Vaivaloinen ketunmetsästys.
Seuraava eriskummallinen ketunmetsästys tapahtui hiljattain Tuusulan metsästysseuran mailla ja voisipa sitä miltei pitää Münchausen kertomuksena elleivät osanottajat, siihen seuran metsästäjä Peltoniemi ja eräs torpanpoika lähiseudulta olisi täysin luotettavia henkilöitä.
Sunnuntaina viime joulukuun 5 pv:nä lähti Peltoniemi kettuja metsästämään. Hänellä oli mukanaan „Teppo” joka on yhtä ansiokas kuin sen isä, vanha Storm sekä tuo erittäin nopea englantilainen kettukoira „Glinka”, jonka eräs Tuusulassa asuva venäläinen miljonääri on ostanut. Kiitos sen että seuran metsästystuvan läheisyyteen oli asetettu hevosen raato, sekä myöskin suotuisain ilmastosuhteiden johdosta oli ajo pian täydessä käynnissä. Nopea Glinka ahdisteli viimein illan suussa päivänpitkästä ajosta rasitettua kettua niin kiihkeästi että sen useita kertoja, kun koira oli aivan sen kinterillä, täytyi juosta Paljalan kylän lävitse pelastaaksensa itsensä rakennusten lomitse. Hämärissä oli kettu saanut kyllikseen juoksusta ja pujahtikin erääseen luolaan Seitteleen hietamäessä. P. ripusti silloin osan vaatteistaan luolan kummankin aukon suulle ja lähti sitten kotia väsynyine koirineen.
Tuntia myöhemmin hän jälleen meni luolalle ja tällä kertaa hänellä oli mukanaan pieni terrieri „Viha”. Sitäpaitse hänellä oli muassaan 2 paria ketunsaksia, 2 metriä pitkä karistin sekä kutimensilmukka.
Vihalla on kyllä todellisen terrierin ominaisuudet, se nimittäin vihaa kaikkea missä vaan on henkeä, mutta se kun vielä on nuori ja penikkamainen antoi se nyt ketulle liian usein hengähdysaikaa siinä kohden, että se jokaisen kiivaamman tappelun jälkeen pyrki ulos luolasta katsoakseen josko P. vielä seisoi ulkopuolella. Parin tunnin kuluttua, oli P. saanut kyllikseen tästä leikistä, otti pois terrierin, sekä pani pyssynsä toiseen aukkoon ja karistimen toiseen. Ollakseen varma siitä, ettei Mikko pääsisi pujahtamaan pois luolasta viritti hän sitäpaitsi molemmat sakset sisäänkäytävien suulle sekä siroitteli höllää lunta sekä niiden päälle, että ulkopuolelle maahan.
Kun hän seuraavana aamuna saapui luolalle mainitsemamme torpanpoika seurassaan, huomasi hän suureksi kummastuksekseen sekä pyssyn että karistimen kadonneiksi ja sakset lauenneiksi. Jollei lumen pinta luolan ympäristölle olisi ollut aivan sileä — siellä nimittäin ei näkynyt pienintäkään jälkeä — olisi P. ehdottomasti luullut että joku ihminen olisi yöllä vienyt sekä pyssyn että karistimen. Mutta nyt siellä ei edes ollut ketunjälkiä jotenka hän siis oli varma siitä että Mikko yhäti oli sisällä. „Viha” laskettiin sisään, ja miehet alkoivat kaivaa auki toista sisäänkäytävää sitäkin suuremmalla innolla, koska tiesivät että Mikko kyllä hyväntahtoisesti maksaa kallisarvoisella turkillaan heille heidän vaivansa. Kokopäivän jatkettiin työtä, ja kun jo alkoi hämärtää — he olivat sillon kaivautuneet 4 syltää luolaan — löydettiin äkkiarvaamatta pyssy, hihna poikkipurtuna, ja vähän tämän jälkeen karistin. Kettu oli siis, kummallista kyllä, yöllä vetänyt ne luolaan. Miehet seisoivat nyt noin 3 metriä syvässä kuopassa ja vähän syvemmällä luolan kaukaisimmassa nurkassa „Viha” ketun kanssa ja molemmat kuuluivat tekevän kiukkuisia hyökkäyksiä. P:n apulainen, jolla ei ollut samaa etua kaivamisesta, kuin P:llä, alkoi tulla nälkäiseksi ja lähti kotia rauhoittaakseen napisevaa vatsaansa, mutta lupasi palata niinpian kuin oli syönyt.
Peltoniemi jatkoi kuitenkin kaivamista ja kun valittava ääni, jonka hän luuli vaarassa olevan pikku „Vihan” laskeneen, saapui hänen korviinsa, ponnisti hän voimansa kaksinkertaiseksi. Vihdoin hän pääsi niin lähelle tappelevia, että hän kynsillä saattoi koskettaa koiraa. Silloin hän päätti laajentaa aukkoa ainoastaan sen verran, että hän saattaisi nelin jaloin ryömiä sisään ja tarttua kiinni „Vihan” häntään. Siinä hän viimein onnistui, ja peläten koiran henkeä veti hän koiraa kaikin voimin hännästä, niin että peränikamat narskuivat. „Viha” oli tarttunut kettua tukevasti kurkkuun, jotenka se seurasi mukana siitä huolimatta, että luola tässä kohden teki jyrkän mutkan, ja nyt vasta P. huomasi, että se olikin kettu joka apua huusi. Mutta uusi vaara uhkasi. Kettu, joka ei ollenkaan ollut tyytyväinen tällaiseen apuun, tuli kitoineen arveluttavan lähelle metsästäjän „kommeeta” nenää. Voimatta ahdinkotilassaan nousta pystyyn tai mennä ulos, koetti P. linkkuveitsellä tappaa ketun, mutta veitsi taittui joka kerralla Mikon tuuheeta turkkia vastaan, ja paljain käsin petoa myöskään ei saanut hengiltä. Tila alkoi käydä arveluttavaksi, etenkin koska P. alkoi pelätä, että korkeat hiekkaseinät hajoaisivat, ja hautaisivat heidät kaikki alleen. Ja luvattua apua ei kuulunut eikä näkynyt.
Viimein vihdoin näkyi tulenvaloa hämärässä. Pian valaisi lyhdyn himmeä valoluolan ja itse torpanisän hyväntahtoisen näköinen naama hymyili P:lle, joka jaloistaan vedettiin yläilmoille. Hänen oli onnistunut saada vankka ote ketun hännästä; Mikko seurasi siis tinkimättä mukana paljaan taivaan alle, ja aivan kuin välttämättömänä lisäkkeenä sille, myöskin „Viha”. Pari lapionlyöntiä päähän lähetti Mikko-rukan paremmille metsästysmaille. Korvausta karsimistaan vaivoista ja vaaroista sai P. eräältä tattarilta, jolle hän möi Mikon komean turkin. Aika taas kyllä tulee parantamaan „Vihan” turvonneet suu-osat, mutta luultava on että muutamia arpia jää jälelle, muistoksi menneistä voittorikkaista päivistä.
Tuusula, Metsäpirtti joulukuussa 1909.
G. W. B.
Suomen Metsästyslehti 2/1910.
