Ensimäinen tiikerini.
Kirjoitti Ole Bing.
(Käännös)
Konttooristamme, joka sijaitsee Bankokissa, sain eräänä päivänä sähköteitse käskyn, joka pakoitti minut lähtemään asemaltamme Valakan rannikolta sisämaahan hankkiakseni inaniinipuita.
Varsin tervetullut tämä toimi ei ollut; olin nimittäin tuskin ehtinyt toipua vaikeasta malaria-taudista ja olisin mielelläni elänyt jonkun aikaa rauhassa. Mutta tervetullut tai ei, täytyi käskyä noudattaa ja minä lähdin. Kun kokonaisen viikon olin matkaillut jokea ylöspäin, — sillä kun sain sanoman, astuin jo seuraavana päivänä vakineni ja eläimineni perhelaivaani — saavuin eräänä iltapäivänä erääseen pieneen kylään joka näkyi olevan sovelias paikka metsätöiden aloittamiseksi ja täällä tein ensimäisen pysähdyksen.
Niin pian kuin alus oli sidottu kiinni rantaan ja kun olin syönyt obligatoorisen keitetyn kanan, riisiä sekä muutamia bananeja, lähdin minä palvelioitteni Hit:in ja Maun kera, ensin varustettuani itselleni rikkaan sikari ja paperossi varaston, seudun ampuurin (johtajan) luo neuvotellakseni hänen kanssaan erityisistä yksityiskohdista jotka koskivat tulevaa työtä.
Neuvottelu tapahtui ampuurin majan lattialla, jossa myöskin hänen 3 vaimoaan — kaakaonruskeita ja beteliä pureskelevia olentoja, jotka koko elämässään eivät edes olleet uneksineet valkoisista miehistä ja tarkastelivat meitä sentähden jännittyneellä uteliaisuudella — sekä noin kaksitoista muuta alkuasukasta olivat. Neuvottelu kesti sangen kauan. Koko seurue, ampuuri etunenässä olivat minulle siksi ystävällisiä että koettelivat kaikilla ajateltavilla vastuksilla: „Oi ei, se ei voi käydä päinsä sillä kaikki väki on riisivainioilla!” — Oi ei, maksu tästä työstä on aivan liikaa vähäinen, kiinalaiset kauppiaat maksavat paljo enemmän. Oi ei, niin suuria puita todellakaan ei löydy. „Oi ei, tehdä työtä kokonainen kuukausi ja vasta sitten saada palkka, mahdotonta!” j. n. e. Mutta koska minä kokemuksesta tiesin että tässä vaadittiin vähän — tai oikeammin sanoakseni koko paljon — kärsivällisyyttä, näyttäydyn välittävän jotensakin vähän siitä että tunti toisensa jälkeen kului, ilman että minä oli päässyt askeltakaan eteenpäin. Oli kestettävä eikä saanut myöntää tai kiivastua. Ja minä kestin, — minä hymyilin ja nauroin, minä näytin passin jossa oli ministerin nimikirjoitus ja kuvernöörin kirje, jakelin anteliaalla kädellä rikkauksiani, minä pureskelin beetteliä niin että kieli ja kitalaki kutistuivat, join niin väkevää riisiviinaa että olin vähällä kadottaa sieluni, hakkailin leikillä noita kolmea suklanruunia naikkosta, minä kehuin ampuurin viisautta sekä leikittelin mainitun herran pienen apinan kanssa (paitsi meitä kaksijalkaisia, jotka istuimme piirissä lattialla, löytyi majassa nimittäin koko joukko muitakin olentoja. Nimittäin vastamainittu apina, kaksi keltaista pariakoiraa, pari metsäkyyhkystä, pyspurilintu sekä valkoinen vuohi joka alituiseen määkyi huolimatta vähäkään siitä että se häiritsi meidän usein sangen tärkeitä neuvottelujamme). Minä lausuin pontevia sanoja, selitin, uhkasin. Ja viimein vihdoin — ah, olin väsymyksestä ja unenpuutteesta vähällä langeta maahan — onnistui minun saada tahtoni perille ja nauraen näytti ampuuri punaisenruskeita hampaitaan ja sanoi: huomenna k:lo 3 on herran veneelle saapuva 30 miestä. Kun nyt olin saavuttanut niin paljon, en enää tahtonut kuluttaa tämän magnaatin kallista aikaa. Kaksi minuuttia myöhemmin olimme me nimittäin palvelijani ja minä jättäneet majan.
Kulku viidakon (djungelin) läpi öiseen aikaan on aina tuntunut minusta kammottavalta, ja nyt se tuntui sitä enemmän kuin koskaan ennen koska seutu oli niin harvinaisen autiota ja synkkää. Ei kuulunut ainoatakaan linnunhuutoa, ei mitään kaukaista kumeata karjuntaa, ei taittuvan oksan räisteinää tai maahan putoavan lehden synnyttämää ratinaa; ei myöskään hyönteisten surinaa, kohisevaa soittoa, ei tuota äärettömän heikkoa ja vienoa suhinaa ilmassa, jonka enemmän aavistaa kuin kuulee, ja jota ei koskaan unhota kun sen kerran on kuullut — ei mitään tästä kuulunut, ei ainoatakaan ääntä. Jok'ikisen äänen, kaikki todisteet elämästä, kaiken tukahdutti virtanaan valuva sade ja sen räiskinä miljaardeja lehtiä vastaan. Ja sentähden — minä myönnän sen — liikuin kaikkea muuta kuin hiljaa sitä kapeata tietä pitkin joka sananjalkojen, hanien ja mahtavien puiden lomitse johti joelle ja veneellemme. Ja, minun täytyy myöntää että ajoittain juoksin niin, että vesi, joka oli kerääntynyt elefanttien syviin jälkiin, ruiskusi korkealle alastomille säärilleni.
Mutta jos kävin, juoksin tai pysähdyin — siellä ja täällä oli minun pakko pysähtyä, kun joku tavallista suurempi puu tai syvempi vesilätäkkö sulki tien — olivat Hit ja Maun aina aivan minun takanani: Hitillä kädessään djungeliveitsi ja palava soihtu, Maunilla pyssy.
Täten olimme kulkeneet jotensakin pitkän matkan.
Nuo kolme alastonta jalkaparia kävivät aina nopeammassa tahdissa niin usein kun kastunut tie oli tasaisempaa. Puut ja pensaat sukelsivat silloin äkkiä näkyviin soihdun leimuavassa valossa seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen kadotakseen pimeyteen. Hengästyimme yhä enemmän ja läpimärät vaatteemme mukautuivat kuten trikoot jäseniemme mukaan. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuimme eräälle aukeamalle metsässä ja heti senjälkeen ympäröi meidät pikimusta pimeys.
Ja juuri kun olimme tunkeutuneet sinne, tapahtui mitä …
Tunsin äkkiä, että joku tarttui käsivarteeni ja seuraavassa silmänräpäyksessä lausui käheä, hurja, pelästynyt ääni korvaani, „herra! … herra! …” Minä pysähdyin, käännyin ympäri ja sanoin: Mikä nyt on hätänä Maun? Mitä on tapahtunut?
„Tiikeri! Oi tiikeri!” ja Maun ruumis värisi kuten kouristuksissa.
Missä, missä se on?
Tuolla! tuolla sisällä! ja hän osoitti puiden lomitse.
Seurasin hänen osoittamaansa suuntaa, katselin muutamia sekunteja turhaan pimeyteen — ja ruumiini raukesi äkkiä kauhusta.
Sillä puiden lomitse, muutamaan kyynärän päässä tieltä näin kaksi kiiluvaa silmää tarkkaavan minua.
Hyvä jumalani! Minkälainen kauhu minut valtasi!
Jok'ikinen veripisara tunkeutui sydämeeni, joka oli vähällä pakahtua.
Tunsin jäytävän kylmyyden vatsassani, kutkuttavan ja pistävänväristyksen selässäni. Ei koskaan elämässäni sellainen kauhu ole vallanut minua. Eivätkä ajatukseni koskaan ennen olleet syöksyneet aivoissani kuten pyörteinen pauhaava virta ilman että ainoaankaan voin tarttua ja pitää siitä kiinni.
Jäin seisomaan kuten huumauksissa, näin kaiken aivan kuin udun läpi, ymmärsin tuskin, että se olin minä, minä itse joka tunsin tämän kauhun. Ja kuitenkin! Mitenkä hirveän hyvin käsitinkään sen. Oli kuin kaikki sisälläni olisi huutanut: „miksikä et jäänyt yöksi ampuurin majaan? Oi miksi!” Ja senjälkeen lakkaamatta pelästynein kuiskauksin: „Ketä meistä? Ketä meistä kolmesta se tarkoittaa?”
Niin pitkälle voin ajatella selvään. Mutta ainoastaan niin pitkälle. Sillä kaikki monet muut ajatukset, jotka huimaavaa vauhtia risteilivät aivoissani ainoastaan niinsanoakseni hipaisivat tajuntaani, ne ilmaantuivat kuten salamat jotka olin näkevinäni kaukaisuudessa.
Ja sekuntien kiitäessä ja noiden vihreiden silmien kiiluessa luolia, seisoimme me kolme kuin maahan naulittuina, uskaltamatta hengittää ja jokaisen jänteen ruumiissamme ollessa pingoituksissa — seisoimme puolittain tiedottomina ja odotimme …
Silloin kuiskasi Hit „Paetkaamme!”
Pakene! ... Pakene! ... Oliko mahdollista paeta? Oliko mahdollista …
Ja myöskin minä yhdyin siihen ja huudahdin; „Ja! ja, paetkaamme!”
Mutta tuskin olin kumartautunut eteenpäin ottaakseni ensimäisen hyppäyksen, kun jo äkkiä pysähdyin.
Sillä näiden sekuntien aikana oli tajunta palannut.
Kauhu, joka oli vallannut minut, väistyi nyt, ja sitä seurasi ihmeteltävä tyyneys.
Ei, se ei käy päinsä että nuo kaksi saavat nähdä minun pelkäävän! Niiden ei pidä voida kertoa kellekään, että eurooppalainen koetti paeta. Siis rakas …
Ojensin käteni Maunia kohti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä nojasi pyssyntukki olkapäälläni.
Salama, pamaus, potkaus olkaani ja sitten kauhea kiljunta!
Ja sitten … minä menin tainnoksiin.
Sillä tiikerin kauhea kiljunta vaikutti minuun kuin lyönti, mahtava lyönti, musertava lyönti silmäni mustenivat, kaikki ympärilläni pyöri huimaavaa vauhtia ...
Vaivuin maahan kuin salaman iskemänä.
Kun seuraavana päivänä makasin veneessäni, hirveän väsyneenä ja kummastuksissani, miesteni seisoessa ympärilläni, sain kuulla mitä myöhemmin oli tapahtunut.
Tiikeri oli syössyt Hitin kimppuun ja raastanut rikki hänen nuorta ruumistaan, kun hän, pelastaakseen minut, oli heittänyt palavan soihdun pedon silmiin.
Silloin oli Maun siepannut veitsen Hitin kädestä kun tämä kauhusta huutaen ja kuvaten makasi raivostuneen eläimen alla, joka kiljui, ulvoi ja voihki, sillä sen palaneita silmiä sekä aivoja, jonne kuula oli tunkeutunut, karvasteli hirveästi. Maun oli työntänyt veitsen syvälle eläimen kurkkuun, niin että veri korkeana syöksyi ulos ja valui kuumana, suihkuna hänen kasvoilleen. Kun tiikeri sitten jätti Hitin ja aikoi äkkinäisellä hypyllä syöstä Maunin kimppuun, oli tämä ottanut kiväärin ja musertanut tiikerin kallon yhdellä tukinlyönnillä.
Kun Maun, joka oli rientänyt veneelle, liikutuksissaan ja läähättäen oli kertonut tapahtuman, oli kaikki väkeni rientänyt onnettomuuspaikalle, jonka jälkeen he olivat kantaneet minut, Hitin ja kuolleen tiikerin alukseen.
Ja maatessani siellä laivalla ja kun kuulin kaiken tämän, silloin oli aivan kuin näkisin kaiken utuisen harson läpi. Kaikki oli minusta niin himmeätä, niin kaukaista, niin olematonta, tuo ihana sininen taivas, kylän pienet bambumajat, jotka näkyivät rannalta olevien monien palmujen ja puiden lomitse, virta, jonka absinttivihreä, haalea vesi hiljalleen virtasi ohitse, kansa — kaikki, kaikki. Kaikki, — ainoastaan tiikeri ei. Sen minä näin, oi, niin hirvittävän niin hirvittävän selvään! Näin sen tuolla kannella, jossa se makasi kuolleena tummanpunaisessa verilätäkössä kaikki neljä jalkaa ojennettuina, näin sen pään, tuon kummallisen, ison kissanpään ihmeellisine, kutistuneine korvineen; se makasi niin tuiki hiljaa kannen laidalla jonka yli pää riippui suoraan alas vettä kohti, aivan kuin jos se viimeisen kerran tahtoisi tarkastaa itseään samalla tapaa kun se niin monta yötä ennen on tehnyt, kun se on tullut djungelista rannalle juomaan.
Ja kertaakaan poistamatta katsettani tuosta suuresta, keltaisesta, kuolleesta eläimestä risteili yksi ja sama ajatus alituiseen aivoissani: Mitenkä oli käynyt, jol’eivät Hit ja Maun, molemmat hymyilevät, lapselliset siiamilaiseni, jotka tähän asti olin oppinut tuntemaan ainoastaan uskollisina, kuuliaisina palvelioina, olisi tullut apuun? Silloin en olisi maannut täällä — ja yhtiö varmaankaan ei olisi saanut inaniinipuitaan. Ja, ja, nyt sitä nauraa, mutta silloin ...
Suomen Metsästyslehti 8/1910.
