Postikonttorissa.
Me hautasimme muutamia päiviä sitten vanhan postimestarimme Sladkopjertsevin nuoren vaimon. Laskettuamme nuoren kaunottaren maalliset jäännökset maaemon poveen, lähdimme me, esi-isiemme ja isiemme tavoille uskollisina, postikonttoriin ikuistuttamaan vainajan muistoa.
Kuin blinit oli tuotu esille, alkoi vanha leskimies katkerasti itkeä ja sanoi:
”Nämä blinit ovat yhtä tuoreita kuin kallis vainajakin oli. Yhtä kauniita! Täydellisesti!”
”Niinpä kylläkin” — myöntelivät vieraat — ”hän oli todellakin kaunotar ... Nainen mitä parasta sorttia!”
”Aivan niin se on. Kaikki hämmästyivät hänet ensi kerran nähdessään. Mutta minä, rakkaat ystävät, en rakastanut häntä hänen kauneutensa vuoksi, enkä myöskään hänen leppeän luonteensa tähden. Nämä molemmat ominaisuudet ovat jotakin naisluonteelle yleensä omituista ja hyvin tavallisia tässä matoisessa maailmassa. Minä rakastin häntä erään toisen hänen sielun ominaisuutensa vuoksi. Minä rakastin nimittäin häntä, kallista vainajaa — periköön hänet taivaan valtakunta! — sen tähden, että hän, vaikka olikin vilkas ja leikkisä, oli aina uskollinen miehelleen. Hän oli minulle uskollinen, huolimatta siitä, että hän oli vain 20-vuotias ja minä sitä vastoin lähes 60 vuoden ikäinen. Hän oli minulle uskollinen, — uskollinen vanhalle ukkorähjälle!”
Diakooni, joka istui pöydän toisessa päässä, ilmaisi epäilyksensä alkamalla röhkiä ja ryiskellä.
”Te ette mahdollisesti usko minun sanojani!” kääntyi leskimies hänen puoleensa.
”Minä en juuri tahdo sanoa, että minä en uskoisi”, vastasi diakooni hämillään, ”mutta onhan nykyään yleensä niin, että nuoret vaimot ovat vähän, niin sanoakseni ...”
”Te epäilette, mutta minä todistan sen! Minä ylläpidän hänen rakkauttaan monenlaisilla sekä hyökkäys- että puolustuskeinoilla. Minun menettelyni ja viekkauteni vuoksi ei vaimoni voinut tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään uskottomuuteen, vaikka olisi tahtonutkin. Minä käytin viekkautta avio-onneni turvaamiseksi. Minä tiedän sanoja, joita voidaan käyttää jonkunlaisena lunnaana. Kun lausun nämä sanat, voin nukkua aivan rauhallisena vaimooni nähden.”
”Miten kuuluvat sitten ne tai.kasanat?”
”Minä levitin pitkin kaupunkia ruman huhun, jonka te kaikki vallan hyvin tunnette. Minä sanoin huoaten jokaiselle tuttavalleni: Minun vaimoni Aljona pitää yhteyttä meidän poliisimestarimme Ivan Aleksejitsh Salihvatskin kanssa.” Ja siinä oli kylläksi. Koko kaupungissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut lähennellä Aljonaa, peläten herra poliisimestarin rangaistusta. Kun he — meidän Don Juanimme — näkivätkin Aljonan, pötkivät he heti tiehensä, ettei poliisimestari vain otaksuisi mitään pahaa. Ha — ha — haa! Koettakaapa vain astua tämän viiksekkään epäjumalan tielle, niin ei kunnian kukko teille laula! Hän sepustaa heti viisi pöytäkirjaa ”terveydenhoidannollisista epäkohdista” talossasi tai jotakin muuta sen laatuista. Jos hän näkee esim. sinun kissasi kadulla, laatii hän heti protokollan, jossa puhutaan irrallaan kulkevasta karjasta.”
”Teidän vaimonne ei siis ollut missään suhteissa Ivar Aleksejitshiin?” kysyimme me hämmästyneinä.
”Ehei, ystäväiseni, se oli vain minun keksintöni... Hahaha — haa! No, enkös vetänyt sukkelasti teitä nenästä, rakkaat ystävät? Mitäs sanotte.”
Vallitsi hetken äänettömyys. Me istuimme vaieten, suuttuneina ja nolostuneina siitä, että tuo paksu, punakuonoinen ukko oli pitänyt meitä narreinaan.
”No, jos Herra antaa, menette te uusiin naimisiin!” — mörähti vihdoinkin diakooni.
Joutohetki 9/1910. -- julkaistu ilman tekijätietoa, aikaisemmin julkaistu Postissa-nimisenä Työmiehessä, Sosialistissa ja Hämeen Voimassa. * lisätietoja tsehov.infossa.
