Toveri.
Sarvela.
— Elkääpä, herra, lyökö sitä hevosta! Sanoi kyytipoika vakavasti toverilleni, joka sattui hotasemaan hevosta ohjasperillä.
— Enhän tuota pahasti lyökään, vaan saapihan sitä kiirehtiä, vastasi matkakumppanini hieman närkästyneenä.
— Ei! Ei se ole tarpeen! Se hevonen tietää itse, minkä verran se jaksaa mennä, ett'ei sitä tarvitse kenenkään kiirehtiä eikä hojua, päätti poika vakavasti.
Minä silmäilin sillä välin pientä kyytimiestämme. Hän istui takana rattailla ja vieressäni istuva matkatoverini ajoi. Poika oli vakavan, miehuullisen näköinen, vaikk'ei suinkaan ollut vielä läheskään miehen ijässä. Vähävaraisten lapset, joiden täytyy pienuudesta pitäin työhön tottua, varttuvat ja varmistuvat hyvin aikaiseen ja lapsen pehmeä väri ja viehkeä ilme katoaa varhain heidän kasvoiltaan. Niin oli käynyt tässäkin. Selvästi näki pojan muodosta, että työ ja elämän vakavuus olivat siihen leimansa painaneet. Lapsen helakka, huoleton ilme oli haihtunut kasvoilta ja miehen kiinteä vakavuus siirtynyt sijaan. Hänen äänessäänkään ei ollut enää lapsellista, hellää sointa, vaan elämän kuuluva karkeus. Sinisten silmiensä katse oli levollinen ja syvä ja hänen suunsa tiveys ja lujuus osotti, että hän oli useammin kuin yhden kerran saanut ponnistaa kovemmin kuin pienet voimat olisivat riittäneet; kookas, valtava leukansa olikin merkkinä sisällisestä voimasta ja tarmosta.
Olisi tehnyt mieleni tarinoimaan pojan kanssa, mutta hänen vakava muistutuksensa toverilleni oli saattanut minut hiukan hämmennyksiin, ett'en oikein tiennyt, mistä alottaa, en saanut päätä käsiini, mistä olisin alkanut lappaa ....
— Kuinka vanha olet, kysäsin viimein.
— Minä olen tarkalleen kahta vuotta vanhempi kuin tuo ruuna, vastasi hän ykskantaan.
Siinä sitä sitten taas oltiin. Toisella kysymyksellä olisi tietysti ollut selville saatava ruunan ikä, mutta se ajatus ei tahtonut mielessäni kysymykseksi kuontua, ja jos se kyhäytyikin kysymyksen muotoon, niin en kuitenkaan tahtonut sitä sanoiksi saada. Istuin ja arvelin.
Sillä välin juosta keppasi ruuna eteenpäin, keveästi ja iloisesti, niinkuin olisi itsekseen juoksennellut huoletoinna kesäisillä laitumilla ja muistellut lapsuutensa iloisia aikoja. Eivät siinä näyttäneet rattaat painavan mitään, eivätkä rattailla olijat. Välistä puhaltautui se kovempaan juoksuun, välimiten hiljensi kulkuansa, ja vilkkaat korvansa liikkuivat alinomaa: milloin olivat ne ojossa eteenkäsin, milloin pystyssä, milloin heitti ne taas taaksepäin kuin leikkien niillä. Muuten oli hevonen pieni kooltaan mutta lujatekoinen ja hyvässä kunnossa.
Toverini näytti närkästyneen muistutuksesta… ainakin hän istui välinpitämättömänä, mitään sanomatta, mistään välittämättä.
Ruunan jalka se vaan nousi keveästi ja reippaasti heitteli se askeleita taakseen.
— Ja kuinka vanha on ruuna?
Viimeinkin oli ajatukseni vakavaksi lauseeksi muodostunut ja puhkesi sanoiksi.
— Ensi Juhannuksena yhdentoista vuoden, vastasi poika reippaasti, ikäänkuin olisi jo kauvan odottanut tuota kysymystä. Me olemme syntyneet Juhannuksena, me molemmat, ruuna ja minä, ja sen vuoksi sanookin äiti, että ne ovat iloisia, huolettomia päiväpaisteen poikia nuo, Toveri ja Lassi, kun ovat syntyneet Juhannuskesän iloiseen, valoisaan aikaan.
Näin puheli poika iloisesti ja kokonaan toisella äänellä kuin äsken, ja hänen vakavat silmänsä säihkyivät ilosta ja kasvoilla läihähteli iloinen leikillinen ilme.
— Ruunanko nimi on Toveri?
— Kenenkäs sitten!...Äiti oli kyllä vastustanut ja sanonut, että toveri on koiran nimi, mutta isä oli vaan nimen antanut ja sanonut että hevonen voipi yhtä hyvin, vieläpä paremminkin olla ihmisen toveri kuin koira. Siihen oli äitikin sitten suostunut ja niin on se saanut Toveri-nimen pitää, jonka varsana sai.
— Ja hyvä toveri se on tainnut ollakin, arvelin minä.
— Hyvä, verraton, vakuutti poika.
— Onko hän sitten niin ymmärtäväinen kuin sanoit?
— On, on ...Moni ihminen on paljon tyhmempi. Minä tunnen sen erittäin hyvin, sillä me olemme yhdessä kasvaneet ja eläneet. Hän ymmärtää minun puheeni ja minä sen tarpeet ja tarkotukset. Äsken kun isäntä toi sanan, että on kyytiin lähdettävä, että on koululaisia kotiin menossa, joilla on kiire, niin menin minä talliin ruunan pakinoille ja esitin asian. Ensimmältä se alkoi vastaan hangotella, kun koko päivän oli työssä ollut. Mutta kun minä selitin, että ne ovat koululaisia, jotka ovat niin ja niin kauvan olleet kotoaan poissa, ja ovat siis hätäiset matkaansa jatkamaan, suostui se ilolla tuumaan. Ja tämän vuoksi se on parasta, että annetaan ruunan kulkea niinkuin se itse tahtoo. Se kulkee kiirehtimättä niin nopeasti kuin jaksaa, puhui poika toimessaan.
Minä silmäilin salavihkaa poikaa, mutta mitään kujetta tai leikillisyyttä ei ilmestynyt hänen kasvoilleen. Hän oli aivan tosissaan ja puhui toimessaan.
— Ja oikeinko se ymmärtää puheen?
— Ymmärtää puheen ja puhuu itsekin.
— Puhuu! Elä nyt …
— Eihän se niin puhu kuin ihminen, vaan sillä on oma puheensa ja omat merkkinsä, joilla se asiansa ja tarpeensa ilmoittaa ... Isä ymmärtää sitä ja äiti ja minä.
— Sepä on merkillinen elukka!
— Niin se on ja senlaisia ne olisivat kaikki, kun niitä pidettäisiin ja hoidettaisiin niinkuin pitäisi.
— Kuinka sitten?
— Pidettäisiin hyvänä ja annettaisiin olla ihmisten parissa ja koetettaisiin päästä käsittämään niitten tarpeita ja tarkotuksia. Tämä on saanut pienuudesta alkain kasvaa ihmisten keskessä, ja sitten kun alkoi palvelukseen kyetä, on sitä pidetty ja hoidettu kuin talon perheeseen kuuluvaa ainakin ja sitä se on saanut ruokaakin, mitä ihmisetkin paitse mitä eläimille erittäin kuuluu. Ja niin siitä on talon tuki ja turma tullutkin.
Ihmeissäni kuuntelin pojan vakavata puhetta ja vakuutin olevani aivan samaa mieltä, mitä eläinten kohteluun ja hoitoon tulee, mutta arvelin, että tämä ruuna oli ehkä muutenkin viisaampi kuin tavallinen hevonen.
— Saattaa olla, että toiset niistäkin ovat viisaampia, toiset yksinkertaisempia, niinkuin ihmisistäkin, jatkoi poika lausumani johdosta. Tämä ainakin on merkillisen ymmärtäväinen muissakin kuin yksinomaan itseänsä koskevissa asioissa. Siitä on monta esimerkkiä nähty. Ruunahan se pelasti äidinkin tässä muutamana syksynä. Kun asioita oli kirkolle, niin äiti lähti niitä toimittamaan. Jää oli aivan kierä, mutta lunta ei ollut kuin siksi nimeksi. Jäitä kuljettiin jo hevosella ja jäitä lähti äitikin. Oli jo iltapuoli, kun hän suoriutui paluumatkalle ja oli ruvennut tuulemaan ja lunta heittelemään. Hiljakseen oli matkaa jatkettu, mutta ilma oli sillä välin sakentunut, ja pöyristynyt pyryksi, ett'ei äiti ollut nähnyt, mihin oikeastaan oli ohjattava, ja se oli häntä ruvennut hätäyttämään. Eteenkäsin oli ruuna kuitenkin rientänyt, mutta yhtäkkiä oli jää pettänyt ja hevonen suistunut sulaan. Hätäpäissään oli äiti pyörähtänyt reestä jäälle, mutta samassa oli ruunakin kalvassut jäälle, vetänyt reen perässään sulan yli ja potkaltanut sitä kyytiä tiehensä. Niin oli äiti jäänyt keskelle selkää ypö yksikseen tuiskuun ja pimeään; sillä syksynen päivä ei kauvan hangottele pimetessään. Aluksi oli äitini ollut pykertyä siihen paikkaan tuskasta ja hädästä, kun ei edes tiennyt mihinpäin oli yritettävä. Sitä toivottomuuden tilaa ei kuitenkaan ollut kestänyt kauvan. Äiti on harras uskovainen ja hän oli tällöinkin arvannut kääntyä Hänen puoleensa, jolta jokainen, joka häneen turvaa, on avun saava. Äiti oli kuivannut kyyneleensä ja lähtenyt myötätuuleen kulkemaan, sillä vastaseen ei ollut yrittämistäkään kierällä jäällä. Jonkun matkaa käveltyään, oli hän ollut kuulevinaan hevosen hirnumista, josta oli kovin säpsähtänyt ja pysähtynyt kuuntelemaan. Samassa oli kuulunut ääni toisen ja kolmannenkin kerran. Silloin oli äitikin ruvennut ääntelemään ja apua huutamaan ja kohta oli ilmestynyt hevonen yhä sakenevasta tuiskusta ja pimeydestä ja pyörähtänyt äidin eteen. Se oli Toveri, joka oli tullut äitiä hakemaan. Ruuna oli silitellyt päällään äitiä ja itkenyt ääneen, niinkuin äiti kertoi ... ihastuksesta varmaan oli itkenyt, kun oli löytänyt emäntänsä. Itku oli voittanut äidinkin. Hän oli noussut rekeen, peittäytynyt nahkasiin ja ollut sulaa kyyneleihin kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka hänelle oli niin uskollisen toverin antanut. Äiti ei ollut tajunnut ollenkaan, mihin suuntaan oli ajettava, vaan oli arvellut, että Hän, joka Toverin lähetti häntä hakemaan, kyllä ohjaa sen oikeaan. Ja kohta kun äiti oli päässyt rekeen, oli Toveri lähtenyt aika vauhtia juoksemaan kierää jäätä, tarvitsematta ollenkaan käskeä tahi ohjata ja niin tulivat he kotia kyynelten vallassa. Äiti itki ja halaili Toverin kaulaa ja Toveri näytti myöskin itkevän, kun isä ja minä menimme lyhty kädessä pihalle; kuultuamme jonkun ajavan pihaan ja arvattuamme, että se oli äiti. Kauvan aikaa kiikkui äiti itkien Toverin kaulassa ennenkuin tyyntyi ja tapausta kertomaan kykeni ...
Tässä vaikeni kertoja nähtävästi liikutettuna.
Kuulakka, keväinen iltayö ympäröi meitä ja kyntörastaan heleä sävel kaikui viereisestä männiköstä.
— Olikohan sitten ruuna huomannut, että emäntänsä ei ollut enää reessä kun kääntyi takaisin, arvelin minä, päästäkseni taas puheen alkuun.
— Varmaankin, vastasi poika. Se oli joko nähnyt, kun äiti reestä hyppäsi, mutta ei voinut pysähtyä huonolle jäälle, vaan riensi vahvemmalle, taikka huomasi vasta mennessään, ett'ei matkatoveri ollut mukana, ja kääntyi hakemaan ...Jos Toveri oli tätä ennen ollut rakas meille kaikille, niin tämän tapauksen perästä tuli se vielä rakkaammaksi toveriksi ja ystäväksi — —
Samassa kääntyi ruuna pihaan ja seisahtui itsestään pääporrasten eteen.
Kun poika tuli kyytipalkkaa ottamaan, käski kumppanini hänen antamaan Toverille kauroja ja antoi rahaa sitä varten.
— En tiedä, jos se niitä täällä malttaa syömään ruveta, arveli poika kiitellen tarjouksesta, voinhan kuitenkin käydä siltä kysymässä.
Poika lähti ja meni suoraan hevosensa luokse. Hän näytti sille puhelevan ja taputtelevan sitä. Toveri hieroi mielissään päätään pojan kupeeseen ja näytti puistavan kieltävästi päätään. Sitten poistui poika ruunan luota.
— Ei se sano täällä tahtovansa mitään, vaan vasta kotona. Saanko minä kuitenkin ostaa teidän tarjoomat kaurat ja viedä kotia, puhui poika tultuaan.
— Tee aivan niinkuin tahdot, sanoi toverini.
Kiitellen lähti poika, meni hevosensa luokse, nousi rattaille ja lähti.
Me seisoimme ikkunan edessä ja katselimme hänen jälkeensä, kunnes tuo omituinen poika yhtä omituisine hevosineen näkyvistämme katosi.
— Vasta silloin ihminen maallisen elämänsä oikein käsittää ja kutsumuksensa täyttää, kun hän kohtelee luontokappaleita sillä tavoin ja ymmärtää ne toverikseen ja ystävikseen tehdä niinkuin tuo poika, ja vasta silloin voisi hän ikuista rauhaa sielullensa tulevassa elämässä toivoa, matkakumppanini hartaasti puhui, joka oli mietteissään istunut siitä pitäin kun pojalta tarpeellisen huomautuksen sai.
Heti lähdimme talosta taipaleelle valoisan keväisen yön selkään, jatkamaan matkaamme, emmekä tahtoneet mitenkään uuden kyytimiehemme kanssa pakinoihin päästä, kun mielessämme väikkyi entinen ja sen merkillinen Toveri.
Iltapuhde 1/1899.
