuraamina.
Olin lähettänyt noutamaan miestä nylkemään karhua ja lähdin itse kotiin puhdistautumaan. Siellä minulla oli vieras, joka joitakin viikkoja sitten oli saapunut lieventämään ikävääni. Kello oli vasta viisi ja hän nukkui vielä; vartavasten pidin sellaista melua peseytyessäni että toverini heräsi.
Tyynellä äänellä sanoin hänelle että jos hän tahtoo nähdä karhun, hänen pitäisi kiiruhtaa, sillä se heti nyljettäisiin ja paloteltaisiin. Kiukkuinen murina, kirous ja sängyn narina ystäväni kääntyessä toiselle kyljelle oli seuraus. Heti senjälkeen tuli kysytty mies ja tiedusteli kovalla äänellä, pitikö hänen heti nylkeä karhu.
Vuode takanani ei narissut enää, se paukkui liitteissään, ja yhdellä hypähdyksellä ystäväni oli pihamaalla.
Tarkoitukseni nauttia aamukahviani seurassa olin saavuttanut. Katoin kahvipöydän puutarhaan, jossa sitten aamuauringon tervehtäminä ja lintujen laulellessa nautimme tuota ihanata juomaa.
Päivän tapahtumain ja ihanan aamun innostamina puhelimme hyvän aikaa keskenämme, kunnes ensimäinen kutsutuista talonpojista vaatimattomasti rykästen lähestyi puutarhan aitausta ja ystävällisesti tervehtien lausui: „teidän armonne luo olen tullut.”
Suomen Metsästyslehti 11/1910.
