Venäjän rajalla.
Tuli kiire järjestää metsästys, kun ystäväni A. G. Timgren perjantaina maalisk. 4 p:nä sähköteitse ilmoitti, että hän jo seuraavan päivän puolitiessä olisi Wärtsilässä välittömästi jatkaakseen matkansa karhunkierrokselle. Kiväärit ja patruunat kyllä olivat valmiina, mutta hevosia oli hankittava sekä eväät valmistettava tuota yli 300 km pitkää matkaa varten. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, niin että me yöllä sunnuntaita vastaan kutakuinkin hyvin varustettuina voimme ahtaa itsemme ja tammeemme pitkiin mukaviin „reslorekiin” ja suunnata matkamme itää kohti. Koska T:n oli aika täpärissä ja keli oli mahdollisimman huono, olimme puhelimella tilanneet toiset hevoset, joiden piti tulla meitä vastaan Möhkön tehtaalle, 80km Wärtsilästä.— Täällä meihin liittyi metsänhoitaja Fabricius valokuvauskoneineen, ja me jatkoimme matkaamme sunnuntai-iltana äärettömien erämaidenläpi Megrijärvelle lähellä valtakunnan rajaa.
Keli oli kurjimpia. Jos hevonen sattui astumaan vähääkään vanhojen jälkien viereen se vajosi auttamattomasti tai meni kumoon. Joka miehen oli noustava nostamaan koni taas lujalle pohjalle, mutta sattui tällöin usein, että se vauhtinsa takia suistui toiselle puolelle tietä ja jatkoi tätä „kudo kangasta” kauvan matkustajain vähäksi iloksi.
Tällaisiin pieniin onnettomuuksiin täytyi kuitenkin tyytyä rupeamatta äkäiseksi. Hermostuminen oli jätettävä kotiin; se sopii niin huonosti erämaahan ja sen suuremmoiseen hiljaisuuteen.
Talvitie kulki kankaiden ja sisäjärvien poikki, rämeiden ja harjujen yli, missä myrskyn vääntämät hongat ja harmaat rungot suojaten ojentavat käsnäiset oksansa versovan metsän yli ja suovat maisemalle sen varsinaisen erämaan leiman.
Auringon noustessa kuva vähän elostui. Pari korppia ajoi toisiaan takaa rakastuneesti raakuen; ukkometsot etsivät ilmavat murkinapaikkansa ja katselivat kaulat ojolla rekiä, jotka kulkivat niiden ohitse haulikon kantomatkan sisässä. Ne tiesivät kyllä, että maaliskuu oli 6 päivää liian vanha.
Säikähtynyt kukko laski vanhaan petäjään, mutta ei viihtynyt kauvan siellä. Kenties se oli äkännyt kotkan, joka muutamia sekunteja myöhemmin istahti sen paikalle petäjään.
Myöhemmin päivällä teiriparvi meille antoi tiedon siitä, että viljeltyjä seutuja oli lähistöllä, ja puolta tuntia myöhemmin pysähtyivät nuo käryävät hevoset Megrijärven metsänvartijan mökille samannimisen järven rannalla.
Tuskin olimme saaneet turkit päältämme, ennenkuin talon emäntä ilmoitti meille, että ulkona jäällä juoksee musta eläin Venäjän puolelta. Riennän ulos pihamaalle ja näen n. 1 km päässä järvellä eläimen, joka lähinnä muistutti ahmaa.
Tuossa tuokiossa ovat sukset jalassa, stussari selässä ja minä menossa ulkonevalle niemelle katkaisemaan eläimeltä tien. Liian myöhään saavuin perille. Ainoastaan selvät, jokunen minuutti liian vanhat ahman jäljet johtivat kiusallisen selvästi järveltä kuusimetsään. Kaksi koiraa oli minulla matkassa saadakseni niiden avulla ahman mahdollisesti puuhun, mutta ne kieltäytyivät seuraamasta jälkiä todenperään. Molemmat haukkuivat kyllä kauan ja kiukkuisesti mutta ajon vauhdista ei ollut puhettakaan.
Pian ehätin F:n, joka tahtoi ryhtyä tuohon mahdottomaan, nim. saavuttaa ahma hiihtäen. F. seurasi jälkiä ja minä koetin oikaista jossa toimessa T. pian teki minulle seuraa. Pimeä yllätti meidät kuitenkin ja pakoitti meidät palaamaan taloon hiestyneinä ja kiihkoisina epäonnistuneen ahman metsästyksen jälkeen.
Vihdoin viimeinkin saapui saartaja Ivana, joka välittömästi tulomme jälkeen Megrijärvelle oli saanut sanan.
Saarroksen hintaa ei aikaisemmin ollut määrätty, jotenka kului myöhäseen yöhön, ennenkuin sopimus vahvistettiin kättä lyömällä ja muutamilla ryypyillä.
Seuraavana aamuna meidän piti yhtyä Ivanaan Kolmikannan louhikon luona, missä Ilomantsin ja Suojärven pitäjäin rajat yhtyvät valtakunnan rajaan. Saartajaa kiellettiin ankarasti ottamasta mukaansa kivääriä ja koiria kylästä. Oma rakkinsa hänellä kuitenkin oli mukanaan, koska se oli löytänyt pesän ja siten näyttänyt hyviä taipumuksia, joita piti kehittää. Tähän suostuttiinkin, kuitenkin sillä edellytyksellä, että tiisti vietiin kahleissa pesälle.
Tällaisiin määräyksiin koirista on aina ryhdyttävä ennen lähtöä saarrokselle. Ainakin on se ehdottomasti välttämätöntä täällä Karjalassa, jos tahtoo estää kylän koirain omistajia mies talosta puoli kesyn oravan haukkujan saattamana kokoontumasta pesälle. Asianomaiset herransa ilmoittamat kaikki mukana olevat rakit erinomaisiksi karhukoiriksi, jotka pesällä lukemattomissa tilaisuuksissa ovat osoittaneet rohkeutta, vieläpä urhoollisuuttakin. Pian kylläkin oppii arvostelemaan näitä kiitosveisuja. Jo karhunpesälle päästyä kurjuus alkaa. Säännöllisesti ei yksikään näistä nälkiintyneistä elukoista uskalla lähestyä pesää, vielä vähemmin ne aikovat ryhtyä ahdistamaan karhua, kun se lähtee makaukseltaan, jota vastoin ne suuremmoisella kuoleman halveksimisella etsivät ampumalinjan. Vasta kun alls todt on kajahtanut, saavat karhun purijat vähitellen rohkeutta, ja ilmenee tämä lähinnä järjettömässä haukkumisessa. Joku harvinaisen uljas sipi rohkenee vieläpä iskeä hampaansa kontion nahkaan, kun se kuitenkin ensin varmuuden vuoksi on hankkinut tiedon siitä, että peräytyminen on mahdollinen. Tähän ryhdytäänkin heti n. k. hyvässä järjestyksessä pintapuolisen yhteyden jälkeen pelottavan ruumiin kanssa.
Ikävä kyllä rikotaan usein kieltoa vastaan, ja yksi tahi pari rakkia ilmaantuu epäämättä saarrokselle. Niin oli laita, sillä 3 laihaa narttua seurasi saartajaa kohtaamispaikalle. Sitä paitsi oli mies varustautunut suusta ladattavalla.
Meidän täytyi tyytyä siihen, sillä turhaa oli enään kiukutella asiasta, jota ei voinut muuttaa. Pyssy Ivanan kuitenkin täytyi ripustaa lähimpään puuhun.
Etteivät koirat olleet tottuneita käymään kahleissa, se nähtiin kylläkin pian, sillä kun Ivanan suurella vaivalla oli onnistunut saada sokeritoppanauhaa rakkiensa kaulaan, nämä alkoivat rajun sotatanssin säestäen itseään helvetillisellä ulvonnalla. Siis täytyi pedot vapauttaa, jot’eivät ne ennenaikojaan säikähtäisi karhua.
Paitsi näitä koiria meillä vielä oli kolme omaa, nim.terrierini, Kösse ja Geischa sekä pystykorva, jonka muutama päivä aikaisemmin olin ostanut. Myyjä vakuutti, että koira oli mainio kaikelle riistalle, jotenka hintakin oli tavallista korkeampi nim.8mk. Toveri vastasikin lupauksia. Se teki kaikki, mitä syystä voi vaatia 8 markan koiralta, heti alusta asettumalla katsojain pariin, josta se tylsän välinpitämättömänä katseli melua pesällä. Molemmat territ olivat aikaisemmin olleet karhua ahdistamassa ja mukiinmeneviä. — Pesälle ei rajalta ollut enempää kuin 200 mtr.
Karhu oli valmistanut talviasuntonsa suureen mättääseen, joka viimeisen ankaran lumimyrskyn jälkeen oli kokonaan peittynyt lumeen. Eipä edes tavallinen hengitysreikäkään näkynyt. Seipäällä Ivana koetti löytää sisäänkäytävän aukon.
Onnistuiko hän vaiko ei, sen jätän sanomatta, mutta tuokiossa territ kylläkin kaivoivat aukon näkyviin ja aloittivat hyökkäyksen. Rohkeampi Geischa asettui aivan lähelle karhua, jonka me osittain voimme nähdä aukosta, ja repi nallen turkkia innokkaasti haukkuen. Kösse pysytteli aivan takana, se piti kauheata melua. Karhu teki pieniä hyökkäyksiä koiria vastaan, sekä kirahti toisinaan oikein voimakkaasti. Me ampujat seisoimme muutaman metrin päässä taistelupaikasta, etusormi näppäimellä tarkkaan seuraten jännittävää taistelua Davidin ja Golliatin välillä. Etäämmällä taustassa oli saartajalla ja parilla kylänmiehellä paikkansa katsojina.
Kauan nalle kärsi pieniä kiusanhenkiään. Vasta kun Geischa edestäpäin iski kiinni siihen, vanha herra suuttui oikein toden totta. Se iskee nartun leukaluuhun ja vetää sen pesään. Koira oli pahassa pulassa, se näkyi liian selvään takajalkojen liikkeistä, ja vikinä tuolla alhaalla ilmoitti, että narttu jo kieppui mielikuvituksen ja todellisuuden välillä. Isännän alkoi käydä mieli hautajaistahtiin.
Koira oli jos mahdollista pelastettava ja toivoa olikin niin kauan kun se oli hengissä. Käsillä olevalla seipäällä aloin ahdistaa nallen toista kylkeä, ja muutaman ankaran työnnin jälestä koira olikin vapaa. Se oikaiseikse pesän suulla, kieri syvemmälle sisään, mutta pääsi lopullisesti asemasta selville ja hoiperteli ulos verisenä ja heikkona. Välittömästi seuraava haavain tarkastus osoitti, ett’ei luita ollut murskautunut eikä myöskään hengen vaarallisia haavoja löytynyt. Karhu oli luultavasti kämmenellään painanut sen pesän pohjaa vastaan, jolloin koira raukka oli tukehtumaisillaan. Muutaman minuutin perästä se taas oli virkku mutta se sai toistaiseksi kahleissa jäädä toiseen riviin. Kössen, jonka rohkeus kasvoi isännän sekaantumisesta leikkiin, onnistui lopulta saada karhu raivoihinsa.
Kiukkuisesti muristen se alkoi yrittäytyä pois makuukammiostaan, koira muutama tuuma sen kuonon edessä. Ulospäästyään karhu pysähtyi. Se näkyi olevan hyvin ihmeissään pesän lähimpää ympäristöä kohdanneesta muutoksesta, kun se syksy myöhällä asettui levolle hiljaiseen kuusimetsään. Oliko sen aikomus paeta ja tapella sitä en tiedä, sillä sen ei onnistunut toteuttaa tuumiaan. Edetessään se jäi paikalle Timgrenin Brennecke silmien välissä.
Koirain tietysti täytyi saada tukistaa rohkean vastustajansa maallisia jätteitä. Narttu unohti tällöin kokonaan rikkirevityn leukansa, se repi ja raastoi paraimman taitonsa mukaan ja näkyi olevan vakuutettu siitä, että se oli tappanut kissan. Nelijalkaiset alkuasukkaat se vakavasti sai vakuutetuksi epäritarillisesta tavasta ahdistaa vihollista vasta sitten, kun se oli tehty vahingottomaksi.
Yksitoista km pitkä paluumatka kortteeriimme kävi sekä pitkäksi että lämpimäksi nuoskean lumen takia, joka pakoitti meidät alinomaan raapimaan suksenpohjat puhtaaksi. Karhua Ivana kuletti kelkassa.
Hikisenä ja mielihyvissään hän sovitti kauhean kitansa ymmärtäväiseen suppeloon, joka kerta kun T. alkoi käydä laukussaan. Täällä oli näet pieni taskumatti jaloa nektaria täynnä, joka aiheutti Ivanan kuormastaan huolimatta pysyttelemään meidän rinnallamme.
Aamupuhteella oli joukko ohikulkevia kuorma-ajureita metsänvartijalta kuullut uutisen, että karhunmetsästäjiä oli paikkakunnalla, ja tietysti he miehissä odottivat paluutamme metsästä. Tupa oli täynnä väkeä ja enemmän niitä tuli aamiaisen kestäessä. Kaikki tahtoivat nähdä karhun ja ampujat, ja kaikkien piti vanhan tavan mukaan saada „naukku nahkaansa”.
Peijaisissa esiintyi Ivanan humalainen velipuoli Wasili esittäen venäläistä karhurunoa, sovitettu lauluksi viinabassolle. Päättäen alkuasukasten juhlallisesta ulkonäöstä sanat mahtoivat olla sekä syvämietteisiä että ihania. Musikaalinen esitys kylläkin vaati vähän silitystä, samoin kasvojen eleet. Vähän vähemmän ulkonevat silmät ja rauhallisemmat käsi- ja nyrkkiliikkeet olisivat pianissimokohdille aivan varmaan antaneet n. s. tukevamman selkänojan, yhtä varmaan kuin muutama vivahdus vaaleamman sinipunertava kasvojen väri ei fortela olisi riistänyt sen mahtavaa vaikutusta.
Kun meille kymmenen tai kahdentoista ensivärssyn jälkeen ilmoitettiin että tekijän runosuoni ei puoleksikaan ollut herunut kuiviin, joku hienosti ja kauniisti koetti huomauttaa, mitenkä helposti voi pilata äänensä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Loukkaantuneena siitä, että hänen kestävyyttään voitiin epäillä, Wasili kiihtyi kiihtymistään. Värssy seurasi toista yhtämittaa ja crescendossa. Onneksi kurkkutaiteilija lopuksi keksi tyhjentymättömän pullon, jonka sisältö sai hänet unohtamaan viisun jatkon.
Me olimme tyytyväisiä; samoin peijaisvieraat, jotka ystävällisellä „lykkyy, lykkyy” toivoivat meille menestystä paluumatkalle läpi uinuvan erämaan, missä kontio, ahma ja villipeura vielä voivat pysyä pystyssä epätasaisessa taistelussa sivistyksen verenhimoisia lipunkantajia vastaan.
Wärtsilässä, maaliskuulla 1911.
Arne Broberg.
Suomen metsästyslehti 7/1911.
