Pirun matkoilta.
Kirjoitt. Maksim Gorjki.
Suomennos „Suomen Kansalle”
Syksyllä, lakastumisen ja kuolon surullisena aikana, on vaikea sietää elämän taakkaa. Harmaat päivät, itkevä, valoton taivas, synkät yöt, ulvova tuuli, syysvarjot — niin suuret ja tummat — kaikki tämä verhoaa ihmisen ajatukset hämärään sumupilveen ja jättää sieluun salaisen pelon. Silloin tuntee, että elämässä ei oikeastaan ole mitään pysyväistä, siinä vaan on tuo ainainen syntymisen ja kuolon vaihtelu, ja ikuinen kysymys tarkoituksesta ja päämäärästä.
Usein ei ole voimaa taistella tuota synkkää ajatusjoukkoa vastaan, joka myöhäisellä syksyllä sielua kiehtoo ... siksi tulee sen, joka luulee voivansa voittaa noiden ajatusten tulvan, rohkeasti käydä niitä vastaan. Se on ainoa tie, joka ihmisen johtaa epätoivon pyörteestä itsetietoisuuden varmalla pohjalla.
Mutta se on vaikea tie ... se johtaa läpi okaitten, jotka sinun kuuman sydämesi veriseksi pistävät, ja usein odottaa sinne tällä tiellä — Piru. Se on nimittäin se piru, jonka tuttavaksi meidät on suuri Göthe tehnyt, se piru, jonka paraiten tiedämme ...
Tästä pirusta minä kerron.
* * *
Pirun oli ikävä.
Hän on liijaksi viisas aina nauraakseen, hän toki tietää, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei itse pirukaan voi nauraa; ei hän esimerkiksi milloinkaan oman majesteetillisen persoonansa olemassaoloa ironiiansa terävällä veitsellä koskettele. Lähemmin katsellen on tuo niin rakastettu Piru pikemmin röyhkeä kuin viisas, ja kun häntä tarkasti pitää silmällä, huomaa kyllä että hänkin, meidän laillamme, käyttää parhaan aikansa hyödyttömästi. Mutta jättäkäämme se, — emmehän toki ole mitään lapsia, jotka rikomme kauneimman leikkikalumme nähdäksemme, mitä sen sisällä on.
Eräänä synkkänä syysyönä liikuskeli Piru kirkkopihassa hautojen välissä; hänen oli ikävä, hän vihelsi hiljaa ja katseli ympärilleen, löytääkseen jotain huvitusta. Hän hyräili erästä vanhaa romanssia, minun isäni lempiromanssia.
Kuten lehti puusta irtaantuu
Syksyn synkkänä yönä
Ja hauskasti tuulessa keikkuu
Tuuli vihelteli ja riensi ulvoen yli hautojen ja ristien välitse; taivaalla purjehti raskaita pilvimöhkäleitä hitaasti, ja kuolleiden ahtaat asuinsijat kastuivat niiden kyynelistä. Kirkkotarhan yksinäiset puut kurottivat paljaita oksiaan kohti äänettömiä pilviä. Silloin kohisi läpi kirkkomaan pidätettyä valitusta, hiljaista ruikutusta — se kuulosti kuin surullinen, raskas sinfoniia.
Piru vihelsi ja ajatteli:
„Olisipa hauska tietää, miltä kuolleista tuntuu tällaisella ilmalla. Joka tapauksessa tunkeutuu kosteus heidän kammioihinsa ... ja vaikkakin he kuolinpäiväänsä saakka olisivat olleet reumatismista vapaat, täytyy sen kumminkin olla epämieluista … Mitenkähän se olisi, jos kutsuisi yhden heistä ulos ja juttelisi hänen kanssaan? huvittaisi se ainakin minua joka tapauksessa ...no niin, minä siis kutsun! jonnekin tänne haudattiin eräs tuttu kirjailija ... hänen eläessään kävin hänen luonaan usein ...miksi ei pitäisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen kutsumuksen miehet ovat aivan kuulumattoman vaateliaita, katsotaampa, tyydyttääkö edes hauta heidät täydelleen. Mutta missä se nyt on?”
Ja itse piru, joka, kuten tunnettu, tietää kaikki, harhaili pitkän aikaa ympäri kirkkotarhaa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan ...
„He, kuulkaahan!” huusi hän ja kopahutti raskaaseen kiveen, jonka alla hänen tuttunsa lepäsi. „Nouskaahan ylös!”
„Minkätähden?” kaikui syvältä maasta.
„Se on tarpeellista …”
„Minä en nouse …”
„Minkätähden ette?”
„Kuka te sitte olette?”
„Kyllä te minun tunnette …”
„Sensoriko?”
„Ha, ha, ha! En.”
„Ehkä … tuomari?”
„Ei, ei!”
„Eikä myöskään arvostelija?”
„Minä olen — Piru ...”
„Ah! Minä tulen heti .. .”
Kivi siirtyi haudalta pois, maa aukeni ja luuranko tuli esiin. Se oli aivan tavallinen luuranko ja näytti aivan samanlaiselta kuin ne luurangot, joita anatomiian ylioppilaat tutkivat; se oli vaan likainen, nivelissä ei ollut rautalankaa, ja sen silmäkuopista loisti sininen fosforivalo. Se ryömi esiin ja ravisti luitaan, poistaakseen niihin tarttunutta maata; luut kalisivat, sitte nosti se kallonsa ylös ja katseli sinisellä, kylmällä katseellaan synkkää, raskaitten pilvien peittämää taivasta.
„Hyvää päivää ja terveyttä” sanoi Piru.
„Ei se ole mahdollista!” vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa, ja se kaikui samalta, kuin jos kahta luuta olisi vastakkain hangattu...
„Suokaa anteeksi tervehdykseni”, sanoi Piru rakastettavasti.
„Ei se tee mitään ... Mutta miksikä annoitte minun nousta ylös?”
„Minä aioin esittää teille että menisimme yhdessä kävelemään, ei muuta mitään.”
„Oho! Sen teen kyllä mielelläni, vaikka ilmakin on hyvin huono...”
„Minä ajattelin, että te ette pelkää kylmettymistä,” tuumi Piru.
„En suinkaan, eläessäni jo olen siihen perinpohjin tutustunut.”
„Niin niin, minä kyllä muistan, tehän olitte kuollessanne aivan kylmä.”
„Mitenkä se muuten olisi voinut olla! ... Läpi koko elämäni pidettiin minua aina kylmänä ...”
He kävelivät kapeata käytävää, hautojen ja ristien välitse; kirjailijan silmistä loisti kaksi sinistä valojuovaa, näyttäen Pirulle tietä ... Hieno sade kasteli heitä, tuuli tunkeutui kirjailijan kylkiluiden välitse rintaan, jossa ei enää sydäntä ollut.
„Menemmekö kaupunkiin?” kysyi hän Pirulta.
„Mikä teitä siellä huvittaisi?”
„Elämä, hallitsija hyvä,” vastasi kirjailija rauhallisesti.
„Vai niin! Onko sillä vielä teidän silmissänne arvoa?”
„Miksi ei?”
„Millä perustuksella?”
„Miten sen nyt selittäisi? Ihminen ajattelee kaikkea omien intressiensä mukaan, ... ja jos hän on Araratin huipulta tuonut pienen yksinkertaisen kiven, on se hänen mielestään kalleus ...”
„Tuo raukka!” nauroi Piru.
„Mutta kuitenkin ... onnellinen!” vastasi kirjailija kylmästi.
Piru kohautti vaieten olkapäitään. He olivat jo jättäneet kirkkotarhan, edessään oli katu — kaksi riviä rakennuksia ja niiden välissä synkkä pimeys; kirjailijan lyhdyt loistivat, näyttäen sinisellä valollaan heille tietä.
„Kuulkaapas,” alkoi Piru hetkisen vaitiolon jälkeen, „miten te oikein voitte haudassanne?”
„Nyt, kun olen siihen tottunut, menee se jo mukiin ... mutta alussa oli siellä kauhean ilettävää. Se tolvana, joka arkun kannen naulasi kiinni, löi yhden naulan kallooni. Se on tietysti pieni asia ... kumminkin oli se harmillista. Oli jo vähällä, etten pitänyt sitä onnettomuutta ennustavana merkkinä .. . Sitte tuli madot. Piru vieköön heidät, he söivät minua kauhean hitaasti.”
„Ei se ole mikään ihme!” sanoi Piru. „Sitä ei voi heille ollenkaan lukea viaksi, sillä sappitautiin kuolleen ruumis ei ole ollenkaan maukasta herkkua. — ”
„Paljoko lihaa minussa sitte oli! Siitä ei nyt ollenkaan kannata puhua!” vastasi kirjailija.
„Se olikin niille pikemmin epämieluisa välttämättömyys kuin nautinto ... mutta esimerkiksi kustantajia syövät madot suurella mielihalulla.”
„Se on ymmärrettävää, niiden täytyy olla maukkaampia ...”
„Ja onko syksyiseen aikaan kosteata siellä haudassa?” kysyi Piru.
„No jotenkin ... mutta siihen kyllä tottuu ... minua harmittaa oikeastaan paljoa enempi muutamat idiootit, jotka kirkkotarhan läpi kulkiessaan sattumalta pysähtyvät hautani luo. Minä en tiedä, miten kauvan makaan maassa ... minä itse ... ja kaikki luuni, ympärilläni on liikkumatonta — minulla ei ole mitään käsitystä ajasta …”
„Te olette ollut nyt neljä vuotta maassa, pian tulee jo viisikin vuotta”, sanoi Piru ...
„Niinkö? ... No ... tämän ajan kuluessa on kolme ihmistä käynyt haudallani ... Kiihoittavia hetkiä, kirotut olkoot ne! Yksi heistä yksinkertaisesti valehteli minusta, hän tuli, luki hautakirjoituksen ja sanoi: „Sellaista kirjailijaa ei ole koskaan ollutkaan! Minä en ole mitään häneltä lukenut ... mutta tuttu nimi se on — minun nuorena ollessani eräs mies, jolla oli sama nimi, harjoitti luvatonta panttikauppaa meidän kadullamme.” Miten se teitä miellyttää? Ja kumminkin painettiin minua kuusitoista vuotta enimmin levinneessä aikakauskirjassa ja eläessäni ilmestyi kolme erityistä painosta.”
„Teidän kuolemanne jälkeen tuli vielä kaksi painosta”, kertoi Piru.
„No katsokaahan! ... Erään toisen kerran tuli kaksi ihmistä, toinen sanoi: „Ah! onko se tuo?” „Juuri sama”, vastasi toinen. „Aikoinaan luettiin häntäkin” — „Kaikkia luetaan” … „Mitä tämä saarnaili” — „Enimmäkseen hyvästä, kauniista ja sellaisista” ... „Niin niin, jotain sellaista minäkin muistan” .... „Paljo on maassa, — venäläinen maaperä on kyvyistä rikas” ... Ja he menivät eteenpäin, nuo härät ! ... Minä tiedän, että lämpimät sanat eivät kohota haudan lämpömäärää enkä tahdo niitä kuulla … Joka tapauksessa on se harmillista! Ja kuinka mielelläni minä olisin silloin kironnut!
„Olisitte vaan kironnut oikein vahvasti!” nauroi Piru.
„Ei, se ei käy päinsä . .. Kahdeskymmenes vuosisata alkaa, ja silloinko kuolleet tulisivat riitaisiksi!… Se on taitamatonta ja myös julmaa materialisteja kohtaan.”
Pirun tuli jälleen ikävä ja hän ajatteli: Tämäkin kirjailija olisi eläessään mielellään ollut sulhasena kaikissa häissä ja vainajana hautajaisissa; vielä nytkin, kun hänessä kaikki on kuollutta, elää kunnianhimo. Mitä merkitsee sitte ihminen elämässä? Ainoastaan hänen hengellään on merkitystä, ja ainoastaan se ansaitsee tunnustusta ja suosiota ... Miten ikäviä nuo ihmiset kuitenkin ovat!” ... Piru aikoi kirjailijalle ehdottaa, että palaisi jälleen hautaansa, kun äkkiä eräs ajatus lensi hänen päähänsä. He olivat juuri eräällä avonaisella paikalla, jota joka puolelta talorivit ympäröivät. Taivas kohosi synkkänä; näytti kuin lepäisi se kattojen päällä, ja ikäänkuin katselisi se surullisin silmäyksin likaista maata ...
„Kuulkaapas”, alkoi Piru, ja kumartui rakastettavasta kirjailijan puoleen, „ettekö tahtoisi nähdä miten rouvanne jaksaa?”
„Tuskin tiedän jos tahdon”, vastasi kirjailija hitaasti.
„Ah, te olette aivan kuollut, kokonaan kuollut” huusi Piru, kiihoittaakseen häntä.
„Ei suinkaan, kuinka niin?” kirjailija koputti ylpeästi luitaan. „Minä en ole ollenkaan halutoin ... mutta eihän hän tule minua näkemäänkään... ja jos näkee — ei tunne.
„Se on selvä!” vahvisti Piru.
„Minä mainitsin sen vaan siksi, koska hän ... ei pitänyt siitä, jos minä olin kauvan kotoa poissa”, selitti kirjailija.
Ja äkkiä katosi talon seinä, muuttuen läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suuren huoneen sisään — se oli valaistu ja kodikkaasti ja sievästi sisustettu ... Miten uljaasti kalustettu! Olisinpa minä niin asunut, en olisi kenties vieläkään kuollut ...”
„Minuakin se miellyttää”, sanoi Piru nauraen. „Eikä se maksa paljo — noin kolme tuhatta ...”
„Hm ... eikö se ole kallis? ... Minä muistelen että laajin teokseni tuotti minulle kahdeksansataa viisikymmentä ruplaa ... Ja työskentelin miltei kokonaisen vuoden sen valmistamisessa ... Mutta kuka täällä sitte asuu.”
„Teidän rouvanne”, vastasi Piru.
„Kuinka ... oo ... Miten kaunista . .. hänellä on tämä ... ja tämä nainen … onko se minun rouvani?”
„On … tuolla on myös hänen miehensä.”
„Rouvani on tullut kauniiksi ... ja miten hienosti hän on puettu! Sanotteko te hänen miehensä? Pieni, paksu mies jotenkin porvarillisen näköinen, kuitenkin näyttää hän olevan hyvä ihminen! Tuommoinen tavallinen! ... Mutta sellaiset naamathan ne miellyttävät naisia …”
„Jos tahdotte, huokaan minä edestänne!” ehdotteli Piru ja katseli kirjailijaa ilkeästi. Mutta tämän oli edessään oleva näky kokonaan vallannut.
„Miten tulisia ja elämänhaluisia he ovat! He nauttivat nähtävästi kumpikin elämästä ... Rakastaako rouvani häntä, jos ehkä tiedätte?”
„Rakastaa kyllä, paljonkin.”
„Ja kuka hän on?”
„Myöjä eräässä muotimakasiinissa.”
„Myöjä eräässä muotimakasiinissa ...” toisti kirjailija hitaasti eikä puhunut pitkään aikaan yhtään mitään. Piru katseli häntä ja nauroi tyytyväisenä.
„No miellyttääkö teitä kaikki tämä?” kysyi hän.
„Minulla oli lapsia ... he ... elävät, minä tiedän sen ... minulla oli kaksi lasta — poika ja tytär ... siihen aikaan minä ajattelin — että pojastani tulee kunnollinen mies ...”
„Kunnon miehiä löytyy tarpeeksi elämässä, — elämä vaatii täydellisiä ihmisiä”, sanoi Piru ja vihelsi vilkasta marssia.
„Minä luulen, — että myöjä on huono kasvattaja, ja että poikani ...”
Kirjailija ravisti tyhjää kalloaan surullisesti ...
„Katsokaahan miten he syleilevät! Ja nyt he nauttivat!” huusi Piru äkkiä …
„Jaa— a … Onko hän … myöjä rikas ...?”
„Köyhempi kuin minä, mutta hänen rouvansa on rikas ...”
„Minun rouvaniko? Miten hän on rahaa saanut?”
„Myömällä teidän kirjojanne!”
„Vai niin”, sanoi kirjailija ja nyökkäsi hitaasti tyhjää kalloaan. „Vai niin! Olenko minä siis tehnyt pääasiallisesti työtä tuon hyväilevän myöjän hyväksi?”
„Juuri niin”, myönsi Piru tyytyväisenä.
Kirjailija katsoi maahan ja sanoi Pirulle:
„Viekää minut hautaani takasin.”
Oli synkkää ja satoi. Taivaalla kulki raskaita pilviä, ja kirjailija meni että luut kolisivat hautaansa takaisin ... Piru käveli jälessä ja vihelsi erästä rakkaudenlaulua.
Suomen Kansa, Viikkolehti n:o 8 21.2.1903.
- sama novelli toisena suomennoksena: Paholaisesta.
