Pelimanni.
Kirjoitti Kaarlo Hammar-Terhi
Pihamaalla päivänpaisteessa askarteli poikanen, jonka ikä taisi olla puolivälissä elämän ensimäistä vuosikymmentä.
Pitkä, musta, pörröinen tukka oli vanukkeinen ja kampaamaton, kasvot pölyiset ja päivän polttamat. Mutta isot, tummat silmät pyörivät hurjina päässä kuin kaksi palavaa kekälettä, ja koko olento ilmaisi jännitettyä tarkkaavaisuutta.
Pojan äitiä sanottiin Mustalais-Maijaksi. Mutta mustalainen hän ei ollut. Haukkumanimi se oli. Kunniallisella työllä, enimmäkseen pyykinpesulla itseänsä elätti.
Aukustiksi oli poika ristitty, sillä kastettu hän oli pyhän kolminaisuuden nimeen, kuten muutkin ihmisvesat. Aakuksi häntä äitinsä nimitti.
Mutta naapurit haukkuivat häntä mustalaiskakaraksi.
Kummia juttuja hänen alkuperästään kerrottiin. Äidin luona oli muutaman päivän asunut kuleksiva maankiertäjä — mikä lie ollut. Vanhoja kupariastioita hän paikkaili ja tinaili, kerjäsi ja — varasti. Sitte hän katosi yhtä tuntemattomana kuin oli tullutkin. Mutta muiston hän jätti käynnistään — pojan muodossa.
Siinä pojassa oli jotakin outoa, tavatonta. Hätien täytyi olla tavallista tyhmempi tai — tavallista viisaampi. Naapurit pitivät häntä hassahtavana hänen kummallisen käytöksensä tähden. Hänestä ei luultu oikeata ihmistä tulevan. Linnan asukasta ennustettiin.
Toisten lasten leikkeihin ei poika koskaan ottanut osaa. Yksikseen vaan oleili päivät päästään. Kummia ääniä hän kuuli tai oli kuulevinaan. Ne tulivat puusta, maasta, ilmasta, kivistä, ruohoista — kaikkialta.
— Kuuletko, äiti, mikä tuolla tavalla panee? Kuule nyt! sanoi hän.
— Ole höpsimättä siinä! tiuskasi äiti. Ottaisit kirjan käteesi.
Lukemaan ei hänellä ollut halua. Mutta tuulen suhina, peipposen viserrys, työstä palaavien työmiesten loilotus — ne vetivät häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa.
Hänessä oli jotakin villiä, vierasta, mustalaismaista. Naapurit saattoivat sittenkin olla oikeassa.
*
— Aaku, ota kannu käteesi ja lähde hakemaan maitoa! He, tässä on kymmenen penniä. Mutta menekkin joutuun ja palaa pian takaisin eläkä jää taas tiepuoleen töllistelemään.
Näin evästettynä poika lähti tallustelemaan, puristaen tiukasti käteensä rahaa, ettei se hukkuisi. Mutta viettelys väijyi. —
Hän oli jo paluumatkalla, varovasti kantaen maitokannua, ettei läikkyisi, kun outo ääni hänen herkkään, alituisesti tarkkaavaan korvaansa kosketti. Mitähän se saattoi olla. Ensin kuului vaan epämääräistä humua, jossa kumminkin erotti säännöllisen rytmin, mutta mitä enemmin hän läheni, sikäli alkoi kuulua heleitä, korkeita, kimakoita sointuja, kietoutuen mitä kummallisimmissa koukeroissa miellyttäväksi, korvia hiveleväksi kokonaisuudeksi. Joukko lapsia juoksi erään läheisen talon pihalle; vastustamaton vaisto vei häntä samanne kohti. Ensin ei hän pihalla seisovien suuren paljouden takia erottanut mitään, mutta kun isommat poistuivat, näki hän miehen, joka nauraen ja mitä kummallisimpia eleitä tehden ahkeraan kiersi veiviä, joka oli kiinnitetty puulaatikon kylkeen. Mutta siitä laatikosta sitä vasta ääntä ja elämää lähti. Korkeita ja matalia, hitaita ja nopeammin liikkuvia ja sitte vielä omituista pärinää, kilinää. Oikein täytyi Aakun mennä likelle ja panna korvansa laatikon kylkeen, jotta paremmin kuulisi.
Aaku kuuli ensi kerran posetiivin soittoa.
Pian lakkasi mies vääntämästä, nosti laatikon selkäänsä ja lähti. Kauas ei mies mennyt: vastapäätä olevan talon pihalla alkoi sama peli. Lapsilauma teuhasi kintereillä. — Aaku seurasi vaistomaisesti, unohtaen äitinsä varoituksen, maidon, itsensä, koko maailman. Hänen palavat silmänsä, korvansa, koko sielunsa oli tuohon merkilliseen laatikkoon kytketty, jossa sellainen elämä syntyi.
Vasta hämyssä muisti Aaku painautua äitinsä mökille päin. Mutta kummallinen oli hänen mielensä: täynnä mitä moninaisimpia ääniä, jotka kirjavassa sekamelskassa pyörivät, liikkuivat, tanssivat villiä tanssia. Hän koetti saada päästä kiinni, mutta se oli kuin sotkuinen vyyhti. Jossakussa paikassa tuli jokin pala ehyenä ja hän koetti äänellään tehdä sen havaittavaksi:
Tiiara...tiiara...tamttamtaa…
Mutta sitte tuli:
Tiatatata ...tiatatata ...Se sotki edellisen, repi sen pieniksi palasiksi ja tempasi hänet mukaansa, hurjaan leikkiinsä.
Hän joutui päästänsä pyörälle, ei tiennyt missä oli ja mitä teki. Enemmän sattumalta kuin omasta tahdostaan hän tuli vihdoin kotiinsa.
— Missä sinä pahan hengen nulikka koko päivän olet kuhnustellut! Ja minä kun niin varoitin että tulisit pian kotiin.
Äiti oli oikeassa. Poika oli kuin olikin pahan hengen pauloissa, vaikkei äiti suinkaan tiennyt missä se ”henki” oli.
Luudantyvellä piti se paha ”henki” karkoitettaman. Jos poika olisi kuullut, mitä ääniä hänestä selkäsaunan aikana lähti, olisi hän kenties ihmetellyt niiden moninaisuutta yhtä paljo kuin kummallisesta laatikosta tulevia.
Yöllä hän uneksi olevansa se mies, joka niitä kummallisia ääniä sieltä laatikosta väänsi. Mutta pahat pojat tuuppasivat hänet kumoon laatikkoineen, jotta se särkyi, ja huusivat: pois täältä senkin mustalaisnulikka!
Mutta aamulla oli hänellä valmis suunnitelma. Hän odotti vaan sopivaa hetkeä.
Kun äiti suuruksen jälkeen lähti rannalle vaatteita huuhtomaan, kiipesi poika nurkkahyllylle ja otti sieltä — kahvimyllyn. Nuoranpätkällä se pantiin kaulasta riippumaan niin että veivi tuli sivulle päin — ja niin oli posetiivi valmis. Siitä ei tosin lähtenyt mitään kummallisia ääniä, mutta niitä oli hänessä itsessään kylliksi.
Mutta kun hän sitte heitti ”pelivärkin” selkäänsä sattui laatikko alaspäin ja putosi. Laatikossa oli äidin ainoa jauhettu kahvi. Ja pahinta oli että äiti itse tuli kotiin, juuri kun poika alkoi pahan työnsä jälkiä korjata.
Märän astiarätin sai äiti siunatuksi aluksi käsiinsä ja voiteli sillä soittoniekan korvia, jotta suolanen pesuvesi silmiä kirveli.
Se ei Aakulle juuri loistavaa tulevaisuutta uudella uralla ennustanut, mutta musikaalinen into ei siihen sammunut. Se vaan muutti muotoa ja välikappaletta.
Pajupillistä sai jo säveleitä, yksitoikkoisia tosin, mutta korkeita, kimakoita. Sitte hän vaihtoi markkinoilla suuharpun, joka kykeni jo pojan omia mielialoja tulkitsemaan. Sitte hän eräänä päivänä näki uuden kummallisen kapineen: viulun. Siitä asti hän hankaili kahta puupuikkoa vastakkain, lyöden jalallaan tahtia.
Alottaessaan toisen kymmenensä hän houkutteli harmoniikasta esiin kaiken, mitä posetiivista ja viulusta oli kuullut. Mutta rippikoulussa hän sai rovastilta varotuksen huonosta lukutaidosta ja vielä huonommasta kristillisyyden opin käsityksestä. Sen sijaan oli hän virren veisuussa yli kaikkien muiden.
Työhön ei hänestä ollut. Äiti arveli saavansa ikänsä elättää hänet. Ihmiset pitivät häntä hukkaan menneenä. Ainoa, joka häntä kannatti ja puolsi, oli sepän Liisu, hänen rippikoulutoverinsa, jonka hän kauniilla äänellänsä ja soitollansa oli lumonnut. Ja Liisa oli viisas tyttö. Hän arveli, että he menisivät kerran naimisiin. Liisu laulaisi vaikkei hänellä juuri hyvää ääntä ollutkaan, Aaku soittaisi ja he lähtisivät maailmalle ja ansaitsisivat paljon rahaa.
Ja sitte he suutelivat ja vahvistivat kädenlyönnillä liittonsa.
*
Kerrottiin sanomalehdessä olleen ilmoitettuna että 14—16 vuoden vanhoja poikia otetaan pataljoonaan torvensoittajan oppiin. Ehtona olisi terve rinta ja hyvä korva. Maija uhrasi ainoat säästönsä ja kustansi poikansa koetteelle. Joutaisikin sinne, mokoma vetelys! Kruunu kyllä siitä miehen tekisi. Saisihan ainakin ruokansa ja vaatteet — palkasta viis väliä. Ehkäpä lakkaisivat solvauksetkin naapurissa, kun poika olisi poissa.
Niin matkusti Aaku kaupunkiin — ja sinne jäikin. Hän suoritti pääsykokeet loistavasti ja teki itsensä ennen pitkää huomatuksi parhaimpana soittajana.
Mutta levoton kuuma veri vei hänet moniin kolttosiin. Hän joi ja rikkoi kuria vastaan, istui arestissa ja teki sieltä päästyään samoin. Sitten hän karkasi — ja tuotiin kruununkyydillä takaisin.
Mutta soittamaan hän oli kuin luotu. Vaikeimmatkin luritukset hän lasketteli kuin vettä. Erehtynyt hän ei milloinkaan — paitsi juovuksissa ollessaan. Eikä se ollut niin harvoin.
Tällä välin kävi sepän Liisu säännöllisesti kerran viikossa Mustalais-Maijan mökillä. Hän tuli kuin ”ohimennen”, tuherteli nenäänsä, puhui ilmoista ja vasta ennen lähtöänsä hän kuin ”sattumalta” kysäsi, että oliko se Aaku kirjoittanut ja miten se siellä voi ja palanneeko se sieltä piankin takaisin. Ja äiti kertoi mitä tiesi, mutta suuria ei hän tiennytkään. Tiesi vaan että ”Aaku oli mainio torvenpuhaltaja ja että hän joskus joi itsensä juovuksiin ja istui arestissa”.
Kun palvelusvuodet olivat päättyneet, kysyttiin ketkä haluaisivat edelleen jäädä kruunun palvelukseen. Niitä miehiä ei Aaku ollut. Hullu tänne jäisi orjaksi. Ei, vapaa hän tahtoi olla, vaikka kohta kerjäisi leipänsä. Maailma on avara. Eihän se lintukaan häkissä laula, vaikka herkut tarjona olisi.
Ja niin jätti Aaku kruunun leivän ja harmaan sinellin ja palasi äitinsä luo kotimökkiin. Se ei juuri ollut äidin toivomusten mukaista, mutta olihan poika hänen.
Aakusta tuli nyt paikkakunnan soittoniekka, pelimanni, niinkuin häntä nimitettiin. Häissä, tanssiaisissa, juhlissa, kaikkialla missä soittoa kaivattiin, siellä hän oli välttämätön. Kilpailijaa hänellä ei ollut — kukapa olisikaan rohjennut kilpailuun sen kanssa, joka on kruunun koulun käynyt. Viulua hän vingutti, klarinettia puhalsi, harmoniikalla veteli — mikä vaan kulloinkin käteen sattui, saman tekevä se hänestä oli.
Hyvin hänelle maksettiin. Hän joi ja juotti muita. Mutta osan ansioistaan hän aina piti äitiänsä varten.
Tytöt häntä suosivat. Hänen tummat silmänsä, jotka aina leimusivat, saivat soittaessa vastustamattoman voiman. Itse hän ei tanssinut, mutta vaistomaisesti kohosivat neidoilla varpaat, kun hän alkajaisiksi päästi joitakuita säveliä, ilman mitään määrättyä järjestystä, noin vaan lystikseen, ikäänkuin koitellakseen sormiensa notkeutta, soittokalun taipuvaisuutta tottelemaan hänen tahtoansa. Ja kun hän sitte laski vallattoman mielensä valloilleen, tempasi hän sävelten raivoisaan leikkiin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset. Lapset alkoivat hyppiä ja teiskua, harmaapäiset ukot hymyilivät ja muistelivat nuoruutensa — hulluutensa aikoja.
Entä Liisu? Hän vaan istui ja ihmetteli. Tanssista hän ei välittänyt: eihän hän kuitenkaan olisi voinut tanssia sen kanssa, jolle hän kuului tai luuli kuuluvansa. Soittajan silmiähän tapaili ja kun ne löysi, tuntui hänestä kuin olisi hän niissä sukeltanut johonkin pohjattomaan syvyyteen, josta ei ollut ulospääsyä. Mutta se syvyys oli täynnä säveliä, toinen toistaan kummallisempia ja lumoavampia, ja siksi hän hullaantui eikä enää ylös pyrkinytkään. Hän kulki kuin virran mukana, tietämättään, tahtomattaan. Mutta kun hän lumouksestaan heräsi, silloin hän kysyi itseltään: mihin tämä vihdoin päättyy? Vieläkö Aaku häntä muistikaan?
Soitossa se kului Aakun elämä: siitä se alkoi, siihen se loppui. Hän oli itse valinnut kohtalonsa — miksi hän siis valittaisi. Olihan hänellä soittonsa, mitäpä hän muuta pyytäisi! Ja vapaa hän oli, itse sai määrätä olonsa ja elämänsä. Äiti nuhteli ja varoitti, mutta turhaa se oli nyt ja vasta.
Eikä häntä haluttanut mennä naimisiinkaan. Silloin heitä olisi kolme kärsimässä — nyt vain kaksi. Eihän äitikään ollut mennyt naimisiin. Olisiko ehkä halunnut? Kuka sen voi sanoa. Olihan Aaku kyllä huomannut Liisun palavat silmät, ja monta kertaa oli Liisu hänen mieleensä johtunut siellä kaupungissa ollessa. Silloin oli hänelle aina tullut niin ikävä ja tätä ikävää haihduttaakseen hän oli ruvennut juomaankin. Ja kuka sen tietää mitä Liisun sydämen sopukoissa liikkui. Ehkä se oli vaan hänen soittonsa, joka Liisun lumosi eikä hän itse. Mutta yksi oli varma: se, että Aaku soittaessaan tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa, kun Liisu häntä säihkyvin silmin katseli. Silloin tunsi hän olevansa hänen sydäntänsä lähempänä kuin koskaan ennen. Ja siinä tiedossa hän oli onnellinen.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 1 23.9.1907.
