Kerjäläinen.
Kirj. Kaarlo Terhi
Siinä hän istui jykevänkivitalon seinustalla yksin, hyljättynä, oman onnensa nojaan heitettynä.
Karkea, likainen pussi, mihin hän kokosi saamansa armopalat, riippui nuorasta hänen vuosien köyristämässä selässään. Pitkät hopealle hohtavat nivukset pistivät esiin virttyneen hattukulun repaleisten reunojen alta, ja paljaat kantapäät loistivat kuluneiden kenkärajojen halkeamista.
Hän oli kerjäläinen, koditon kuin kulkukoira, ei missään tervetullut. Häntä koirat haukkuivat, katupojat pilkkasivat, ja poliisi vaani epäluuloisin katsein.
Vain yksi hänellä oli seuralainen, luopumaton, uskollinen. Se oli nälkä. Se ei hetkeksikään laskenut häntä näkyvistään, ikäänkuin peläten, että saalis käsistä luiskahtaisi.
Jo aamulla oli kerjäläinen lähtenyt kaupunkia kiertämään, parempiosaisten ovia kolkuttamaan. Mutta tyhjä oli pussi vielä. Soittaa ihmisten ovikelloja ei hän rohjennut; jos sen tekisi, saisi kovia sanoja ja solvauksia osakseen. Sitte hän yritti isoihin liikkeisiin, mutta armoton kädenviittaus osotti hänet ovelle, ja ellei hän heti ymmärtänyt, uhattiin kutsua polisia. Väsyneenä hyödyttömään vaellukseensa hän nojautui ison kivitalon seinässä olevaan syvennykseen. Siinä hän kumminkin uskoi saavansa olla, sillä katu oli kaikkia varten. Hän ei keltään mitään pyytäisi, sillä jos pölisi sen huomaisi, syytettäisiin häntä kerjäämisestä. Ja niinhän istui ääneti, sanatonna, ainoastaan rukoilevin silmäyksin koettaen hellyttää ohikulkevia armeliaisuuteen.
Katkeamaton ihmisjono vyöryi hänen ohitsensa kuin kohiseva virta. Naisia, jotka kantoivat yllään kokonaisia omaisuuksia, liikemiehiä, jotka tulivat pankista laskien isoja setelikasoja, nuorukaisia ja neitoja, jotka kuiskuivat toisilleen helliä sanoja onnesta ja rakkaudesta.
Kerjäläinen katseli heitä jokaista erikseen, kutakin vuoroonsa, tutkivasti, kysyvästi, pyytävästi. Mutta kukaan ei häntä huomannut, kaikilla oli niin kiire, ei riittänyt hänelle edes katsetta, vielä vähemmän almua.
Oli hänkin joskus ollut nuori, rakastanut, tuntenut onnea. Mutta siitä oli niin kauan, niin kauan. Hän muisti sen vaan kuin hämärän unen tai takkavalkean ääressä kerrotun sadun. Nyt oli hänen päänsä harmaa, sydämensä tyhjä, kuollut kaikille onnen ja rakkauden, unelmille.
Keväinen aurinko loi elähyttävää valoaan kadun kirjavaan elämään ja kultasi vanhan mieronkulkijan hopeisia hapsia. Mutta pian peitti kolea pilvipäivän kultaisen kehrän, kylmä viima puhalsi hänen ohuiden repaleidensa läpi ja kuivia lumenhiutaleita putoili takkuiselle tukalle. Kerjäläisen himmeästä silmästä putosi iso kyynel ja lähti kiertämään poskien vakoja. Oliko se tuulen tuoma vai sorretun sydämen puristama tuskan kyynel? Taivas sen ties!
Puistosta alkoi kuulua iloista soittoa: marssin reipasta tahtia, valssin keinuvaa rytmiä. Vyöryvään ihmisvirtaan se saattoi omituista eloa, nuoriin silmiin tulta ja intoa. Se oli kuin viesti jostakin iloisesta, houkuttelevasta maailmasta. Mutta kerjäläisen kuihtuneessa rinnassa se nosti vain kaihoisan tunteen. Sillä se maailma oli hänelle outo, tuntematon, sen ovelle oli häntä varten kirjoitettu: ”pääsy kielletty”.
Ilta läheni. Ihmisjono alkoi harveta. Kerjäläistä paleli. Hänen oli sietämättömästi nälkä. Mitäpä hyödyttäisi siinä kauemmin odottaa. Mutta hän jäi paikalleen. Mihinkä mennä. Hänelle oli yhdentekevä, missä olisi. Yhtä kolkko, tyhjä, tyly oli maailma kaikkialla. Hänellä ei ollut siltä mitään toivottavana. Yksi oli, joka voisi muutoksen hänen elämässään tuottaa ja se oli — kuolema. Mutta kuolemakin on oikullinen: sinne, missä sitä vähimmin odotetaan, se yhtäkkiä ilmestyy, mutta kenenkään toivomuksia se ei rupea noudattamaan.
Kerjäläinen nukahti nälästä ja uupumuksesta. Hän uneksi olevansa loistavassa, upeasti sisustetussa salissa, jossa pöytä oli lastattu täyteen mitä houkuttelevimpia herkkuja, musiikki soi ja ihanat naiset tarjoilivat välkkyvää viiniä kultapikareista. Hän kohotti kätensä tuota pöytää kohti, mutta jalkansa eivät liikkuneet ja kun hän uudelleen yritti, horjahti hän ja kaatui ...
Hän heräsi siihen, että joku kovakouraisesti tarttui häntä kaulukseen ja ravisti häntä. Hän kuuli jonkun karkealla äänellä ärjäsevän:
— Lähtekää siitä kävelemään ellette tahdo seurata mukana.
Se oli pölisi. Jumalan tähden, kyllä hän menee, eihän hän kellekään ole mitään pahaa tehnyt.
Vilu ja nälkä oli kadonnut. Kerjäläinen hoiperteli jaloilleen, otti lakkinsa, joka oli pudonnut kadulle, ja kompuroi eteenpäin.
Oli jo hämärä ja katulyhtyjä sytytettiin. Ja kerjäläinen katosi ihmisjoukkoon, muistellen äskeistä unelmaansa loistavasta salista ja herkullisista pidoista...
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 22 6.6.1908.
