Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmeneskuudes luku
Isku iskun päälle
Eräällä kukkulalla, josta näköala aukeni Spezzian lahdelle, sijaitsi appelsiini- ja omenapuihin kätkeytyneenä pieni huvila. Se oli paratiisia muistuttava ihmisasunto. Kuka hyvänsä olisi uskonut, että suru ja kärsimys olivat näin ihanassa paikassa ventovieraita.
Tänne oli kreivitär Graccioli saapunut hiljaisuudessa kantaakseen häntiä kohdannutta surua sekä nöyränä ja kärsivällisenä odottaakseen sen hetken tuloa, jolloin „rauha, ijankaikkinen rauha” oli tuleva hänen osakseen. Hänen elämänsä oli ollut surullista ja kun Wilfred Leonard oli jättänyt hänet eikä edes vastannut hänen kirjeisiinsä, oli hänen sydämensä särkynyt. Kun Leonard Marien tavattuaan oli huomannut sen erehdyksen, jonka hän oli tehnyt, kiiruhti hän hyvittämään tekoaan ja matkusti sentähden lohduttamaan kreivitärtä. Perille tullessaan huomasi hän, ettei kreivittären matala ja miellyttävä ääni enää koskaan tulisi kuulumaan hänen korvissaan, sillä kreivitär-raukka oli muutamia viikkoja sitten saanut halvauksen ja makasi nyt avuttomana, puhelahjansa menettäneenä, vaikkakin hänen järkensä oli säilynyt. Sitä ilon ilmausta, joka levisi hänen kalpeille kasvoilleen nähdessään Wilfredin, ei voi sanoin kuvata, ja se loisto, joka hänen silmistään säteili, puhui kiitollisena siitä, että Wilfred oli saapunut ilahuttamaan häntä jälelläolevina päivinään.
Halvaus oli ollut niin ankara, että kreivitär vain äärimmäisellä ponnistuksella saattoi hieman liikuttaa oikeaa kättään. Hän ei voinut sanoa, mitä hän ajatteli. Lääkärinä huomasi Leonard heti, että kreivittären hermosto oli kokonaan tärveltynyt ja ettei ollut mitään mahdollisuuksia palauttaa lyhyeksikään ajaksi puhe- ja liikuntakykyä. Hän teki kuitenkin voitavansa. Ainakin sen tyydytyksen hän sai, että hänen läsnäolonsa tuotti sairaalle iloa ja rauhaa.
Neljätoista päivää oli Leonard tautivuoteen ääressä. Tunti tunnilta, päivä päivältä näki hän elämän hiljalleen sammuvan, kunnes eräänä varhaisena aamuna, kun nouseva aurinko kultasi maat ja meret, kuoleman enkeli hiljaa katkaisi kreivitär Gracciolin elämänlangan.
Surusta murtuneena näki Leonard kasvattiäitinsä laskettavan ikuiseen lepoon. Samalla hän itseltään kysyi, oliko kreivitär vienyt mukanaan hautaan hänen syntymäänsä, sukua ja varhaisvuosia koskevan salaisuuden. Tässä suhteessa rauhoittui hän kuitenkin pian. Kreivitär-vainajan asianajaja ilmoitti nimittäin hänelle, että vainaja oli määrännyt vaatimattoman omaisuutensa Leonardille ja jättänyt jo useita kuukausia sitten hänen haltuunsa sinetöidyn kirjeen, joka oli määrä jättää Leonardille kreivittären kuoleman jälkeen. Kirjekuoreen oli lisäksi kirjoitettu, ettei sitä saa avata ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua kreivittären kuolemasta. Tämä ehto oli kiusallinen, mutta Leonardin oli koetettava kärsiä ja pidättäytyä parhaansa mukaan. Kun ei ollut luultavaa, että kreivittären asiat saataisiin selvitetyksi lähitulevaisuudessa, matkusti Leonard kiireesti Lontooseen. Uskollisena lupaukselleen ei hän ollut koettanut asettua yhteyteen Marien kanssa. Hän oli äskeisistä tapauksista siinä määrässä järkytetty, ettei hän ollut voinut seurata sanomalehtiä viime aikoina. Siitä oli seurauksena, ettei hän Lontooseen saavuttuaan tiennyt mitään Marien paosta ja Roddyn kuolemasta. Ensimäisen tiedon Marien katoamisesta sai hän hänen lähettämästä kirjeestä, joka oli ollut hänen huoneessaan jo useita viikkoja.
„Rakkaani, minun täytyy olla julma ollakseni hyvä — julma itseäni vastaan, julma sinua kohtaan. Matkustan pois, minne, sitä en tiedä. Ehkä kuljen kuolemaan. Se kyllä olisi parasta. Olisin toivonut, ettemme olisi tavanneet toisiamme markiisin luona. Rakkauteni sinuun heräsi jälleen eloon ja nyt on sydämeni muuttunut. Viimeiseen hetkeeni saakka rakastan sinua, mutta sinun täytyy unohtaa minut. Sinun täytyy tehdä se oman itsesi tähden, sillä jos sinä menisit minun kanssani avioliittoon, katuisit sitä vielä. Uhraan itseni sinun tähtesi. Löydät kyllä minua paremman ja arvokkaamman tytön, joka voi kantaa päätänsä korkealla. Hyvästi, rakkaani. Jumala siunatkoon sinua. Marie.”
Kun Leonard oli lukenut kirjeen, putosi se hänen kädestään. Hän vaipui tuoliin eikä pitkään aikaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Lopuksi hän huokasi syvästi, luki kirjeen uudelleen ja lausui tuskin kuultavasti: „Marie, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni. Olenko joutunut jonkun kauhean vihollisen uhriksi, jonka tarkoituksena on tuhota elämäni ja kiusata minut kuoliaaksi?”
Vähäistä myöhemmin hän kiireesti ajoi Marien asuntoon, sillä hän epäili kaiken olevan leikkiä. Mutta vastaukset niihin kysymyksiin, mitkä hän esitti, eivät jättäneet varaa epäilykselle. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus, joka teki hänet melkein hulluksi ja pani hänen valtimonsa kiivaaseen toimintaan. Marie oli pettänyt hänet, uskoi hän, ja markiisilla oli petoksessa osuutensa. Jos niin olisi laita, panisi hän markiisin tilille, nujertaisi hänet olemattomiin. Kostonjanoisena hyppäsi hän jälleen ajuriin ja suuntasi matkansa markiisin asuntoon. Sinne saavuttuaan hän melkein halvaantui kuulemastaan.
„Markiisi kuollut, Marie kadonnut.”
Mitä kauheaa tämä oli? Taakka, joka äkkiä asetettiin hänen hartioilleen, tuntui melkein liian raskaalta. Sinä hetkenä hänestä näytti, että maailma tuskin oli elämisen arvoinen. Vuosikausia oli hän elänyt salaperäisyyden ympäröimänä ja hänen rakkautensa valittuunsa oli tuottanut surun toisensa jälkeen, se oli tummentanut sen jalomielisen naisen viimeiset päivät, joka äidin rakkaudella oli hoitanut ja vaalinut häntä. Wilfred oli vielä nuori, mutta hänestä tuntui kuin vanhuus jo alkaisi vaivata häntä. Maailma oli muuttunut pimeäksi ja pahaksi. Mitä vasten hän nyt eläisi? Eläisikö vain ollakseen, viettääkseen yksinäistä, iloista osatonta elämää, tullakseen vähitellen hulluksi ajatellessa mitä kerran on ollut, mutta mitä ei enää koskaan voi tulla. Ei, hän ei enää jaksanut enempää — hänellä oli kyllä keinoja päästäkseen pian elämästä. Hän otti esille erään pienen laatikon ja avasi sen kannen. Laatikossa oli joukko pieniä pulloja, kaikissa kirjoitettu „Myrkkyä”. Hän otti erään näistä pulloista. Siinä oli keskitettyä kuolemaa. Sitä hän katseli muutamia minuutteja, mutta sitten hänen parempi minänsä voitti. Hän heitti pullon inholla luotaan. Hän tahtoi elää, etsiä Marien olinpaikkaa. Hän hakisi häntä siihen saakka, kunnes löytäisi.
Viikon kuluttua oli hän jälleen entisellään. Hänen epäilyksensä, umpimielisyytensä ja sairaat ajatuksensa olivat kadonneet. Hän kesti surunsa kuin mies ainakin. Kreivittären ja Roddyn kuolemat olivat kovia iskuja, jotka kauan säilyivät muistissa. Mariesta hänen oli saatava selvyys millä keinolla hyvänsä.
Vaasa 2.9.1925.
