Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeksastoista luku
Ansassa
Viikon lopussa olivat jo melkein kaikki muut vieraat poistuneet, mutta kreivi oli edelleen talossa. Bevan oli pysytellyt levollisena. Hän tiesi, mitkä painavat otteet Argavella oli hallussaan, mutta myöskin, missä määrässä hän oli hänen kynsissään. Välien avonainen katkaiseminen olisi saattanut olla kohtalokasta. Sitä Bevan vältti, vaikka häntä suututtikin nähdä toisen elävän kuin ruhtinaan ja olevan melkein herrana hänen talossaan. Lopuksi hänen kärsivällisyytensä loppui. Eräänä päivänä seurasi hän vierastaan puutarhaan ja sanoi melkein hurjana:
„Kuinka kauan aijotte jatkaa tätä hullutusta?”
„Paras ystäväni, vakuutan teille, ettei se ole mitään hullutusta. Minulla ei ole ollut näin huvittavaa pitkään aikaan. Kuinka sen näin lyhyeen lopettaisin?”
„Älkää kiihoittako minua liiaksi”, sähisi Bevan silmissään uhkaava kiilto. „Voin hallita itseäni määrättyyn rajaan saakka, mutta hulluksi ette saa minua härnätä.”
„Mitä tästä sitten tulee?”
„Tapan sekä teidät että itseni.”
„Sitä ette tee. Elämä on teille suuresta arvosta. Mutta, kuulkaahan, sanoitte eräänä iltana, että kukin on palkkansa ansainnut. Sitä mieltä minäkin olen. Minä tiedän omani. Oletteko valmis sen maksamaan?”
„Minkä summan vaaditte?”
„Kymmenentuhatta puntaa nyt ja saman verran kuukauden kuluttua.”
„Mitä Herran nimessä te sanotte. Oletteko hullu?”
„En toivoakseni. Summa tuntuu kyllä suurelta, mutta mitä se teidän rahoissanne merkitsee. Tähän saakka olette te sanelleet ehdot, mutta nyt on toiset ajat. Ette osottaneet vähintäkään armeliaisuutta, kun valtit olivat teidän käsissänne. Nyt olen minä saanut kortit ja te saatte maksaa viulut. Käsitättekö?”
„Se on mahdotonta”, väitti Bevan vastaan.
„Ei mikään ole mahdotonta teidän kykyiselle miehelle, kun on kysymyksessä tehdä rahaa”, vastasi hän merkitsevästi.
„Mutta minulla ei ole 10000 puntaa.”
„Hankkikaa ne itsellenne, tehän osaatte noitua.”
„Sitä en voi.”
„Tiedän kyllä, että voitte. Ja saatte luvan voida, jos haluatte nähdä minun jättävän talonne. Viivyn täällä niinkauan kuin haluan, ja jos käy hullusti, ilmiannan teidät ja kärsin seuraukset.”
Tämä sanottiin sellaisella ilkeydellä ja puoleksi kätketyllä uhkalla, että Bevanista tuntui kuin hän olisi perikatonsa partaalla. Hän oli muutaman silmänräpäyksen niinkuin halvauksen saanut. Argaven uhkaus kuului jälleen hänen korvissaan.
„Niin”, sanoi hän, „tunnustan, että olen teidän vallassanne ja että minun täytyy ostaa itseni vapaaksi. Saatte kymmenentuhatta puntaa viikon kuluttua, mutta yhdellä ehdolla.”
„Mikä se on?”
„Että lähdette täältä viimeistään huomenna. Asettukaa hotelli Royaliin Sydneyssä. Viikon lopulla saavun teitä tervehtimään ja jätän teille summan. Kuukauden kuluttua saatte loput.”
Argave hymyili. Ajateltuaan jonkun aikaa, sanoi hän:
„Suostun siihen. Mutta muistakaa: ei mitään petkutusta.”
„Voitte luottaa siihen, etten petkuta teitä.”
„Hyvä. Siinä tapauksessa sanon jäähyväiset rakastettavalle rouvallenne ja teidän miellyttävälle kodillenne huomenna.”
Kun ystävällinen rouva Smith kuuli, että kreivi Prevoski todella aikoi matkustaa, lausui hän pahoittelunsa ja toivoi, että hän pian uudelleen „kunnioittaisi” heidän „matalaa majaansa” käynnillään, minkä kreivi myös lupasi tehdä. Monen lämpimän kädenpuristuksen ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähti hän talosta.
Sydney oli pieni kauppakaupunki. Sopimuksen mukaisesti asettui Argave asumaan Bevanin neuvomaan hotelliin William Jackson -nimisenä, jottei olisi kiinnittänyt itseensä huomiota. Levollisena odotti hän siellä muutamia päiviä, mutta hänen sisässään liikehti aikalailla ajatellessa, että hän oli puijannut Bevanilta kaksikymmentätuhatta puntaa. Ihmeellistä kyllä, ei hän koskaan ajatellut voivansa itse tulla kukistetuksi.
Viikon lopulla sai hän sinetöidyn kirjeen. Osote oli kirjoitettu Bevanin tutulla käsialalla. Hän aukasi kuoren ja luki:
„Syistä, jotka itse ymmärrätte, on viisainta, ettemme näyttäydy yhdessä hotellissa. Tulkaa sentähden tapaamaan minua kello kahdeksan illalla tienristeyksessä tunnin matkan päässä Sydneystä pohjoiseen, niin saatte rahat.”
Argave hymyili, mutta ei epäillyt mitään. Puoli kahdeksan aikana meni hän ulos. Ilta oli pimeä, tie huonossa kunnossa. Joitakin minuutteja ennen määräaikaa oli hän sovitulla paikalla. Askeleet hänen läheisyydessä herättivät hänen huomionsa. Hetken kuluttua puhutteli häntä eräs vieras:
„Oletteko William Jackson hotelli Royalista Sydneystä?”
„Kyllä”.
Kysyjä, voimakas mies, vihelsi pilliin, tarttui käsillään Argaveen ja kolme miestä kiiruhti avuksi. Huomattuaan joutuneensa ansaan taisteli Argave epätoivoisesti henkensä ja vapautensa puolesta. Hän löi ja potki vimmatusti. Hänen suuhunsa pantiin kapula ja päällensä pakkopaita. Parinsadan jalan päässä odotti suuren tammen alla katettu automobiili. Hänet työnnettiin vaunuun. Miehet hyppäsivät myös siihen ja huimaa vauhtia kiidätti auto tietä eteenpäin.
Vaasa 10. ja 15.7.1925.
