Vuonna 2270
Kuvaus tulevaisuuden yhteiskunnasta Anatole Francen* mukaan
Vanhoillinen parisilainen epäilijä on nukahtanut Herran vuonna 1903 ja herännyt vuonna 2270. Hän kertoo nyt näkemiään ja kuulemiaan:
Ympärilläni oli kaikki muuttunutta, uutta ja kummallista. Kadonneet olivat puut ja ruohokentät, joita ennen olin tottunut näkemään. Missä ennen suurkatujen korkeat harmaat rakennukset kohosivat, siinä nyt oli silmää miellyttävä rivi pieniä kivitaloja, kukin puutarhansa keskessä. Talot olivat rakennetut aivan outoon tyyliin; ne olivat liian pieniä rikkaitten ihmisten asunnoiksi, mutta kuitenkin olivat ne kaunistetut maalauksilla ja kuvanveistoksilla. Rautateitä ei näkynyt eikä automobilejä eikä minkäänlaisia vaunuja. Sen sijaan liikkui maan ylitse suuria varjoja. Silmäsin ylöspäin ja huomasin, että ilmassa kiiti parvittain suuria lintuja ja kaloja. Uraltaan siirtyneen Seinejoen rannalla tapasin joukon puseroihin puettuja ihmisiä. He olivat työvaatteissaan, mutta heidän käytöksensä oli varmempaa ja sulavampaa kuin meikäläisten työmiesten. Pian havaitsin heidän joukossaan olevan naisiakin. Aluksi en heitä ollut huomannut; he näet olivat puetut samalla lailla kuin miehetkin ja olivat pitkiä ja solakoita kuin Amerikan naiset. Vaikkeivät he näyttäneet vaarallisilta, katselin minä heitä kuitenkin pelokkaasti. Minusta he olivat merkillisempiä kuin kaikki ne merkilliset olennot, mitä ennen olin maailmassa nähnyt. Kun en halunnut nähdä ihmisiä, läksin autiolle kadulle. Pian tulin torin tapaiselle paikalle, minne oli pystytetty punaisilla lipuilla koristettuja patsaita, joihin oli kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu: Europan Yhdysvallat. Patsaisiin oli kiinnitetty ilmoitusarkkeja, jotka olivat painetut kummallisilla kirjaimilla ja sellaisella kielellä, jota en täysin ymmärtänyt. Sitä tavaillessani kulki ilmassa lenteleväin lukemattomain koneitten varjoja ohitseni. Katsahdin jälleen tuohon tuntemattomaan avaruuteen, joka oli tiheämmin asuttu kuin maa, ja näin siellä auringon. Minua melkeinpä itketti, sillä se oli ainoa tuttu esine, mitä koko päivänä olin nähnyt. Sitten rupesin taas tarkastamaan julistusarkkeja ja luin niissä päiväyksen: 28 p. kesäkuuta vuonna 220 Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen. Mitä se merkitsi? Eräästä maajuhlan johdosta annetusta liittoneuvoston julistuksesta sain siitä selvän. Siinä seisoi: »Toverit! Te tiedätte, miten vanha yhteiskunta kukistui kauheilla hirmutapauksilla 20. vuosisadan viimeisenä vuonna ja miten 50-vuotisen anarkian jälkeen perustettiin kaikkien »Europan kansain liitto». Vuosi 220 oli siis vuosi 2270 jälkeen Kristuksen syntymän.
Harhailin ympäri tietämättä minne menisin, kunnes lopulta tapasin miehen, joka otti minut mukaansa leipomoon, missä minut pantiin työhön s.o. hoitamaan jotakin ihmeellistä, X-säteillä käypää konetta, josta en ymmärtänyt hölyn pölyä. Illalla sain työni palkaksi »ruuan ja asunnon osoituksen».
Toverini sanoi minulle: »Sinulla mahtaa jo olla hirmuisen nälkä. Jos tahdot, voit syödä yhteisessä ruokalassa. Saat myöskin aterioida omassa huoneessasi, jos haluat, tai jos viitsit tulla syömään minun luokseni muutamain toverien seuraan, niin käypi sekin päinsä. Käyn ilmoittamassa telefonilla, että lähettävät ruokaa sinullekin. Varmaan olet sinä tullut hyvin kaukaa. Mikä sinä oletkaan ja mistä tulet?»
Nuo kysymykset saattoivat minut hyvin hämilleni. En voinut puhua hänelle totuutta. En uskaltanut sanoa, että olin 20. vuosisadan porvarillisia. Hän olisi silloin varmaan luullut minua hulluksi. Vastasin senvuoksi kierrellen ja kaarrellen olevani toimetta ja tulevani hyvin kaukaa.
Hän hymyili: »Kyllä ymmärrän», hän sanoi, »et uskalla tunnustaa, että tulet Afrikan Yhdysvalloista. Et ole ainoa europpalainen, joka sinne on paennut. Mutta ainapa pakolaiset tulevat takaisin.»
En vastannut mitään, ja vaitiolostani hän päätti olevansa oikeassa. Hän pyysi minua uudelleen tulemaan luoksensa, ja kysyi nimeäni. Minä vastasin: Hippolyte Dufresne. Hän tuntui kummastelevan sitä, että minulla oli kaksi nimeä. »Minun nimeni on Mikko», hän sanoi. Sitten katseli hän tarkkaavasti olkihattuani, takkiani, kenkiäni ja koko pukuani, joka kyllä saattoi olla tomuinen, mutta ei ollut huono, sillä enhän minä teetä vaatteitani nurkkaräätäleillä.
»Hippolyte», hän sanoi, »voin itsekin sanoa, mistä tulet. Olet asunut neekerien seurassa. Vain tsulu- ja basutoneekerit kutovat vielä noin huonosti, ompelevat vaatteet noin tökerösti, tekevät noin rumia kenkiä ja tärkkelöivät liinavaatteita kovaksi. Ei missään muualla ajella partaa tuolla tavoin, että jätetään viikset ja poskiparta. Tuommoista kuvamaista parranajelua, joka on viimeinen jäte ihokuvista, pitävät enään ainoastaan basutolaiset ja tsulut tapanaan. Nuo Afrikan Yhdysvaltain mustat kansat elävät vielä raakalaisuudessa, joka suuresti muistuttaa Ranskan oloja kolme neljäsataa vuotta sitten.»
Suostuin lähtemään Mikon luo. »Asun Solognessa», hän sanoi, »mutta minulla on hyvänlainen lentokone, jolla pian pääsemme perille».
Hän pyysi minua astumaan suureen lentokoneeseen, ja sillä sitten läksimme liesuun sellaista vauhtia, että tuskin hengittää saattoi. Maisemat olivat aivan toisennäköisiä kuin mitä olin ennen nähnyt. Kaikkien teitten varsilla oli taloja, ja siellä täällä näkyi kanavain hopeavöitä. Olin aivan haltioissani.
»Maata viljellään hyvin», Mikko sanoi, »nyt, kun kemistit itse sitä viljelevät. Paljon on keksitty ja paljon tehty työtä viimeisen kolmensadan vuoden kuluessa. Sosialismin voimaansaattamiseksi täytyi saada maa 4—5 kertaa tuottoisemmaksi kuin se oli kapitalistisen anarkian aikana. Sinä, joka olet ollut mustain maanosassa, tiedät heidän tuotantonsa olevan niin vähäistä, että tasajako olisi köyhyyden eikä rikkauden tasajakoa. Tähän runsaampaan tuotantoon, jonka täällä näet, on etenkin tiede meitä auttanut. Kaupunkienkin hävittäminen on ollut maanviljelykselle hyvin edullista. Kauppaväki on jakaantunut melkein tasaisesti maanviljelyksen ja teollisuuden palvelukseen.»
Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit? Mihin sitten on Parisi joutunut?
»Eihän siellä asu juuri ketään», Mikko vastasi; »useimmat niistä inhottavista ja epäterveellisistä viisikerroksisista taloista, joissa kaupunkilaiset vanhaan aikaan asuivat, ovat ravistuneet raunioiksi eikä niitä ole uudelleen rakennettu. Kelvotonta olikin 20. vuosisadan rakennustyö. Olemme säilyttäneet museoiksi muutamia vanhempia rakennuksia, jotka olivat parempia. Meillä on paljon museoita ja kirjastoja, joista hankimme tietomme. Vanhasta kuuluisasta kaupungintalostakin on osia säilytetty. Kun ei meillä ole oikeusistuimia, kauppaa eikä sotajoukkoja, niin emme tarvitse varsinaisia kaupunkejakaan. Muutamilla seuduilla asuu kuitenkin ihmisiä tiheämmässä kuin toisilla. Vaikka kulkuneuvomme ovat aika nopeat, on kaivosseuduilla kuitenkin tiheämpi asutus.»
Mitä kummaa, sanoin, oletteko lakkauttaneet tuomioistuimetkin? Oletteko hävittäneet rikoksetkin?
»Rikoksia kestää niinkauan kuin tuota vanhaa ikävää ihmiskuntaakin on olemassa. Mutta rikosten lukuisuus on suuresti vähentynyt kurjuuden vähentyessä. Suurten kaupunkien esikaupungit olivat rikosten hautomislaitoksia; mutta mehän hävitämme suuret kaupungit.»
Niin puheli Mikko rauhallisesti ohjatessaan lentokonetta.
Pysähdyimme pienen sievän talon kohdalle.
»Nyt olemme perillä», Mikko sanoi, »tässä minä asun. Tänä iltana on meillä koossa muutamia tovereja, jotka harrastavat tilastotiedettä niinkuin minäkin.»
Mitä kummaa? Luulin teitä leipuriksi.
»Olen leipuri 6 tuntia päivässä. Se on työpäivän pituus, niinkuin liittoneuvosto noin sata vuotta sitten on päättänyt. Lopun aikaani käytän tilastotieteeseen, joka on astunut historian sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat niistä huomiota herättävistä teoista, joita pieni ryhmä ihmisiä oli tehnyt. Me teemme tiliä tuotannosta ja kulutuksesta.»
Mikko käski minut istumaan pöytään, jonka ääreen istuutui vanhempi Morin niminen mies ja kaksi naista, Cheron ja Parceval. Heidän lyhyt tukkansa ja reipas katsantonsa teki heidät nuorten miesten näköisiksi. Mutta minä arvasin heidät naisiksi. Parceval oli minusta koko sievä, vaikkei hän enään ollut nuori. Cheron oli kerrassaan ihastuttava.
Ruoka oli ihmellistä, mutta maistui hyvältä. Morin kaatoi lasiini olutta ja käski juomaan sitä niinpaljon kuin halutti. »Siinä ei ole ensinkään alkoholia», hän sanoi.
Huvittaako alkoholikysymyskin teitä? minä kysyin.
»Kyllä», Morin vastasi, »koska alkoholin valta onneksi saatiin kukistetuksi ennen vanhan aikakauden loppua. Muutoin olisi ollut mahdotonta perustaa uutta yhteiskuntaa. Juoppouteen vajonnut köyhälistö ei kykene vapauttamaan itseänsä.»
Ruualta päästyä kertoi Morin, kuinka uuden yhteiskunnan perustaminen oli tapahtunut. »Kapitalismin viimeisenä satana vuonna syntyi tuotannon ja kilpailuhulluuden epäjärjestyksestä sanomattomia onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat jättiläismäisillä liitoilla turhaan järjestää tuotantoa ja hävittää kilpailua. Sinä anarkian aikana oli luokkataistelu sokea ja hirmuinen. Köyhälistölle tuottivat voitot melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin tappiot, se sortui niiden rakennusten alle, joita se itse oli kukistanut, sitä raastoivat sisälliset riidat ja sokeassa raivossa kääntyi se parhaita johtajiansa ja uskollisimpia ystäviänsä vastaan; se taisteli epäjärjestyksessä, pimeydessä ja sekaannuksessa. Mutta kuitenkin saavutti se milloin yhden milloin toisen edun: palkanparannuksia, työajanlyhennyksiä, yhtymis- ja toimintavapautta, valtiollista valtaa ja yleisen mielipiteen kannatusta. Mutta sen luultiin hukkuvan sisällisiin taisteluihinsa ja eksymyksiinsä, vaikka kaikki suuret puolueet ovat jakautuneita ja tekevät erehdyksiä. Vaan itse olojen johdonmukaisuus oli köyhälistön puolella. Vuosisadan lopulla oli se päässyt niin hyviin oloihin, että se saattoi lähteä eteenpäin. Jos puolue tahtoo tehdä vallankumousta, täytyy sen olla mahtava puolue. Valtioitten hallitsijat olivat jo kauan pitäneet sotajoukkoa ainoastaan köyhälistön kurittamista varten; sotia ei enään peljätty eikä toivottu. Vihdoin perääntyivät hallitsevat. Pysyväin armeijan sijaan tulivat milisisotamiehet, joita sosialidemokratiset aatteet innostuttivat. Kun ei enään ollut kanuunoita ja kiväärejä suojelemassa yksinvaltaisia hallituksia, niin kukistuivat ne toinen toisensa jälkeen ja niiden sijaan perustettiin tasavaltaisia hallitusmuotoja. Liikkeeseen olivat yhtymättä ainoastaan Englanti, joka jo ajoissa oli hankkinut työväen sietämän hallitusmuodon, ja Venäjä, jossa itsevaltius ja kirkkovalta yhä edelleen pysyivät voimassa. Mutta Venäjän hallitus vaipui syvimpään kurjuuteen ja heikkouteen, jonkalaiseen vain itsevaltaiset monarkiat saattavat vaipua. Venäjän köyhälistö ja yliopistopiirit nousivat yhteiseen kapinaan ja hirmuisten murhayritysten ja veritöitten jälkeen pääsi vallankumouspuolue voitolle ja perusti parlamentarisen valtiomuodon.
Oli luultu, että ensimmäiseksi sosialidemokratiseksi valtioksi tulisi Saksa, missä työmiehet jo sata vuotta olivat olleet järjestyneitä ja missä sosialismin kehdon katsottiin olevan. Mutta vaikka Ranska oli huonommin varustettu, ehti se kuitenkin ensiksi. Vallankumous alkoi Lyonissa, Lille'ssä ja Marseillensa »Internationalen» sävelten kaikuessa. Kahden viikon kuluttua liehui punainen lippu Parisin herrana. Sitten julistettiin sosialismin valta alkaneeksi Berlinissäkin. Sosialismin voittoa seurasi kansain yhdistyminen. Europan kaikkien tasavaltain edustajat kokoontuivat Brysseliin, missä Europan Yhdysvaltain perustaminen julistettiin.»
Morin selitti sitten sosialistisen yhteiskunnan periaatteet. Hän kertoi, että tuotantovälineet kuuluivat nyt yhteiskunnalle, vaan nautintovälineet yksityisille. »Olemme hävittäneet», hän sanoi, »mahdollisuuden riistää yhteiskunnalta työn hedelmät yhden tai useampien yksityisten eduksi. Sosialistinen yhteiskunta ei eroa kapitalistisesta ainoastaan siinä kohden, että nyt kaikki tekevät työtä, vaan myöskin siinä kohden, ettei työ kapitalistisessa yhteiskunnassa ollut järjestettyä ja että silloin tehtiin niin paljon turhaa: kaupungeissa oli joukoittain virkamiehiä, hallitushenkilöitä, kauppiaita ja apulaisia, jotka työskenlelivät mitään tuottamatta; oli sotamiehiä; ja työn tulokset jaettiin huonosti».
Kysyin, kuinka oli ollut mahdollista saada kaikki tekemään työtä? Morin vastasi: »Raakalaisuuden aikana aina vanhan aikakauden loppuun saakka suosivat ylimykset ja rikkaat käsityötä ja huolehtivat vain vähässä määrässä henkensä viljelyksestä. Heidän halunsa oli aina sellaisiin toimiin kuin metsästykseen ja sotaan, joissa tulee kysymykseen enemmän ruumis kuin pää. Voihan siis sanoa, että he harjoittivat käsityötä. Heidän työnsä oli velttoa tai vahingollista, koska ennakkoluulot estivät heitä ryhtymästä hyödylliseen, onnea tuottavaan työhön ja koska hyödyllistä työtä niinä aikoina enimmäkseen harjoitettiin arvottomissa ja vastenmielisissä muodoissa. Verraten helposti on saatu kaikki rakastamaan työtä, kun työ on uudelleen saatettu kunniaansa. Raakalaisajan ihmiset ylpeilivät sapelistaan tai pyssystään. Nykyajan ihmiset ylpeilevät kuokastaan tai vasarastaan. Ihmisten pohjaluonne ei vaihdu.»
Kuinkas voidaan tulla toimeen rahatta?
»Me vaihdamme tavaroita sellaisilla osoituslipuilla, jollainen sinullakin on, toveri. Ne vastaavat työtuntejamme. Tavarain arvo mitataan sen ajan mukaan, mikä on mennyt niiden valmistamiseen. Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokoneet y.m. maksavat niin ja niin monta työtuntia tai työpäivää. Osoitusten kauppa on kielletty, mutta sitä ei ole voitu kokonansa estää. Meidän joukossamme on nyt niinkuin ennenkin ahnaita ja tuhlaavaisia, ahkeria ja laiskoja, rikkaita ja köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä ihmisiä. Mutta kellään ei ole puutetta, ja onhan sekin jo jotain. Me emme sano, että ihmiset ovat pahoja, emmekä että he ovat hyviä; he ovat sellaisia kuin ovat. Mutta he elävät rauhassa, kun ei ole syytä miksi tappelisivat. Voimme ainoastaan yhdellä sanalla kuvata yhteiskuntatilaamme. Sanomme elävämme sopusoinnussa.»
Entä kuinka käy henkisen työn tällaisessa yhteiskunnassa? ehätin minä kysymään.
»Sosialistinen valtio suosii kaikkia opintoja. Opintoa katsotaan tuotannolliseksi, sillä ilman oppimista ei voi tuotantoa harjoittaa. Opinnot antavat yhtä hyvän olemisen oikeuden kuin työkin. Ne, jotka antautuvat pitkiin ja vaivaloisiin tutkimuksiin, saavat elää rauhassa ja kunniassa valtion kustannuksella.»
Puhe kääntyi myöskin perintöoikeuteen. Ihmetellen kysyin, kuinka käy laatuun se, etteivät lapset saa perintöä vanhemmiltaan? Morin vastasi:
»Kuinka moni sitten sai perintöjä kapitalismin aikana? Ehkä yksi tuhannesta tai kymmenestätuhannesta. Mutta saattoihan sen ymmärtää niinkauan kuin oli perheitäkin.»
Mitä, eikö teillä ole perheitäkään?
Cheron, josta minun kysymykseni näytti tuntuvan hyvin hassulta, rupesi selittämään: »Tiedämme kyllä, että kafferineekereillä on vielä avioliittolaki. Mutta me Europan naiset emme sido vapauttamme lupauksilla; tai jos sidommekin, niin ei laki tunnusta niitä päteviksi. Eivät miehet eivätkä naiset sitoudu lupauksiin; mutta kuitenkaan ei ole harvinaista, että heidän liittonsa kestää koko elämän. Vanhoina aikoina sai mies uskotelluksi naiselle, että nainen oli hänen omansa. Me emme mene sellaisiin ansoihin. Me uskomme, että ihmisolento kuuluu vain itselleen.»
Mutta lapset, mihin ne jäävät, kun ei ole olemassa perheitä? Eikö niitä hyljätä?
»Kuinka voit sellaista uskoa? Naisissa on hyvin syvä äidinrakkaus. Vanhoina inhottavina aikoina nähtiin äitien taistelevan hätää ja häpeää vastaan kasvattaakseen aviottomia lapsiaan. Kuinka äidit nyt jättäisivät lapsensa, kun siitä ei ole hätää eikä häpeää? Meidän joukossamme on paljon hyviä vaimoja ja hyviä äitejä. Mutta on paljon niitäkin naisia, ja niiden luku on lisääntymässä, jotka eivät ota miestä ensinkään.»
Oletteko onnellisia? minä vielä kysyin.
»Ihmisluonne on sellainen, ettei se voi nauttia täydellistä onnea. Mutta me olemme tehneet elämän siedettäväksi kaikille. Ja onhan jotain jo sekin. Jälkeläisemme pääsevät varmaan pitemmälle. Meidän yhteiskuntamme ei ole muuttumaton. Ulkonaista vaaraa tosin ei ole uhkaamaasa. Rajojamme puolustetaan sähköllä. Liiton ympäri on järjestetty salamavyöhyke. Siellä täällä istuu mies kiikari kädessään sähköpatterin ääressä. Muita sotamiehiä emme tarvitse, sillä kun hän painaa sormellaan nappulaa, voi hän yhdessä tuokiossa hävittää 500,000 miehisen armeijan. Mutta sen sijaan on meillä sisällisiä vihollisia: anarkisteja. Heitä on paljon ja he ovat innokkaita ja viisaita; melkein kaikki kemistimme ja professorimme ovat anarkisteja. He väittävät, että ihmiskunta voi tulla onnelliseksi vasta siinä tilassa, joka syntyy itsestään, kun yhteiskunta hävitetään. He ovat vaarallista väkeä ja olisivat vielä vaarallisempia, jos heitä vainoisimme.»
Aloin jo tietää tarpeeksi, nousin seisomaan ja kiitin tovereitani ystävällisyydestään minua kohtaan. Pyysin Monnia kuitenkin vielä vastaamaan yhteen kysymykseen: Onko teillä uskontoa?
»On», vastasi hän, »on moniakin, on aivan uusiakin. Ranskassa on inhimillistä uskontoa, positivismia, kristillisyyttä ja spiritismiä. Muutamilla seuduilla on vielä katolilaisiakin, mutta heitä on vähän ja nekin ovat hajaantuneet lahkoihin, sittenkuin 20. vuosisadalla kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Paavia ei enään pitkiin aikoihin ole ollut olemassa.»
»Älähän nyt», sekaantui Mikko puheeseen, »vielähän paavi on hengissä. Olen sattumalta tavannut hänen. Hänen nimensä on Pius XXV, hän on ammatiltaan värjäri ja asuu Orson kadun varrella Roomassa.»
Keskustelu alkoi nyt kulkea tutummilla ja hauskemmilla aloilla. Huvittavaa seurustelua olisi jatkunut tiesi kuinka kauan, ellei 20. vuosisadan kamaripalvelija olisi tullut minua herättämään.
* Kuuluisa ranskalainen kirjailija Anatole France on Dreyfus-jutun jälkeen ottanut innokkaasti osaa sosialistiseen herätystyöhön. Hänen uusimmassa romanissaan on tulevaisuuden yhteiskunnasta aaterikas kuvaus, jonka supistetussa muodossa lainaamme lehteemme.
Kyäkirjaston Kuvalehti 3/1906. B-sarja
