Aholan Antin kertomus.
(Humoreski Savon murteella).
»Korreita ouvvat, korreita ouvvat tytöt nuorina, vereviä ja vilikkaita ouvvat, kelepoo niitä vanahanakkii puolella sihinällä katostoo, jopajotta nuorra! Ei oukkaa ihmeh, jotta piijjat perässä juoksoo ja silimärukathuikeiksi tyttöjä katsellessa käyvät.
— Niin ne tekköövät nuo nuoret.
Korree se oi' aikonaan meijännii Tiina, vaikka nyt lakkoon alakaamanna ja piälain harmoot peittee. Vuan en minä puuttunna perässäjuoksemaan, en viihtynnä vahtija pitämässä; ouvvot mielestäni olivat meiningit, paljotöiset palkattomat juoksut; ja lienenkö tuota ymmärtännäkää. —
Tiinoo minnäi kyllä ussein katastelin, silloin nuorena poikavekarana. Ja silloin tuntu, varsinnii Tiinan lähettyvillä, tuolla syömmen pohjassa, semmosta vokeltamista, semmosta outova elämöimistä, justiisa kun ois syömmeen palakeeha puhallettu ja vähiin se tuntu kun ois etonna syöntä.
Silloin en tietännä mittee se vokellos siellä syömmessä merkihtöö; toisennii kerran piätän sen asijan talien vaivasin, selevihe vuon en piässyt, asijan aluhe ylettynnä. — Se ol' sitä rakkauvven tautija, syömmen hehkuvoo hapotusta, jonka vasta nuapurin Pekka, paras ystävän, minulle selevitti.
Asja ol' nyt niin, jotta kun en suonna rauhoo en leppoo, en silimäntäytistä untakaan monneen yöhön, ei maistanna sauna ei hokmannin ropit, ei yheksän miehen voimat eikä mitkää, piätin Pekalle vaivani valittoo, parannusta hakkee.
Lähin erräänä lauvvantai-iltana Pekan luo. Selevitin hälle asijan alusta alakain, miten min'oun suonna syömmeen syrjäisen, joka ei anna yön leppoo, päivän rauhoo; reutoo siellä ja pannoo koko värkin viärään, jollei vuon apua lähe; ja pahimmin siilon kun tuo Tiina on vuan lähettyvillä — — ja tulin nyt sinulta apuva hakemaan roppija suomaan ...
Pekkoo vaan nauratti koko aijan kun minä sille asijoon' selvitin. Viimmen jo kimmastun ja sanoin, jotta: »en min'ou naurettavakses tullukkaa, ellet vuan ou höröttämättä, vian hiilhangolla ristin perrääs, enkä tule kuulemaan en kurkistamaan! ...
»Elähän ou milläskää», sano Pekka, »kyllä minä sille tauville ropit äijän — — outahan kun ornieroon! Sin'out tervassa, sinnout kitissä koko mies, ja tuo Tiina sinut on tervanna! — Eikä se lähe, ehei vuon Tiina pesemään ruppee, usko minuva!
»Tervassa! huusin minä, ikinä ei ou minua tervattu eikä kitattu —sinä irvileuka! — Jiä siihen ortelines!»
»Elähän suutu! Kuule!» huus Pekka, kun olin jo mänössä, »minä sanon nyt suoraan: sin'out rakastunna, ymmärrätkö, rakastumia Tiinaan!— Ja se ei heltiä sinusta ennen kun sinä suat sen Tiinan kanssa selevittee. — Elähän ennee ou vihanen! —»
Nyt minä jo vähäsen alan selevitä. — Vuan se tuntu minusta somalle tuo juttu! Semmosta, tämmöstäkö se on nyt se rakkaus! Tuommostako vokellosta joka syvänalassa myllee ja viätturija heittä! No jo minä jottai! —
»No mutta kuulehan», sanoin minä, »mittees minun nyt on tehtävä, mitenkäs minun nyt tulloo menetellä sen rakkauvven kanssa?»
»Mäne vuan Tiinan luo, kaumistat kaulaan, näin ikkään — ja Pekka näytti — ja sano näin, jotta: »voi, voi, Tiina kulta, kun sin' out tervanna, sin'out kitanna sillä rakkauvvella minun syömmen ja nyt se potkii ja vintturija heittää, eikä kuulu herkiivän, ennenkun sinä sinne pesuvettä keität ja pullistat sen tervan puhtaaksi yrtiksi ja palssamiksi» — sano niin vuan ja sitte sinun pittää pussata pialle, mutta ihan keskelle suuta, ei vinoon hitustakkaa».
»Pussata», sanoin minä, »mittee paljo se on?»
»Se on sitä rakkauvven touloo, sitä rakkauvven tulkivvee, jota pittää aina olla mukana. Iliman ei se ou mittaa; mutta muista vuan että ihan keskelle! Pane suu ensin näin — ja Pekka pan huulesa törröttämään, ihan kun auenneen pieksun karen — ja sitte moksouttoo, jotta läisähtää! — ja sillon se on oikeelle kohalle sattumia kun se antaa samahaisen iänen, kun lehmä vetelästä suosta jalakoosa kiskasoo, sillon se on sattunna ihan jullilleen, ihan akuraatilleen!»
»Elä hitossa», sanoin, »ihanko totta?»
»Ihan totta», vakuutti Pekka.
Nyt minä jo aloin olla asjan perillä ! — Kiitos Pekka, sanoin ja lähin kotia astumaan.
Nyt aloko tuntuva vähä toisenmoiselle syömmessä. Ei ennee hyppinnä sillä tavalla; kyllä se vielä kiänti, vuan ei ennee ellastellut sillä tavalla, ei ennee vintturija heittämiä sillä tavalla kun ennen.
Vai tämä se on sitä rakkauvven tautija, tämä! Vai tämä se on sitä! tuumin. Mutta ossoonkohan sitä nyttehä Pekan ornierauksen jäläkeen; se on vähä monmutkanen ortel — kuinkahan minä ...
Manin kottiin ja suoroo tietä tallin parvelle. Siellä minä vähä aikoo tuumin miten tehä, jotta siitä jottai syntys ... Jo rupes tuas kiäntymään ... Vuan missä hätä on suurin, siinä apukin on lähin. Tuolla nurkassa on ruunalle kirkkoevääks pakattu säkki heinijä täynnä, se suap olla Tiina nyt, tuumin ... samallainenhan se on sekkii muuten ja jos piä puuttuu, mittee se tekköö näin opetellessa — pussoo kylykeen ...
Ja minä kuomistin säkkiin kiini, teivin ja hyvväilin. Se temppu rupes lopulta mänemään kun riivattu vuon se pussoominen? ...
Kävin kiini ja moiskasin! Ei tuntunna onnistuvan Pekan reseptin mukkaan ... vuan samahan se on, kai sen sitte ossoon.
Ja niin minä opettelin koko sen yön; väsyin lopulta, paiskausin pilkalleni heinien piälle ja nukuin ja aina vuon unissannii Tiinoo hyvväilin.
Ja sitten minä errään kerran tapasin Tiinan, sillon minä jo osasin resehtin jäläkeen ja sitte se Tiina tervasta syömmen puhisti ja tiputti sinne palsamia ja pippuria ja siitä asti oun Tiinan kanssa kekkuloinna tätä mualmoo myöten ja nyt ouvvat hiukset harmoot, vuan vieläi sentään korreita tyttöjä nuoruuvven muistojen vallatessa puolella silimähä tirkistän!»
Kaarlo Luukkonen.
Työmiehen illanvietto 2/1902.
