Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmas luku
Wilfred Leonardin salaisuus
Kreivitär Graccioli oli italialainen leskirouva. Hän oli maineeltaan moitteeton ja eleli suuren omaisuuden jäännöksellä. Muun osan oli hän menettänyt eräässä pankkiromahduksessa. Hän oli asunut Pariisissa useita vuosia ja liikkunut parhaissa piireissä. Joitakin päiviä ennen Bevanin ja hänen vaimonsa perhekohtausta oli kreivitär tutustunut Marieen eräässä myymälässä. Marie oli luonnollinen, nuorekas ja elävä. Kreivitär kiintyi häneen heti, teki vierailun Bevanin luona ja sai sangen huonon käsityksen rouva Bevanista eikä juuri parempaa itse kapteenista, jonka hän huomasi heikoksi ja tarmottomaksi sekä kokonaan vaimostaan riippuvaiseksi. Tämä käsitys vanhemmista ei kuitenkaan estänyt häntä pitämästä tytöstä ja heidän keskensä kehittyi pian todellinen ystävyys.
Kreivittären luona asui hänen kasvattinaan muuan nuori mies nimeltä Wilfred Leonard. Vaikka nimi epäilemättä oli englantilaista alkuperää, voi hän silti olla syntyään italialainen tai ranskalainen. Hän oli opiskellut Ranskan korkeakouluissa antautuakseen lääkärialalle. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentäkään vuotta. Wilfredissä oli paljon sellaista, mikä kiinnitti toisen sukupuolen huomiota. Pitkäkasvuinen, edullinen ulkomuoto, kauniit hiukset ja tummat silmät. Ryhti oli miehekäs ja esiintyminen gentlemannin. Hänen katseensa oli avoin, rehellinen ja kunniallinen. Pää pystyssä hän kulki.
Tyttö ja tämä nuori mies olivat tavanneet toisensa kreivittären kodissa. He tutkiskelivat toistensa silmiä ja niissä näkyi kai sielujen kuvastus. Yksinkertaisesti sanoen: he rakastuivat toisiinsa. Kului muutamia viikkoja, rohkeus kasvoi, ja niin sanoi nuori mies tytölle rakastavansa häntä. Tyttö puolestaan ilmaisi vastarakkautensa. Kreivitär huomasi mihin suuntaan asiat kehittyivät. Eräänä iltana pyysi hän Marien luokseen juomaan kupin teetä, koska hänellä oli jotain puhuttavaa. Hän puhui näin:
„Olen huomannut, rakkaani, sinun ja Wilfredin viime aikoina olleen paljon yksissä ja hänen käyvän sinua tapaamassa, mutta velvollisuuteni on varottaa sinua rakastumasta häneen.”
„Kuinka niin?” kysyi tyttö äkkiä levottomalla äänellä.
Huolen ja surun ilme kuvastui kreivittären kasvoilla, ja näkyi selvästi, ettei hän tiennyt mitä hänen olisi vastattava.
„Minulla on omat syyni, lapseni, mutta niistä en nyt voi puhua” sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.
„Älä ole niin pelästyneen näköinen. Wilfred on hyvä poika ja kunniallinen mies, mutta ... mutta, Marie, sinä ... ethän sinä vielä ole rakastunut häneen. Hän on mahdollisesti kiinnittänyt huomiotasi, sinä pidät häntä hyvänä, mutta eihän ole mahdollista, että jo olisit lahjoittanut pois nuoren sydämesi. Toivon todella, ettet sitä ole tehnyt.”
Marie huokasi.
Kreivittären kasvot tulivat yhä vakavammiksi.
„Pienoiseni, minä toivon ja pyydän Jumalalta, ettei teidän välillänne mitään ole.”
Marie lankesi polvilleen kreivittären eteen, ympäröi hänet käsillään ja katseli rukoilevasti ystävänsä ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.
„Onko sitten niin pahaa ja vaarallista, jos minä pidän Wilfredistä?” kysyi hän liikuttuneella äänellä.
„Ei, pieni ystäväni, se ei ole pahaa eikä vaarallista, mutta löytyy syitä, painavia syitä, joiden tähden sinun ei ole annettava tunteillesi valtaa. Sinä et saa antaa hänen puhua rakkaudesta kanssasi.”
„Mutta minä rakastan häntä”, lausui tyttö päättäväisesti.
Kreivitär nousi, meni ikkunan luo ja katseli ulos. Ilmeisesti koetti hän palauttaa tasapainoa. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen kääntyi hän.
„Sinä et ymmärrä etkä käsitä lainkaan minun asemaani tässä tapauksessa, mutta tällä kerralla ovat huuleni sinetöidyt. Tiedän kyllä, kuinka vaikeata on naisen luopua rakastamastaan miehestä, kuitenkin täytyy sinun tehdä niin. Sen täytyy tapahtua. Wilfredin on unohdettava sinut.”
Marie nousi. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hän puhui painuneella äänellä.
„Kreivitär Graccioli!” huudahti hän. „Te olette julma, kovin julma. Miksikä ette anna minulle hyvää ja tervettä sielua? Senkö tähden, etten ole kyllin hyvä hänelle?”
„Kaiken sen perusteella, mitä minä sinusta tiedän, ja minä puhun naisena, joka osaa antaa arvoa toiselle naiselle, olisi varmaan joka ainoa mies ylpeä saadessaan kutsua sinua omakseen, ja minä olen varma siitä, että sinä olet vaikka kuningattaren kruunun arvoinen.”
„Paljon kiitoksia”, vastasi Marie hieman ivallisesti, „mutta minä kuitenkaan kelpaa Wilfredin vaimoksi.”
„Kuinka epäystävälliseltä tuo kuuluukaan!” sanoi kreivitär samalla päästäen huokauksen, joka herätti vastakaikua Mariessa. Hän ympäröi käsillään kreivittären ja vastasi:
„Älkää sanoko, että olen epäystävällinen, rakas rouva kreivitär. Minä tahdon, että pidätte minusta, tahdon, että pysytte ystävänäni. Mutta miksi kaiken täytyy olla niin salaperäistä?”
„Siitä syystä, että toisinaan on melkein mahdotonta välttää salaisuuksia tai sellaista, joka sivullisesta näyttää salaperäiseltä. Pidän paljon, paljon sinusta, Marie. Sen tiedät. Mutta en olisi koskaan uskonut, että sinä ja Wilfred rakastuisitte toisiinne. Ensinnäkään ei Wilfredillä ole äyriäkään enempää kuin minkä minä annan hänelle. Hän on kokonaan minusta riippuvainen.”
„Mutta köyhyyshän ei ole mikään häpeä”, vastasi Marie.
„Kunniallinen köyhyys ei kylläkään. Mutta vastaa minulle erääseen asiaan, lapseni. Luuletko vanhempiesi suostuvan siihen, että sinä naisit miehen, jolla ei ole äyriäkään?”
Tämä kysymys asetti Marien vaikeaan asemaan. Hänen vanhempansa olivat antaneet hänen ymmärtää, että jos hän kerran menee naimisiin, on hänen naitava rahoja itselleen. Hän koetti nyt vastata parhaansa mukaan:
„En voi käsittää, että vanhemmat voisivat kirjoittaa lakeja nuorelle tytölle, kun on kysymyksessä hänen rakkauden onnensa.”
„Älä sano niin, Marie, älä sano niin! Löytyy sananlasku, jossa sanotaan, että kun hätä koputtaa ovelle, pakenee rakkaus ikkunan kautta. Ja se on kyllä totta. Älä tavoittele köyhyyttä, sinä, joka olet kasvanut loistossa ja ylellisyydessä. Mutta sinähän et vastannut kysymykseen: uskotko vanhempiesi antavan sinun mennä naimisiin kerjäläisen kanssa?”
„En sitä kylläkään usko.”
„Siinä näet. Siinä on sinulla syy ja siksi täytyy tästä hakkailusta tulla loppu. Sinun on toteltava vanhempiani, se on sinun pyhä velvollisuutesi.”
Marie oli haavoitettu ja voitettu. Hän oli siksi kirkasnäköinen, että huomasi olevan turhaa yrittää enempää kokeilla kreivittären ystävällisyydellä, ja siksi pakottautui hän sanomaan:
„En voi luvata, rouva kreivitär, katkaista välejäni Wilfredin kanssa.”
Pieni, surullinen ilme viipyi kreivittären huulilla hänen vastatessa:
„Annan arvoa sinun suoraluontoisuudellesi, rakas lapsi, mutta Wilfred tulee kyllä katkaisemaan välit. Tulette olemaan hyviä ystäviä, mutta morsiusparina ei koskaan.”
Marie nousi. Mitä hän sanoisi? Hän tunnusti, että keskustelun jatkaminen oli turhaa, ja sanoi hetken kuluttua hyvästi.
Saman päivän iltana kreivitär keskusteli suojattinsa kanssa. Hän alkoi kysymyksellä, oliko Wilfred todella kiintynyt Marie Bevaniin. Tämä myönsi asian niin olevan. Kreivitär ilmaisi hämmästyksensä ja sanoi samalla, että olisi suorastaan turhuutta ajatella naimisiin menoa tytön kanssa. Poika oli varsin liikutettu.
„Minä tiedän”, sanoi hän, „että nimeni yhteyteen on joku salaisuus kätkettynä, ja että te olette luvanneet siitä kertoa, mutta vaikka se siis koskee minun elämääni, en voi ajatella ketään, joka voisi estää minua ottamasta sitä naista, jota rakastan, sikäli kuin ei estettä siltä puolelta ilmaannu.”
„Sinä et saa sellaista ajatella”, sanoi kreivitär, „sinä olet vielä nuori ja kokematon. Odota aikaasi. Se tulee kyllä. Sinä olet minusta riippuvainen ja sinun tulevaisuutesi on minun käsissäni. Jos asetut toivomuksiani vastaan, saat jättää Pariisin ja palata jälleen Astiin Italiaan.”
„En koskaan”, vastasi hän yhteenpuristetuin hampain ja väristen pelosta. „Ennen lakasen katuja, kerjään, näen nälkää, kuolen, kuin palaan takaisin lapsuuteni helvettiin.”
„No sitten tiedät, että sinun on toteltava neuvojani. Sinun on katkaistava välisi Marien kanssa. Hänen äitinsä on kitsas ja myisi, jos en väärin luule, tyttärensä enimmän tarjoavalle. Uskon, ettet ole kuuro toivomuksilleni, rukouksilleni. Ymmärrätkö?”
Wilfred huomasi myös vastustelun hyödyttömäksi. Kreivitär oli hänen toinen äitinsä, joka paljon uhrasi hänen tähtensä. Hän teki erään päätöksen. Mikä se oli, se selviää kertomuksemme kehittyessä.
Vaasa 4.5.1925.
