Rantamailta
Kirj. Ranne Ruohonen.
On kuuma kesäpäivä. Aurinko on korkeimmillaan taivaalla, ja paistaa häikäisevän lämpöisesti. Veltostuneina ja hikisinä ahertelevat työläiset vainioillaan. Kaikki toivovat pääsevänsä päivän helteisestä paahteesta vapauteen. — Jännitetyin mielin odottavat he illan tuloa. Ilta läheneekin lähenemistään. Jo alkaa kansaa kokoontua järven rannalle, hietikko kummulle, tuuheitten metsien syrjään. Joutilaina ei he siinä kauvan jouda olemaan, vaan muurahaisten innolla alkavat he kaikki kokoamaan risuja kokoon. Kansajoukko lisääntyy, ja lisääntyy. Risukasa kasvaa kasvamistaan. Hetken kuluttua se on muodostunut honkien korkuiseksi, hirmuisen leveäksi röykkiöksi. Tuhansiin nouseva kansajoukko seisoo ympärillä. — Mitäs nyt on tekeillä? Äkkiä kuuluu pillin vihellys, jota seuraa korvia repäisevä hurraahuuto. — — Nyt se sytytetään! Samassa riemahtaa röykkiö tuleen. Muutamassa silmänräpäyksessä leimuavat liekit korkeuteen.
Tunsin ajan, muistan päivän, jolloin nuorten mielet olivat korkeimmillaan, katsellessaan kohti korkeutta nousevaa jättiläismäistä tulen leimua. On aika, jolloin ihmisen mieli on täynnä toivoa, reippautta, ei pelkää vaaroja, ei väsymystä. Vapaana kansalaisena tahtoo hän nauttia vapaudestaan, näyttää tahtoaan, uhrata voimiaan, unhoittaakseen surunsa menneisyyteen, ja nauttiakseen ilosta.
Tuli räiskyy, kuumuus laajenee, vaan toimettomiksi eivät he vieläkään jouda. He kokoovat risuja varastoon. Noin tunnin ajan viettävät he yhteistä hauskaa valkean ympärillä. Ilta muuttuu viileämmäksi, joukot alkavat hajaantua eri ryhmiin. Joukko nuoria valitsee tasaisen nurmen tanssipaikakseen. Muutamat kokoontuvat leikkimään, laulamaan ja sanansutkauksilla aikaansa viettämään, jotkut taasen istuvat arvotuksia arvaamassa ja kuuntelemassa. Vain harvojen näkee urheilemassa. Näin kuluu aika jotenkin hiljaisesti ja rauhallisesti puoliyöhön asti. Nuorisojoukot ovat kasvaneet kasvamistaan. Jo alkaa röykkiö alentua. Eri ryhmät vetäytyvät edemmäksi toisistaan. Nyt erkanee joukoista suuri osa miehiä. He kokoontuvat metsän reunaan korttia lyömään. Raakoja sanoja kuuluu tavan takaa joukosta. Etäältä, metsätietä myöden saapuu joukko tummaihoisia, hoipertelevia nuorukaisia ja miehuudessaan olevia nuoria miehiä. He ovat toisesta pitäjästä tulleet miehuuttaan osoittamaan. Hiljaisuus vähitellen on vaiennut ja huutoja kuuluu kaikkialta. Suuri osa naisia ja lapsia lähtee koteihinsa. Toiset jäävät katsomaan tapausten loppua.
Melu on kasvanut ja väkijuomien vauhti on saanut alkunsa. Ei näy enää muuta kun miesjoukkoja korttia lyömässä. Alkaa tulla kiistelyitä ja voimainkoitoksia.
Eri pitäjäläisistä aloittaa eräs tappelua. Molemmin puolin liittyvät toverit auttamaan tovereitaan. — — On hirmuinen ottelu. Lyödään nyrkeillä ja veitsillä, seipäillä ja kangilla. Kumpikin joukko tuntuu voittamattomalta. Muutamia alkaa jäädä kentälle pyörtyneinä ja haavoittuneina. Toiset jatkavat viimeiseen asti raivoaan. Mikä takaa-ajamalla, mikä pakoon juoksemalla, hajaantuvat vihdoin joukot ja metsän yöllinen hiljaisuus saa entisen rauhansa.
Näin ovat vietetyt kokkotulien poltot ennen niin Suomen kuin Ruotsinkin rantamailla. Nyt näkee kokkotulien poltoissa vain kymmeniä, harvoin satoja henkilöitä. Kuitenkin on monen rantamaalaisen mieleen ainiaaksi painunut jäykkä kuvaus entisyydestä ja jännitetyin mielin kuuntelevat nykyajan lapset heidän kertomuksiaan menneisyydestä.
Kokkotulilla 1/1909.
