Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenesneljäs luku
Uneksija
Tapahtumarikkaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina nousi Putneyn markiisi ylös sangen varhain. Kello ei ollut vielä täyttä yhtätoista. Hän oli melkein kuolonkalpea. Hänen silmäinsä alla näkyi mustia varjoja, hänen nenänpäänsä värisi omituisella tavalla. Palvelija toi kupin suklaata ja lasin likööriä. Tämä virkisti häntä. Sitten lähetti hän kysymään Leonardilta, lähtisikö hän hänen seurassaan kaupunkiin, mutta sai kuulla, että Leonard oli mennyt ulos jo kello kymmeneltä.
Markiisi tilasi vaununsa ja ajoi asianajajansa luokse Lontooseen. Hän esitti neuvonantajalleen päätöksensä ja maalasi hänelle Ruby Fanchetten mitä ihanammilla väreillä. Kun tämä puristeli päätänsä, rupesi markiisi arkailemaan ja selitti, ettei hän ollut hullu, vaan tiesi aivan hyvin, mitä aikoi tehdä eikä sallinut vastaväitteitä. Hän vaati asianajajaansa laatimaan paperin, jossa Ruby Fanchetteile vakuutettaisiin kaksisataatuhatta puntaa samana silmänräpäyksenä kuin hänestä tulee markiisitar. Lakimies epäili, löytyikö markiisilla tätä summaa.
„Se on hankittava”, huusi hän, „minä myyn joka ainoan puun, jokaisen pienenkin palasen maatani, mutta rahat täytyy saada.”
Näihin vaatimuksiin huomautettiin, ettei fideikomissiin saa koskea ja mitä siihen ei kuulu, on kiinnitetty jo yli savupiippujen.
Roddy selitti, että hän vähät välittää kiinnityksistä tai muusta sellaisesta roskasta. Hän ottaa Ruby Fanchetten puolisokseen ja oli luvannut hänelle kaksisataatuhatta puntaa eikä Putneyn markiisi syö koskaan sanaansa.
„Ikävä asia”, sanoi markiisi, „mutta ellette tahdo tehdä niinkuin olen sanonut, niin minun on pakko uskoa asioitteni hoito toisiin käsiin.”
Toimiston päällikkö sanoi hymyillen, että hän mielellään tekisi markiisin mieliksi, mutta mahdottomuuksia hän ei voinut tehdä. Hienolla tavallaan kiinnitti hän markiisin huomiota siihen, että jotkut hänen esi-isänsä eivät olleet olleet tarpeeksi säästäväisiä, joten nyt on mahdotonta saada kokoon kahtasataatuhatta puntaa. Joka tapauksessa ottaisi hän selvän, mitä voitaisiin tehdä.
Markiisi sanoi hyvästit asianajajalleen, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi mieliravintolaansa Regent Streetin varrelle, jossa hän toivoi tapaavansa Wilfred Leonardin. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Sen sijaan tapasi hän joitakin muita tuttaviaan, tilasi herkullisen aamiaisen ja sen jälkeen sampanjaa.
Leonardia ei näkynyt koko päivänä. Hänellä oli omat asiansa. Hän ei ollut hankkimassa kahtasataatuhatta puntaa, mutta piti sen sijaan pyhänä velvollisuutenaan lähteä lepyttämään kasvatusäitiään, kreivitär Gracciolia, jolle hän tunsi tehneensä veristä vääryyttä. Hän oli luullut, että kreivitär oli erottanut hänet Mariesta ja suuttunut tästä niin, ettei edes vastannut kreivittären kirjeisiin, joissa hän oli pyytänyt käymään tervehtimässä häntä. Mutta tänä aamuna päätti hän lähteä hänen luokseen Spezziaan, jossa hän tiesi kreivittären asuvan. Hän heittäytyisi hänen jalkainsa juureen ja pyytäisi anteeksi.
Matkaa varten hänen oli tehtävä eräitä valmistuksia. Se oli yksi syy, jonka tähden hän ei näyttäytynyt markiisille. Toinen oli se, ettei hänellä ollut halua kuunnella markiisin mielistelyjä Ruby Fanchettesta, sillä silloin olisi hän ollut pakotettu sanomaan hänelle, että Ruby Fanchette, joka ei ollut Ruby Fanchette, vaan Marie Bevan, oli lupautunut hänelle, joten markiisin oli paras luopua enempi ajattelemasta häntä.
Samana iltana lähetti hän Roddylle kirjeen ja ilmoitti yksityisasioittensa tähden olevansa pakotettu matkustamaan, mutta palaavansa mahdollisimman pian. Sinä aikana saisi Roddy hoitaa itse itseään, mennä aikaisin levolle ja pidättäytyä tupakanpoltosta ja väkijuomista.
Uneksien kauniita unelmia matkusti hän Spezziaan.
Vaasa 12.8.1925.
