Tihkusade
Kirjoittanut Hjalmar Söderberg
Suomennos
On taaskin syksy ja pimeät päivät, ja aurinko piiloutuu avaruuksien pimeimpään kolkkaan, ettei kukaan näkisi kuinka kalpeaksi, vanhentuneeksi ja riutuneeksi se viime aikoina on tullut. Mutta sillaikaa kuin tuuli vinkuu ikkunan rakosissa, sade rapsii syöksytorvissa ja märkä koira ulvoo suletun portin edustalla alhaalla kadulla, ja ennenkuin syksyn ensi takkavalkea vielä on ehtinyt palaa loppuun, tahdon kertoa teille sadun tihkusateesta. Kuunnelkaa siis:
Joku aika sitten hyvä Jumala niin vihastui ihmisten huonouteen, että hän päätti rangaista heitä tekemällä heidät vieläkin huonommiksi. Kaikkein mieluimmin hän suuressa hyvyydessään olisi tahtonut hukuttaa heidät kaikki uuteen vedenpaisumukseen. Mutta hän oli kerran heikkona hetkenä luvannut Noakille, ettei hän koskaan enää sitä tekisi.
— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän sen vuoksi eräänä päivänä paholaiselle, sinä tosin et ole mikään pyhimys, mutta sinulla on tosiaankin hyviä päähänpistoja, ja sinun kanssasi voi ainakin keskustella. Ihmiset ovat huonoja, eivätkä tahdo tehdä parannusta. Kärsivällisyyteni, joka on rajaton, on nyt lopussa ja olen päättänyt rangaista heitä, tekemällä heidät vielä huonommiksi. Toivon nimittäin, että he silloin tuhoavat sekä toisensa että itsensä. Minusta tuntuu siltä, kuin jos harrastuksemme — muuten niin erilaisia kuin ne ovatkin — tässä kerrankin olisivat löytäneet yhtymäkohdan; minkä neuvon minulle annat?
Paholainen pureskeli miettien häntänsä päätä.
— Herra, vastasi hän lopuksi, viisautesi on yhtä suuri kun hyvyytesi. Tilasto osoittaa, että useimmat rikokset tapahtuvat syksyllä, jolloin päivät ovat pimeät ja taivas harmaa ja maa on sateen ja sumun peitossa.
Hyvä Jumala miettii sanoi kauan näitä sanoja.
— Ymmärrän, hän vihdoin. Neuvosi on hyvä ja tahdon sitä seurata. Sinulla on hyvät lahjat, ystäväni, mutta sinun pitäisi käyttää niitä paremmin.
Paholainen hymyili ja heilutti häntäänsä, sillä tämä häntä miellytti, ja liikutettuna hän ontui kotiinsa.
Mutta hyvä Jumala sanoi itsekseen:
— Tästä lähtien tulee aina olemaan tihkusade. Pilvet eivät koskaan tule hajaantumaan, sumu ei koskaan nousemaan, aurinko ei milloinkaan paistamaan. Ja on oleva hämärää ja harmaata päivien loppuun asti.
Ja niin tapahtui.
Sateenvarjontekijät ja kalossitehtailijat iloitsivat aluksi, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin hymy heidänkin huulillensa jäykistyi. Ihmiset eivät tiedä mitä arvoa kauniilla ilmalla heille on, ennenkuin jonkun aikaa ovat saaneet olla sitä paitsi. Iloiset muuttuivat raskasmielisiksi ja raskasmieliset tulivat mielipuoliksi ja hirttäytyivät toinen toisensa jälkeen taikka kokoontuivat pitämään hartauskokouksia. Pian lakattiin tekemästä työtä ja hätä oli suuri. Rikoksien lukumäärä kasvoi huimaavasti, vankilat täyttyivät liiaksi, mielisairaalat riittivät ainoastaan viisaille. Elävien lukumäärä väheni ja heidän asuntonsa jäivät autioiksi. Säädettiin kuolemarangaistus itsemurhasta. Mutta mikään ei auttanut.
Ihmiskunta, joka kautta sukupolvien oli uneksinut ja runoillut ikuisesta keväästä, kulki kohti viimeistä aikaansa, läpi ikuisen syksyn.
Päivä päivältä kasvoi turmelus, maanääret jäivät autioiksi, kaupungit sortuivat raunioiksi. Toreille kokoontuivat koirat ulvomaan; mutta kujissa kulki vanha ontuva mies talosta taloon, säkki selässä sieluja kokoillen. Ja joka ilta hän ontui kotiin säkki
täynnä.
Mutta eräänä iltana hän ei ontunutkaan kotiin. Sen sijaan hän meni taivaan valtakunnan ovelle ja suoraan hyvän Jumalan valtaistuimen eteen. Siinä hän pysähtyi, kumarsi ja sanoi:
— Herra, sinä olet viime aikoina vanhentunut. Me olemme vanhentuneet molemmat, ja se johtuu siitä, että meillä on niin ikävä. Oi, Herra, huonon neuvon minä sinulle annoin. Ne synnit, jotka minun mieltäni kiinnittävät, tarvitsevat silloin tällöin vähäisen aurinkoa viihtyäkseen. Katso, sinä olet tehnyt minut kurjaksi lumppujen kokoojaksi!
Ja näin sanoen hän paiskasi likaisen säkkinsä valtaistuimen portaita vastaan sellaisella voimalla, että side katkesi ja sielut liitelivät ulos. Ne eivät olleet mustia, vaan harmaita.
— Ne ovat viimeisten ihmisten sieluja, sanoi paholainen, minä lahjoitan ne sinulle, Herra. Mutta varo itseäsi käyttämästä niitä, jos on aikomuksesi luoda uusi maailma!
*
Tuuli vinkuu ikkunan rakosissa ja sade rapsii syöksytorvissa, ja tähän satu nyt loppuu. Se, joka ei ole sitä ymmärtänyt, voi lohduttautua sillä, että huomenna on kaunis ilma.
Suomen Kuvalehti 40/1917.
