Rakkaus ja postiljooni
(Jussi Jukolalta).
Neiti Vilmasta oli olo niin sietämätöintä kuin mahdollista!
Jokainen nuori nainen, joka on täyttänyt 10 vuotta, alkaa pitää lapsellisuutena hiuksien palmikkoa vapaana hartioilla. Hän naurahtaa isoille tytöille puolipitkissä hameissa, hän tietää varmaan olevansa jo sillä ikä-asteella, jolloin ei enään sovi lukea »Genovevaa» tai satua »Nukkelan kansasta». Ei! Sillä hän näkee ne kaikki niin mitättömillä jakun hän katsahtaa kuvastimeen, vetäytyy hänen suunsa tyytyväiseen hymyyn. Siitä hän näkee, kuinka paljon hänen lapsekkaat kasvonsa ovat muuttuneet: käyneet niin käsittäväisiksi. Piirteet puhuvat nerokkaisuudesta ja entisien kirjojensa asemasta alkaa hän enempi harrastaa sanomalehtiä, niinkuin arvosteluja teaatterista, urheiluista, humoristillisiä rakkauskertomuksia. Huokaisee osanottavaisesti tunteellisissa lemmen seikkailuissa yhtä milloinkaan unohtamatta: katsoa — kihlausilmoituksia!
Kertomukset sellaiset, kuin referaatit naisunioonin kokouksista, naimattomien naisten yhdistyksen vuosikokouksen selonteot, tohtori, neiti Saimi Kipiäisen luennot naisille, y. m., ne eivät ansaitse suurempaa huomiota. Niihin joutaa kernaasti parisen kymmentä ikävuotta vanhemmat naiset, sellaiset, jotka aikansa ovat lukeneet Nilssonin keittokirjaa, muka tarvitakseen, vaan jonka opinluonnollisista syistä ovat hyljänneet ja jotka eivät enään sattumaltakaan heitä silmäystä kihlausilmoituksiin sanomalehdissä.
Kaiken tämän käsitti Vilma varsin hyvin. Hän oli täyttänyt 16 vuotta ja siksipä hänen elämänsä olikin niin sietämätöin.
Isänsä, kelpo tukkukauppias, joka istui kauppiasyhdistyksen puheenjohtajana ja oli yleisen pankin luottamusmiehiä, hän se vanhuutensa käsittämättömyydessä teki olon niin pulmalliseksi.
Sen sijaan, että olisi edes kertaryhtynyt keskusteluun tärkeimmistä seikoista, uusista huonekaluista, kuherrusmatkasta Italiaan, vaunuista ja hevosista, kyselee hän vaan koulunjohtajatar, neiti Kirjalaisen määräämiä lukuja ja kuuntelee Rubinsteinin y. m. nuottikoukeroita iltaisin.
Kaikki tämä oli enempi kuin siedettävää neiti Vilman paljoa toivovalle sydämelle. Ja hartaasti hän toivoi hetkeä, jolloin hän olisi oma itsensä haltijatar.
Hän tiesi luuvalon vaivanneen isää jo pitemmän ajan ja että isä myös oli heikkohermoinen, sen käsitti neiti tukkukauppiaan tytär varsin hyvin.
Luonnollista oli myöskin, että hänen tulevaisuuden unelmissa harhaileva sydämensä jo oli löytänyt sen rauhaisan sataman, johonka hyvällä tuulella voisi purjehtia ja jossa kaikilta myrskyiltä suojeltuna voisi ankkuriin laskea.
Kauvan olikin Vilma neiti uneksinut solakasta nuorukaisesta sinisillä silmillä, eheällä värillä, sekä sievillä, hyvin hoidetuilla viiksillä ja aina, kun hän tuota unta itselleen selvitti, löysi hän esineen omassa talossa, isänsä tukkukaupassa!
Romeo ja Julia löysivät toisensa, niin mitäpä kummeksittavaa on se, vaikkapa tässäkin Kaarlo löysi Vilmansa. Ja kun se vielä on omassa talossa!
Alussa se kyllä oli vaikeata, mutta sitä suloisemmalta tuntuu se jälestäpäin ja kun kerta päästiin hyvään alkuun, jatkui sitä luonnollisesti edelleen. Vaikeinta asiassa oli usein, miten kaksi kuolemaan saakka rakastavaa sielua saisi kohdata toisensa ja vaihtaa edes muutamia sanoja.
Hädän ollessa suurin, on kekseliäisyys usein lähellä apuna.
Vilma tiesi isän aina pitävän tapanaan jättää päällystakkansa hartioiltaan eteiseen, mennessään pihan poikki konttoriin. Sieltä palattua taas jätti hän sen ruokasalin ovipieleen.
Sitä tapaa päättivät rakastavaiset käyttää hyväkseen.
Kaarlo kirjoitti näet kirjeen, pisti sen rakkaan morsiamensa isän povitaskuun, josta tämä armas tytär sen nouti. Vastauksen lähettäminen tapahtui päinvastoin.
Persoonallinen, silmästä silmään näkeminen tapahtui taas ikkunassa, Vilma neidin omassa huoneessa.
Ikkunaa, joka oli puutarhaan, verhosi pari suurta koivua ja niiden suojassa kävi tapaaminen varsin turvalliseksi.
Ainoa pulma, mikä aina oli nuorten huolenesineenä, oli se, että ikkuna oli noin kolme metriä maasta, joten kelpo sulhanen aina illottain sai kantaa tikapuita olallaan, käydessään armastaan tapaamassa.
Pienet vastukset kuitenkin helposti unohdetaan ja joka ilta, noin viisi minuuttia konttoorin sulkemisesta, hiipi Kaarlo varovasti tikapuineen puutarhaan ...
*
Tukkukauppias Pietari Leiviskälä, oli eräänä iltana tavallista enempikiintynyt asioihinsa.
Sinä päivänä oli näet saapunut parikin Jobin sanomaa konttooriin,kaksi maakauppiasta oli konkurssitilassa, seikka, joka tukkukauppiaita kaiken vähimmän miellyttää.
Saadakseen selville, kuinka paljon siinä puuhassa taas mahdollisesti saisi lukea epävarmoiksi saataviksi, oli Leiviskälä ottanut mukaansa konttoorista muutamia papereita ja tilikirjoja. Mutta yksi onnettomuudeksi puuttui. Etsittyään sitä ensiksi kaikkialta, toki löytämättä, muisti hän päällystakkinsa ja luullen sen mahdollisesti olevan siellä, pistäytyi tarkastamaan. Kaikki taskut etsittyä, löytyikin lopulta eräs kirje povitaskusta ja hyvillään löydöstänsä palasi Leiviskälä huoneeseensa.
Suuret liikemiehet laveoissa hommissaan ovat usein hajamielisiä. Ja Pietari Leiviskälä oli juuri tuonlainen suuri liikemies.
Tarkastelematta kirjettä sen enempää, tempaisee hän kuoren auki ja alkaa silmäilemään.
Mutta suureksi aukenivat hänen jo heikontuneet silmänsä, kun ihan ensilauseena oli sanat: »Rakkaani!»
Pietari Leiviskälän kummaksi olkoon sanottu, ettei hän niinä kymmenenä leskivuotenaan ollut muuta kuin yhden ainoan kerran rakastunut. Se oli noin vuoden päästä vaimonsa kuolemasta. Mutta sekin rakkaus oli vaan kun suloinen uni, joka haihtuu heti herättyään.
Nainen, jota Leiviskälä luuli kaikesta sydämestään rakastavansa, otti toisen, erään sotilaan, jättäen hänet rehelliseksi leskeksi ja silloin hän päätti unhottaa naiset elämän ijäkseen.
Ja nyt saa hän aivan arvaamatta kirjeen, jossa ensimäinen sana on: rakkaani!
Ällistyneenä istuu Leiviskälä, ajatukset lentävät sinne tänne. Ikävät uutiset haihtuivat kuin tuhka tuuleen, sillä nyt leijaili hänen sielussaan paljon autuaallisemmat tunteet.
Olisiko hänellä todellakin jokin rakastettu, jonka hän, ainaisien puuhiensa ohella, olisi unohtanut ...? Milloin hän sen oli itselleen saanut, ken se oli ...! Sellaisia kysymyksiä kulki nyt kunnon tukkukauppiaanpaljon kokeneessa mielessä.
Mutta hän jatkoi lukemistaan:
»Päivän puuhien johdosta sinä, parhain ystäväni, helposti saatat unhoittaa minun, siksi sinulle kirjeessä muistutan siitä...»
Tukkukauppias oli samaa mieltä. Hän oli koko asian unohtanut. Ei edes muistanut ystävällistä kirjeen lähettäjää koskaan tunteneensa.
Mutta hän jatkaa lukemista:
»Minä en voi sinua hetkeksikään unohtaa. Muistan aina sinun lempeät siniset silmäsi, sinun tiheät mustat kähäräsi ja sointuva äänesi soi päivät peräksyten korvissani...»
— Olisiko todellakin minulla siniset silmät, tuumi Leiviskälä itsekseen. Tukkansakin oli hän luullut harmaaksi ja lisäksi päälaelta varsin hävinneeksi ...
Kirjoitus pakoitti hänen ehdottomasti katsomaan kuvastimeen!
Eihän ne silmät vallan siniset olleet, sen hän kyllä älysi. Tuonlaiset saven harmaat paremmin. Tukka ei sentään ollut niinkään harmaa, mutta liikaa on ainakin sanoa niitä tuuhean kähäräisiksi. Surettavan paljon näkyi paljasta keskikohdalta ... Sellaisia ne on naiset! Liehakoitsijoita!
Olisi väärin sanoa, että ei jokin erinäisempi tunne tällä hetkellä olisi kosketellut tukkukauppiaan hellimpiä kohtia. Se olisi ehken mennyt pitkällekin, jollei samalla luuvalo vimmatusti olisi polven kohdalta repäissyt.
Hän luki lisää:
»Milloinka joutuu hetki, jolloin rauhassa, pelkäämättä saamme olla yhdessä ...?»
— Se joutuu piankin. Pääasia vaan, että ensin pääsisin tuntemaan, tuumi Leiviskälä.
Hän jatkaa:
»Tosin olet sinä rakkaani köyhä, mutta onneksi on minulla omaisuutta ...!»
— Mitä, minua pitää köyhänä, vaikka omistan arvopapereissa satatuhatta ja liikkeestäni kannan noin pariinkymmeneen tuhanteen vuodessa. Lienee oikea kultalintu ja sellaisena ehdottomasti kaapaistava ... Lempo, ettei sitä muista tuntevansa!
Herra tukkukauppias Pietari Leiviskälää melkein suututti!
Loppuponsi oli seuraava:
»Illalla tapaamme. Tämän kirjeen saat vasta huomenna, kun postiljooni taaskin tuo takkinsa kouttoorin eteiseen ...
Sinun
Vilmasi!»
Astia parhainta Madeiraa, särkyissään tukkukauppiaan makasiinissa, ei olisi niin kovin säikäyttänyt häntä, kuin sen teki nuo viimeiset sanat!
Paikalla olisivat myös asianomaiset saaneet kokea postiljooninsa oikuista, mutta tuo kiusattu luuvalo...
Kyllä sen vielä tietävät, senkin…
*
Neiti Vilma seisoi vähintään puoli tuntia ennen konttoorin sulkemista ikkunassaan. Kummalliset tunteet valtasivat tämän täydellisesti rakastavan sielun, seisoessaan tuossa ikkunan edessä, katse käännettynä synkkään syysiltaan.
Jotain niin suloista, runollista, oli hänestä rakastaa ja samalla pelätä.
Kun esim. hyräili:
»Voi jos minä näkisin sen ilopäivän. Kultani rinnallani kulkevan ja käyvän».
Tuntui siltä, kuin että runoilija olisi myöskin ollut jokin tukkukauppiaan tytär, joka vaan joskus, varhain ja syvällä pelolla, sai tavata elämänsä ainoaa ihannetta. Romaanit, kaikki oli ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Seikkailuja, pelkoa ja vastusta vaan kaikkialla. Useasti kuitenkin lopulta, sanomatonta onnea, jota molemmat saavat nauttia, lemmen onnelliseen suvantoon saavuttua.
Mutta tuli sammui konttoorista! Hetkinen siis vielä ja Romeo tervehtii Juuliaansa akkunassa.
Näppärästi asettikin Kaarlo tikapuut seinälle. Kolinaa ei kuulunut ensinkään ja Vilma neiti aukaisi yhtä näppärästi ikkunan.
Sanomattakin on selvää, että jälleen kohtaaminen oli mitä sydämellisin.
Kaarlo oli aina yhtä iloinen, hänen äänensä sointui niin kauniisti ja viiksensä hurmaavaisuus oli yhtä luonnollinen kuin ennen.
Ja siinä olivat he sylitysten ikkunassa, Kaarlo tikapuilla taivaan ja maan välillä, Vilma kammarinsa lattialla, pää vasten sen rintoja, joka hänen elämällensä oli niin, niin sanomattoman arvokas ...
— Mutta, ajatteles Kaarloni, mitä sanoisi isäni, tietäissään suhteistamme?
— Joutavia! Pitkiin aikoihin ei hän, ukko vintiö, tule siitä saamaan vihiä.
— Minä en kuitenkaan saa milloinkaan sitä mielestäni. Kuvailen aina hänen kauheaa suuttumustaan, saatuaan tietää, että hänen, rikkaan tukkukauppiaan ainoa tytär, olisi morsiamena köyhällä kauppa-apulaisella.
— Hupakko! Ja silti rakastat!
— Mistä tiedät?
— Silmäsi sen todistavat! Loistavat kun kaksi tähteä taivaalla ja huulissasi hymy, jota sanotaan lemmen tunnusmerkiksi ... Siinä selvitys ... ja ... tuossa! ja ... tuossa! ... Kolmas, tuossa!
— Ilkeä poika! Kehtaatkin, nuorta tyttöä ...
— Minäkö ilkeä? Sen sanot vasten parempaa tietoasi. Sinulle, Vilmaseni, en mitenkään voisi olla ilkeä ... Sillä ... Sillä ...
Rakkauden sanotaan olevan sokean. Kuuro se on joka tapauksessa. Ikkunassa rakastavaisten korvat eivät siitä syystä kuulleet oven aukeamista ja kun se samalla on sokea, oli varsin luonnollista, että uskollisen posteljoonin tulo jäi huomiotta.
Herra postiljoonin muoto, ei kyllä ollut vallan suopean näköinen hänen astuessaan avoin kirje kädessä neiti Vilman huoneeseen ja silmäiltyään, ensin älyämättä ikkunassa olioita, ympäri huonetta.
Seuraava keskustelu huomautti rakastavaiset hänelle.
— Posteljoonin suosiollisesta tehtävästä saamme kuitenkin olla isällesi kiitollisia.
— Riiviöt! jupisi tukkukauppias, jättäen kuitenkin miinauksen vielä räjäyttämättä.
— Jos isäni jättäisi päällystakkinsa käyttämättä, saisi hän kulettaa kirjeitä hatussaan! Hihhihhih!
— Kanaljat! Pietari Leiviskälä sai tuskalla itsensä pidätetyksi.
— Vilma armas, kuinka toivon hetkeä, jolloin lempemme saisi näyttäytyä itse paholaisellekin!
— Niin kaiketi, sinä perhanan...
— Se, kenties ei tule ennen tapahtumaan, kun isäni saa jättää nuo jumaloidut rahansa ja lähteä autuaammille metsästysmaille!
— Uh! Sinä ryökäle ... Kaunis tytär, totta jumaliste! Mutta vielä pidätti hän sappensa!
— Rahain tähden, Vilma! meidän onnemme tähden soisin, että se päivä ei olisi hyvin kaukana!
— Tuhat tulimainen! Soisitteko te, sen peijoonit, minun hautaan ennen kuin tuskin olen kuuttakymmentä täyttänyt? Häh?
Miinauksen noin äkkiarvaamatta lauettua, oli seurauksena, että toinen rakastaja putosi kolahtaen puistoon, väänähtäen samalla jotenkin tuntuvasti nilkkansa, toisen jäädessä, Lotin vaimon tavoin, suolapatsaaksi kammarinsa lattialle ...
*
Vilma neiti on nykyään opettajatar Kirjalaisen uskollisimpia oppilaita ja Kaarlo, joka on konttoori-apulaisena kauppias Puotilaisella, kuuluu olevan kihloissa ravintoloitsija neiti Seidelinin kanssa. Heidän häänsä pidetään jo tämän vuoden kuluessa.
Herra tukkukauppias Pietari Leiviskälä hoitaa kuten ennenkin, uskollisena leskimiehenä liikettään. Yksi asia, jota hän ei milloinkaan jätä tekemättä, on — povitaskunsa tarkastus!
Työmiehen illanvietto 1/1902.
