Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan.
(„Vaasan” suomennos)
Kuudestoista luku
Odottamaton vieras
Eräässä Monmouthshiren kauneimmista osista, ei kaukana vanhan, kauniin Tiuterne Abbeyn raunioista, sijaitsi erittäin vanha talo, jolla oli tuo omituinen nimi Grims Dyke. Useita vuosia oli se jo ollut asumaton, sillä monessa suhteessa se ei enää ollut ihmisasunnoksi sopiva. Se sijaitsi varsin eristetyllä paikalla kaukana rautatieasemalta. Lopuksi ilmestyi kuitenkin halukas ostaja. Eräs herra, jolla oli tuo hauska nimi William Hopekirk Smith, ja joka sanoi olevansa äskettäin ulkomailta palannut, eläkkeellä oleva valtionvirkamies, oli eräältä lontoolaiselta tilanvälittäjältä pyytänyt tietoja talosta. Hän oli nähnyt siitä ilmoituksia Timesissä ja luuli sen sopivan itselleen. Tuloksena välittäjän luona käynnistä oli, että herra kävi tarkastamassa taloa, selitti olevansa siihen tyytyväinen ja pyysi vuokrata sen kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Vähitellen selveni, että Hopekirk Smith äskettäin oli nainut erään kunnianarvoisen lesken. Hänen edellinen miehensä oli ollut korkeassa asemassa oleva henkilö ja oli jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden. Oltuaan leskenä kolme vuotta oli hän eräänä päivänä matkustanut Pariisista Lontooseen. Ilma oli ollut huono ja matkalla kanaalin yli oli hän ollut sangen sairas mutta silti pysytellyt kannella. Eräs hienosti puettu, edullisen ulkomuodon omaava herra oli ollut hänelle huomaavainen ja avulias. Hän oli edelleen matkaseurana Doverista Lontooseen. Gentlemanni ojensi matkan varrella nimikorttinsa, josta luettiin „William Hopekirk Smith”.
Hän kertoi leskelle kulkeneensa maailmaa edestakaisin ja useita vuosia sitten haudanneensa matkan varrella puolisonsa, johon hän oli ollut kovin kiintynyt. Yksinään oli hän sitten jatkanut kulkevaista elämäänsä ja etsinyt unhotusta mutta nyt oli hän päättänyt palata kotimaahansa, Englantiin. Niinkuin oli odotettavissa, heräsi lesken mielenkiinto. Hänkin kertoi huokaillen tuntevansa itsensä yksinäiseksi. Kun he lähestyivät Lontoota, olivat he jo hyvin tuttuja toisilleen, ja kun herra Smith pyysi saada kunnioittaa käynnillään leskirouvaa, sai hän siihen luvan. Suhteet tällä tavalla paranemistaan paranivat. Smith oli ihastunut kuullessaan, että rouvalla oli melkoinen omaisuus ja kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hänkin oli taloudellisesti riippumaton ja omasi hyvät tulot.
Kolme kuukautta ensimäisen kohtauksen jälkeen viettivät he häät ja matkustivat sitten Skotlantiin. Muutamien kuukausien jälkeen palasivat he sieltä uuteen kotiinsa, Grims Dykeen. Herrasväki Smith alkoi heti hankkia tuttavuuksia. Yleensä luultiin heidän olevan hienoa väkeä ja tätä otaksumaa tuettiin sillä, että he asuivat niin suurella tilalla kuin Grims Dyke. Rouva Smith oli erinomainen emäntä ja osasi olla pidettävä. Siksi hän hyvin pian tulikin. Hänen miehensä näyttäytyi vain harvoin seuraelämässä, hän tuntui suorastaan välttävän sitä. Rouva Smith antoi levittää tietoa, että mies oli tiedemies ja kulutti suurimman osan aikaansa laboratoriossaan. Häntä ei millään ehdolla saatu noudattamaan lähelläasuvien perheiden vieraskutsuja. Lopputuloksena oli hiljainen sopimus siitä, että herra Smith sai jatkaa eristettyä elämäänsä, kun sen sijaan rouva Smith, joka piti iloisesta seuraelämästä, sai menetellä niinkuin halusi.
Siitä hetkestä lähtien omistautui rouva Smith kokonaan huvituksilleen. Hän soitti pianoa, lauloi tunteellisesti, ja tuli siten pian varsin halutuksi vieraaksi joka paikassa. Kerran oli hän kutsuttu eräälle maatilalle muutaman peninkulman päähän heidän omastaan. Siellä asui muuan leskirouva parin alaikäisen tyttärensä kanssa. Rouva Smith oli siellä viikon ajan ja kertoi miehelleen kotiinpalatessaan tavanneensa mm. erään puolalaisen kreivi Prevoskin hienon ja komean maailmanmiehen, jolla oli erittäin korkea virka venäläisen diplomatian palveluksessa.
„En ole milloinkaan ennen tavannut niin etevää miestä”, sanoi hän, „ja olen varma siitä, että sinä pitäisit hänestä, jos tulisit hänet tuntemaan.”
„Valitan sinun puolestasi”, vastasi Smith.
„Mitä sitten?”
„Koska luulen hänen olevan liian hienon meihin verrattuna.”
„Se on sinun tapaistasi. Jos olisin tietänyt naimisiin mennessämme, että sinusta oli tuleva erakko, niin en olisi huolinut sinusta.”
„Niin, niin, rakas ystäväni”, sanoi hra Smith, „en tahdo loukata tunteitasi. Pyydä kreivi tulemaan tänne, mutta sanon jo etukäteen, että saat pitää hänestä huolen.”
„Sen teenkin varmasti”, huudahti rouva Smith hieman kevyemmällä äänellä, „ja kutsun tänne joukon hienoa väkeä ottamaan kreiviä vastaan.”
Herra Smith ei osoittanut pienintäkään harrastusta juhlavalmistelujen suhteen. Hän antoi vaimonsa tietää pitävänsä tätä kaikkea tuhmana ja tarpeettomana. Hän sulkeutui laboratorioonsa viettäen siellä melkein kaiket päivät.
Määrätty päivä saapui lopulta ja valittu joukko vieraita oli saapunut rouva Smithin hienosti kalustettuun vastaanottohuoneeseen. Kreivi saapui jonkunverran myöhästyneenä. Riisuttuaan päällysvaatteensa eteiseen, osoitettiin hänet vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki odottivat äärimäisen jännitettyinä. Emäntä lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kääntyi sitten esittämään kreiville miehensä, joka samalla silmänräpäyksellä muuttui varsin kalpeaksi, samalla kuin kreivi näytti aikalailla hämmästyneeltä. Molempien herrojen puristaessa kättä oli heidän kasvoillaan ymmärtäväinen ilme, sillä kreivi Prevoski ei ollut kukaan muu kuin väärentäjä Argave ja herra Smithissä tämä taas tunsi kuuluisan „Jim the Penmanin”.
Vaasa 6.7.1925.
