Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Seitsemästoista luku
Kuoleman viholliset
Ammattihuijari Argaven odottamaton tapaaminen puolalaisen kreivin muodossa aiheutti Bevanille sielullista tuskaa. Hän oli toivonut „herra Smithinä” ilmeisesti unohtaneensa ja luopuneensa „Jim the Penmanista”. Nyt hän kuitenkin huomasi epäonnistuneensa ja sentähden levoton. Hän pysytteli sivussa niin paljon kuin mahdollista. Hän tiesi, ettei hänelle tarjoudu tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun epämiellyttävän vieraansa kanssa, mutta illan kuluessa onnistui hänen työntää „kreivin” käteen paperilappu, johon oli kirjoitettu:
„Tulen huoneeseenne illalla, muiden mentyä.”
Myöhään yöllä, kun talossa oli kaikki hiljaista, meni hän „kreivin” huoneeseen. Tämä oli saanut koko talon parhaan vierashuoneen. Isäntä ei ollut erikoisen hyvällä tuulella. „Kreivi” istui mukavassa nojatuolissa, yllään kallisarvoinen yöpuku. Hän nautti kallisarvoisesta sikarista ja viihdyttävästä loimusta.
„Mitä helvettiä tämä ilveily tarkoittaa?” kysyi hän vähemmän diplomaattisesti. Argave ei häiriintynyt, vaan vastasi rauhallisena:
„Niin, vanha ystävä, saman kysymyksen olen minä tehnyt itselleni teitä ajatellessani. En olisi voinut ikinä uskoa, että ystäväni, kapteeni Bevan olisi taipunut hautautumaan muusta maailmasta erilleen, niinkuin joku tavallinen Smith. Mutta miksikä olette niin epäkohtelias minulle, vaikka emme ole tavanneet pitkään aikaan?”
„Sitä ei liene vaikea ymmärtää. Vaimollani ei ole tietoa menneisyydestäni.”
„Vaimollanne!” Argave nauroi merkitsevästi. „Mitä olette edelliselle vaimollenne tehnyt?”
„Hän on kuollut.”
„Sitten olette hänet tappaneet”, huudahti Argave ja hyökkäsi ylös.
„Valehtelette”, mutisi Bevan hampaitansa kiristäen. Näytti siltä kuin hän aikoisi heittäytyä vieraansa kimppuun ja kuristaa hänet.
Argave sai rauhallisuutensa palautetuksi, vetäisi sauhun sikaristaan ja sanoi:
„Kuulisin mielelläni, koska, missä ja miten hän kuoli.”
„Sen saatte tietää. Siinä ei ole mitään salattavaa. Hän kuoli Brasiliassa keltakuumeeseen.”
Argave kiinnitti katseensa vastustajaansa.
„Voitte epäillä sitä niin paljon kuin haluatte”, sanoi Bevan, „mutta onneksi varovaisuudessani otin kuolintodistuksen. Sen saatte nähdä huomenna, jos haluatte.”
Argave oli hiljaa joitakin minuutteja ja tähyili pesään. Näkyi selvästi, että hän oli liikutettu. Hän kääntyi Bevania kohden ja sanoi:
„Minut on kutsunut tänne nainen, joka luulee olevansa rouva Smith.”
„Kuulkaa nyt, kuulkaa nyt”, huudahti Bevan uhkaavalla äänellä, „se nainen, joka luulee olevansa rouva Smith, on laillisesti vihitty puolisoni. Hän ei tiedä minusta mitään. Hän on lady sanan oikeassa merkityksessä ja minä varotan teitä millään tavalla rakentamasta epäsopua hänen ja minun välille. Jos sen teette otan henkenne. Saatte mennä tiehenne huomen aamulla ja näytellä klovnia jossain muualla. Niinkauan kuin ette sekaannu minun asioihini, lupaan, että saatte olla rauhassa.”
„Ettekö myönnä”, alkoi Argave vastaukseksi Bevanin uhkauksiin, „ettekö myönnä parhaaksi pidättää tunteinanne ja käyttää vähän enemmän diplomaattista kieltä minua kohtaan? Ettekö ymmärrä että me voimme auttaa toinen toisiamme. Emme ole kumpikaan pyhimyksiä. Olemme eläneet häikäilemättömän rikollisesti ja tiedämme että jos lain koura meihin tarttuu, emme siitä koskaan vapaudu. Teidän taitonne näyttää palvelleen teitä paremmin kuin minua itseäni. Näytätte selviytyneen erinomaisesti. Sitä ei voi sanoa minusta ja siksi saatte luvan auttaa minua.”
„Kuulkaahan nyt, Argave”, sanoi Bevan ankarana. „Ymmärtäkäämme toisiamme. Teidän tienne täytyy erota minun tiestäni. Ennenkuin kukaan on aamulla jalkeilla, täytyy teidän olla poistunut täältä, ettekä koskaan saa enää tulla tänne. Ette myöskään saa koskaan antaa kohtalokkaan varjonne langeta vaimoni tielle.”
Argave oli pidättäytyen kuunnellut Bevanin sanoja, hänen verensä kiehuikin.
„Riittää jo”, sanoi hän kiihkeästi, nousi uudestaan tuolista ja meni takkavalkean eteen, samalla kun Bevan läheni ovea, „minunkin mielestäni meidän on ymmärrettävä toisiamme. Myönnätte kai itsekin, että olette kokolailla velassa minulle. Minä olen saanut esittää shakaalin osaa ja te leijonan. Mutta vaikka teidän onkin onnistunut hankkia itsellenne omaisuus, ei teidän silti pidä kuvitella, että voitte minua nujertaa.”
Bevan puristi nyrkkejänsä yhteen. Hänen kasvoillaan oli uhkaava pilvi.
„Teidän tarkoituksenanne on siis kiristää minua, niinkö?” huusi hän.
„Aijon saada osan teidän yhteisissä yrityksissämme korjaamasta saaliista.”
Bevan ei enää voinut hillitä itseään. Hän hyökkäsi kanssarikollisensa kimppuun, puristi häntä kurkusta, mutta päästi samalla irti ja sanoi:
„Mitä meidän hyödyttää riidellä? Siitä on ainoastaan ikävyyksiä meille molemmille.”
Argave oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut hellittänyt edes sikaristaan, mutta oli kuitenkin kuolon kalpea. Hän järjesti kauluksensa ja hymyili. Hänen itsensähillitsemistaito oli ihmeteltävä.
„Oli hyvä teille, että otitte raivonne vangiksi”, sanoi hän ivallisesti. „Mutta tämä pieni yritys tulee maksamaan teille huomattavia summia. Tästä lähtien pidän teistä kiinni kuin varjonne, ja jos minä joudun kiinni, niin saatte tehdä seuraa. Teidän turvallisuutenne riippuu minusta. Muistakaa se, „Jim the Penman” tai mikä p—u teidän nimenne on. Tässä talossa olen minä kreivi Prevoski ja jos te vainoatte minua, tietää maailma muutaman tunnin kuluttua, että „Jim the Penman” on vangittu. Luulen, että ymmärrämme nyt toisemme. Eikö totta? Mutta nyt on jo myöhäinen aika. Olen väsynyt ja aijon paneutua levolle. Hyvää yötä.”
Bevan huomasi tehneensä erehdyksen. Hän käsitti myös olevansa jossain määrässä sen miehen vallassa, jonka hän luuli musertaneensa, mutta ei menettänyt silti vielä toivoaan.
„Hyvä”, sanoi hän, „myönnän että teillä on valtit kädessä. Meidän on sovittava asiasta niin pian kuin mahdollista. Kukin on palkkansa ansainnut. Hyvää yötä.”
Bevan kääntyi nopeasti jättäen huoneen. Jotakin pirullista ilmestyi Argaven kasvoille. Hänen harmaat silmänsä säteilivät kuin käärmeen.
„Niin”, sanoi hän itsekseen. „Minulle kuuluu palkka, jonka saat pian tietää. Kun olen imenyt sinut kuiviin, jätän sinut lopulta tuomariesi haltuun.”
Vaasa 10.7.1925.
