Muistelmia Kongosta.
Kun hänen majesteettinsa kävi meitä tervehtimässä.
Kirjoitti Matinpoika.
On mitä helteisin päivä. Päiväntasaajan aurinko paistaa kohtisuoraan alas maahan. Ei käy pienintäkään tuulen henkäystä, joka vähääkään jähdyttäisi noita melkein polttavia auringon säteitä.
Kömpelörakenteinen virtalaivammekin alkaa kärsiä tällaisesta paahteesta, sen vauhti alkaa tuntuvasti vähetä ja päällepäätteeksi alkaa polttoaineiden puute ahdistaa. Saavuimme viimeinkin erään suuren neekerikylän rantaan, johon oli pakko pysähtyä ja koettaa saada polttoainevarastoa lisätyksi.
Emme ehtineet saada laivaa vielä kiinni, kun alkuasukkaat piirittivät sen joka puolelta ja kovaäänisesti tarjosivat meille hedelmiä, tupakkaa y. m. kaupaksi sekä vaativat maksuksi helmiä, kangasta tai messinkilankaa. Meillä ei ollut halua ostaa heidän tavaroitaan.
Laivan oli tarvis saada polttoaineita, ja päällikkö ryhtyi neuvotteluun kylän asukasten kanssa, suostuisivatko he avustamaan laivamiehistöä polttopuitten hakkauksessa.
Sopimus saatiin aikaan, ja neekerit läksivät kirves olalla hakatakseen sylen puita sovitusta helmi- tai messinkilankamäärästä, jonka he sitte saisivat palkakseen.
Olemme aikeessa istua päivällispöytään, kun neekerikylästä alkaa kuulua huutoa ja elämää, jonka rinnalla äskeinen laivan ympärillä ollut hälinä oli vallan leikkiä: vähän myöhemmin kuuluu myöskin rummun lyöntiä ja musiikin soittoa.
„Nyt on hänen majesteettinsa kuningas suvainnut lähteä liikkeelle”, arveli laivanpäällikkö. „Voimme olla varmat siitä, että hän kunnioittaa meitä käynnillään ja kukaties myöskin — kerjuullaan”.
Samassa tuleekin seurue näkyviin. Edellä kulki mies, jolla oli puinen rumpu sidottu kaulaan, ja siihen hän koetti voimansa mukaan takoa kahdella puukalikalla. Rummun lyöjää seurasi soittokunta, varustettu kaikenlaisilla pilli- ja sarvisoittimilla, ja jokainen koetti saada esille mitä erilaisimpia ääniä, välittämättä mistään tahdista tai yhteissoitosta.
Musiikin perässä asteli kuningas vakavin askelin ministerineuvostonsa seuraamana. Jälkijoukossa oli vielä varattuna kantotuoli, jota kuningas mahdollisesti suvaitsisi käyttää ja jota hovipalvelijat olivat valmiit kantamaan.
Kuningas oli pukeutunut juhlapukuun. Päätä koristi leopardin nahkanen lakki, johon vielä oli asetettu kaikenmoisia sulkia ja töyhtöjä.
Keskiruumista verhosi samoin nahkasta ja höyhenistä tehty kolmea tai neljää korttelia leveä vyö; sitä paitsi oli hänellä käsiranteissa ja jaloissa runsaasti messinkilangasta tehtyjä renkaita, jotka pitivät aika helinää, kun hän vaan vähänkin suvaitsi liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Ministerit taas tunnettiin koristamattomasta leopardinahkalakista.
Saavuttuaan laivan luo, käski kuningas pysähtyä seurueen. Itse hän kahden lahjoja kantavan palvelijan kanssa asteli ylös laivanpäällikön luo. Päällikkö otti hänet ystävällisesti vastaan. Palvelija esitti lahjat, jotka kuningas suvaitsi antaa sitä varten, että laiva kunnioitti käynnillään heidän kylänsä rantaa, ja muutenkin he olivat päällikön kanssa vanhoja tuttuja.
Päällikkö otti vastaan pari kolme banananippua .ja viiden kilon painavan kalan sekä tarjosi kuninkaalle vastalahjaksi pari pientä peiliä ja puoli pakkaa kangasta. Kuningas lausui toivomuksenaan päällikölle, että hän tarjoisi vastalahjaksi pari viilaa. „En voi, veliseni, mutta jos haluatte saada viiloja, niin on paras kääntyä konemiesten puoleen, jotka mahdollisesti voivat antaa”.
Kuninkaan ei auttanut muuta kuin alentua ja kääntyä pyynnöllään rasvamattien puoleen, ja sitä tarkotusta varten saapuikin hän omassa persoonassaan konehuoneeseen.
Hämmästyneinä siitä erinomaisesta kunniasta, joka meikäläisille ei taida olla ennen tapahtunut, otimme vieraan niinhyvin vastaan kuin meille oli mahdollista. Kuningas paiskasi kättä meille, ja minä lausuin hänet syvimmässä alamaisuudessa moneen kertaan tervetulleeksi, sekä esitin tuolin, johon hän suvaitsi istua.
Sittekun oli pienemmät mairittelut ja kohteliaisuudet suoritettu, sanoi kuningas tulleensa pyytämään meiltä viiloja. „Keihääni ovat niin tylsiä” sanoi hän, „ja niitä voisi viilalla teroittaa paljoa paremmin kuin kiveen hiomalla”. „Aivan mielelläni”, sanoin minä, „suvaitseeko kuningas itse tulla valitsemaan?” ja vein hänet sinne, mihin oli heitetty kaikki käytettäväksi kelpaamattomat. Kuningas valitsi niistä kolme ja sanoi olevansa erittäin tyytyväinen. Minä koetin laittaa viilat niin sievään pakettiin kuin se minunlaiselle miehelle oli mahdollistaja tarjosin kuninkaalle.
Nyt hän käski pyytämään vastalahjaa häneltä. Ei mitään vastalahjaa — se olisi ihan anteeksi antamatonta! Kuningasta meillä on kunnia harvoin saada vieraaksi.
Vastalahjaa emme huoli, mutta jos kuningas suvaitsee antaa meille pari kanaa illalliseksi, niin olemme erittäin kiitollisia. Kuningas kiitti ja lähti laivasta samalla kunnialla kun oli tullutkin. Puoli tuntia myöhemmin toi hovipalvelija meille kuninkaan lähettämän korin, jossa oli kuusi elävää kanaa illalliseksi.
Aikakauslehti koneenkäyttäjille ja veturimiehille Suomessa 11/1908.
