Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kahdestoista luku.
Kalastajainsa ja lazzaroniensa etunenässä oli Masaniello piirittänyt linnan. Isokellot kaikuivat vielä taukoamatta kaikista kaupungin kirkoista ja kiväärien pauke sekä raivoisan kansan meteli yhdistyi niiden kuminaan. Loreton etukaupungista Margelinaan ja Camaldulernasta Moleon'iin ei ollut ainoatakaan kansalaista perhettä, joka ei ottanut osaa kapinaan.
Tällä välin osoitti Vicaria sangen peloittavaa näköä. Useampia lomppanioja ratsu ja hevos-väkeä vartioitsi käytäviä. Arcon herttuan espanialainen kaarti oli asetettu niihin vallinsarviin, jotka rajoittivat tämän linnan sivumuuria; varustus lajiaan, puoleksi linna, puoleksi palatsi.
Masaniello jakeli väkensä hajaampuja-osastoihin ja päätti itse sopivan hetken tultua rynnätä valitulla joukolla linnan pääporttia.
Kalastaja antoi ryntäys-merkin.
Tuskin oli tuli alkanut, kun ratsu- ja jalkaväki, kansan puoleen kääntyneiden tovereiden houkutuksesta, jätti asemansa ja karkasi vihollisen puolelle huudolla:
— Eläkööt neapelilaiset! Kukistus Arcon herttualle!
Sitten asettautuivat he kansan riviin ja kävivät sen kanssa yhteiseen rynnäkköön. Tuossa tuokiossa lyötiin portti sisään; ne espanialaiset, jotka tekivät vastarintaa, surmattiin ja Vicarian suuret astimet valettiin verellä ja peitettiin kuolleilla.
Rohkeana ja väsymättömänä ajoi Masaniello astin astimelta ja laipio laipiolta vieraita joukkoja, jotka heittivät aseensa ja pakenivat. Viimmein töytäsi hän ase kädessä valtiosaliin.
Arcon herttua seisoi hänen edessänsä siellä.
Kellertävillä kasvoillaan, jäykällä ryhdillään sekä mustissa housuissaan ja mustassa levätissään oli hän Velazguez'in kuvan näköinen Kullalla kirjattu ritarinauha riippui hänen sametti liivinsä päällä ja laihain sormiensa välissä piti hän kullalla ja jalokivillä koristettua japanilaisia tikaria.
Masaniello asettautui varakuninkaan eteen ryhdillä sellaisella, joka osoitti uljuuttua ja arvokkaisuutta.
— Arcon herttua! — sanoi hän, — Neapelin kansa, jota sinä olet niin kauan sortanut, jota sinä olet veroilla rasittanut, jonka rukouksia ja kärsimyksiä sinä vielä eileen halveksiit, tulee nyt sinun läsnäollessasi todistamaan sinun hirmuvallastasi. Katso täällä!
Ja juhlallisella käden liikahduksella viittasi hän linnan edustalla olevaa kansaa, kirveitä, tikaria, kivääriä ja kaikkia mahdollisia aseita, joita tuo sekava joukko uhkaavalla katsannolla heilutti.
Varakuninkaan harmaat silmät tarkastivat hetkisen tuota raivoaa joukkoa ja kiintyivät sitten Masanielloon.
— Kuka olet sinä? — kysyi hän kalastajalta, — sinä, joka tavataan aina siellä, missä kapina julmimmin raivoaa, ja missä roistot murhaavat kuninkaan uskollisia palvelioita.
— Kuka minä olen ? — vastasi Masaniello katkerasti. — Olenhan mies, jonka vaivalloisesti ansaittua elatusta sinun kurjat verimatosi ovat jo kymmenen pitkää vuotta penni penniltä varastaneet, ja joka nyt, teidän ylhäisyytenne, on päättänyt joko itse nauttia ne hedelmät, jotta hän kasvattaa, ja ne kalat, jotka hän pyytää, tahi — kuolla ase kädessä.
— Mikä on sinun nimesi?
— Masaniello!
— Sinä siis, nuori mielihouru, olet se, joka uskallat vastustaa ja surmata hänen katolisen majesteetinsa sotilaita?
— Ei sanaakaan enää, Arcon herttua! Masaniello on voittoisan kansan johtaja! Masaniello on nyt kansan tahdon esittäjä ja se tahto voipi musertaa sinun kuin heinän korren. Huomaatteko sitä, teidän ylhäisyytenne?
— Kuolema varakuninkaalle! Kuolema hirmuvaltiaalle! huusivat kapinoitsiat.
Muutamat heistä ryntäsivät saliin ja varakuningas näki oiennetut kiväärit tähtäävän häntä.
Tuo ylpeä espanialainen ei kadottanut ryhtinsä arvollisuutta. Hän tarttui Masaniellon käteen ja vei hänen ikkunan luo.
— Nuori mies, — lausui hän hänelle, — sinä olet jalo, sinä olet rohkea, sinä tahdot pelastaa tuon rahvasjoukon, jonka kurjuus on liikuttanut sinua, ja jolla nyt ei tahdo olla kylläksi suostumushuutoja ja seppeleitä sinulle? ... Mutta ole varoillasi, Masaniello, ole varoillasi! Kansan luottamus on epävakainen tuulen puuska, jota tänään kohottaa sinun pilven-hattaroihin, mutta jo huomenna polkee tomuun! Käyttäi niinkuin yhteisen herramme, Espanian kuninkaan, alammaisen tule! Sano minulle, mitä sinä vaadit — arvoa ja rikkautta ei sinulta kielletä!
— Anna Neapelin kansan tulla onnelliseksi ja vapaaksi! vastasi kalastaja. — Älä pakoita sitä enää, niinkuin kuormaeläintä, rikastuttamaan täyttymättöttömiä ulkomaalaisia! Älä anna enää ryöstää meidän kotiamme! Älä anna enää meidän vaimojamme ja lapsiamme paiskata katuun ja kuolettaa heitä nälkään! Arcon herttua! Sitä me vaadimme! … Myöntö tahi kielto … Myönnätkö sen meille?
— Hänen täytyy myöntää tahi kuolla! — huusi kansa. Suuri joukko oli nyt jo tunkenut sisään. Seisoen sen ja herttuan välillä esti Masaniello tapahtumasta mitään väkivaltaa; sillä oli aivan luonnollista, että sellainen kansa, joka oli kärsimyksillä aina korkeimpaan määrään kidutettu, ei suinkaan tällaisessa kohtalossa voisi kauankaan annella koston täyttämistä vaikka murhalla.
Kumisema meteli kaikuin linnan kartanolta ja etäältä kuului vielä kiväärin laukauksia, joita espanialaiset paetessaan päästelivät. Nuo laukaukset, tuo meteli, tuo väkivaltaisten kärsimysten myrsky, söhkäitsi kaikki sielut, pakoitti kaikki sydämmet kiivaammin sykkimään ja teki kapinoitsiat kärsimättömiksi.
Varakuningas näytti myöntyvän.
— No mitä te vaaditte siis? — kysyi hä pienellä ivan vivahduksella.
— Muukalaisten karkoittamista ja verojen peräyttämistä!
— Onko teidän vaatimuksenne kirjallisesti toimitettu?
Kaikkein silmät kiintyivät Masanielloon.
— Ei ole vielä tuntia siitä, — sanoi hän, — kun minä torilla, teidän seuralaistenne uhrien keskellä, valmistin kolme määritystä, jotka kansa vahvisti ... Vahvisti nämä säännöt Espanian kuninkaan nimessä, niin ennenkun aurinko laskee on Neapelissa rauha, mutta jos et, niin vielä piisaa!
Näin sanoen veti kalastaja povestansa paperin ja luki sen sisällön kovalla äänellä.
Tämän hyväksyivät kapinoitsiat juhlallisella ilohuudolla.
— Kaiten tämän käsken minä, arvoisa Masaniello! — sanoi varakuningas ja löi häntä hartioon. — Jää minun neuvonantajakseni ja johdattajakseni! Toimita itse nämä säännöt voimaan!
— Kirjoittakaa siis nimenne alle! — sanoi Masaniello.
— Mitä! eikö aatelismiehen, espanialaisen ylimyksen sana ole kylläksi?
— Ei!
— Ei, ei! — huusivat toiset. — Ei kukaan ole enää aatelismies, kun hän valehtelee koko kansalle!
Vihan salama säkenöi varakuninkaan silmistä. Hänen ohuet huulensa rypistyivät, mutta hän hallitsi kuitenkin itsensä, tarttui vapisevalla kädellä paperiin, jonka Masaniello piti hänen edessään, ja asettautui selkä-nojaan seinää vasten ikään kuin paremmin lukeakseen.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi muutaman silmänräpäyksen; kuului ainoastaan joukon melu ja kiväärien kaikuvat paukaukset sekä palatsin kivipermannon vastaava kumina.
Yht'äkkiä lommistui seinä Arcon herttuan selän takana ja hän katosi.
Masaniello ryntäsi e'espäin seuratakseen häntä ja sadat käsivarret kohotettiin yht’aikaa sitä salaovea vastaan, josta varakuningas poistui. Raivoja ponnistuksia! Metalli-vuoraus ei mua'nnut ja vaimoin vasta sitten, kun kullattu nahkaseinäkin, jota peitti oven, oli pois revitty, voi tuo suuttunut joukko keksiä seinässä vähäisen viirun.
Huuto: ”Petos! Aseisiin!" kaikui kaikkein huulilta.
Masaniello kavahti yhdellä ainoalla hypyllä sille muhkealle tammipöydälle, joka oli keskellä huonetta. Toisessa kädessään piti hän tikarinsa ja toisessa heilutti sitä paperia, johon hänen sääntö-ehdoituksensa olivat kirjoitetut.
— Arcon herttua on paennut, — sanoi hän. — Siis sitä parempi! Se mies osasi ainoastaan ryöstää, murhata ja pettää! Kansa osaa johtaa itse itsensä, ja se on kyllin väkevä puollustamaan itsenäisyyttänsä. Siis selitän minä Fiilip neljännen, Espanian kuninkaan, sekä itsensä että jälkeläistensä suhteen sysätyksi Neapelin valtaistuimelta! Eläköön pyhä neitsy! Eläköön vapaus!
Salin ikkunain edessä oli suuri laipio. Tämä oli paikka missä Arcon herttua tapasi kauneina kesä-iltoina nauttia vilpasta meri-ilmaa, ja missä hovi-naiset näyttivät sulouttaan, jalokiviään, sekä aatelismiehet pitsikauluksiaan ja kalleita pukujaan.
Sinne kannettiin Masaniello.
Neapeli, joka nyt ensikerran hymyili, kuin nuori impi rakkauden suloisille sanoille, levittäytyi kalastajan jalkain alle. Aurinko oli laskeutumaisillaan Pausilippon kunnasten taakse, ja kamaldulensilais-luostari, P. Elmon linnoitus, tuo vanha ruskea kiviroukkio viheriäisten viiniköynnötsien seassa, kaupungin sadat tornit, lukemattomat huoneet, jotta kohoutuivat toinen toisensa takaa kuin aallot kuohuvassa meressä, satama, valotorni ja Toskanan meri kimaltimat sen kullasta.
Niin kaukaa, kuin silmä kannatti pitkälle Vicarian kaduille, ja sivukaduille, näkyi kirjava ja häälyvä joukko vaimoja, kalastajia, maalaisia, ja lazzaronia, jotka onnittelivat toisiaan voitosta, lauloivat kansanlaulujaan riemuiten ja tunkivat esiin nähdäkseen vapauttajansa.
Taistelu oli tau'onnut. Ei ollut enää ainoatakaan Espanialaista kaduilla, ne kaikki olivat paenneet uuteen linnaan ja istuttivat kanuuniansa sen torniin tuota ilosta reuhuvaa kansaa varten.
Sanomaton riemuhuuto kajahti kaupungissa, kun nähtiin Neapelin lipun liehuman Vicarian laipiolla, ja vielä korkeampi riemu remahti kun huomattiin kuka sitä kannatti.
Se oli Masaniello. Hän pyysi hiljaisuutta.
— Ei mitään espanialaisia enää! — huusi hän.
— Eläköön Masaniello! Eläköön kansan vapauttaja, — vastasi kansa.
— Ei mitään lisäveroja enää!
— Eläköön Masaniello!
— Ei mitään hirmuvaltiaita enää! Neapelin tunnussana on tulevaisuudessa: Kristus ja vapaus!
— Kristus ja vapaus kajahti tuhansien huulilta.
Kalastaja palasi valtiosaliin. Täällä istui hän, kutsui etevimmät toverinsa luoksensa ja käski heidän pitää väestöä silmällä, asettaa vartioita muureille, joka kadunkulmaan ja niiden sataman luonna oleviin pesälinnain käytäville, jotka olivat vihollisen vallassa, ja katkaista ne torvet, jotka johdattivat vettä uuteen linnaan.
Sitten valmisti hän uuden säännön, joka turvasi itse kunkin hengen ja omaisuuden, tehden poikkeuksen ainoattaan niiden suhteen, jotka ryöväystä harjoittavat.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 46 ja 48 8.11.-2.12.1880.
