Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kolmastoista luku.
— Voitto on meillä, veljet! huudahti Pietro. — Ei ole enää yhtään espanialaista Neapelissa! Ylönvaltias on sulkeutunut uuteen linnaan, P. Elmon linnoitukseen sekä muutamiin muihin sataman ja laivaväylän luonna oleviin varustuksiin. Kansa työskelee ahkerasti vesitorvien hävityksessä, ja kahdeksan päivän perästä ei ainakaan ulkomaalainen saastuta isänmaatamme läsnäolollaan.
— Onko Arcon herttuasta kuulunut mitään? — kysyi Masaniello.
— Hänen lippunsa on kohotettu uuden linnan huipulle. Sanotaan, että hän on erästä maanalaista käytävää myöden saapunut jalkaväen kasarmiin Loretoon, että hän siinä esikaupungissa on pukeutunut kalastajapukuun, ja että hän suurella vaivalla on ko'onnut itselleen väkeä. Mutta tuolla uudessa linnassa ei olekkaan sinun vaarallisin vihollisesi, jota vastaan sinun tulee taistella, Masaniello!
— Mitä sinä tarkoitat?
— Corselli on ko'onnut väkensä Marinportin läheisyyteen ja vaatii tunnin ryöstöä, ja minun täytyy tunnustaa, ystäväni, että Neapelissa ei puutu konnia, jotka odottamat vaan merkkiä yhdistykseen rosvojoukkoon.
— Vai niin, herra Corcelli tahtoo ryöstää Neapelia ! — huudahti Masaniello. — Apenniinien karhu tahtoo saada saaliinsa, ennenkuin hän palaa pesäänsä. Mutta hän erehtyy, hänellä ei ole nyt enää mitään tekemistä vanhain tuttaviensa, varakuninkaan vakoojain kanssa, joiden kanssa hän aina niin hyvin sopi. Huomispäivänä täytyy hänen jättää Neapeli ja sen piiri, tahi minä ajan hänen ja hänen seurueensa kuin villin karjan. Ei saa olla ryöväriä maassa, missä jokainen voi elää työllään.
— Pietro, — lisäsi hän, — ovatko Margellinalaiset ystävämme vielä palatsissa?
— Ovat!
— Aseissa?
— Aina hampaisiin!
— Hyvä. Minä tahdon puhutella Corcellia. Sinä menet P. Claran luostariin ja rauhoitat sisar-raukkaani minun kohtaloni suhteen. Minä en tahdo, että rosvot näkisivät meidät yhdessä.
— Masaniello, — sanoi Pietro, — eikö ole vielä joku muu, jonka elämä on sinulle kallis?
— Ketä sinä tarkoitat?
— Minä tarkoitan sitä kaunista, nuorta tyttöä, jota sinä noin kuukauden päivät sitten olet kulettanut milloin Capriin milloin Procidaan!
— Onko hänelle tapahtunut joku onnettomuus?
— Kansa oli piirittänyt hänen vaununsa ja hajoittanut hänen saattovartiansa, kun hän pakeni Vicariasta, — vastasi Pietro. — Corcelli ja minä pelastimme hänen. Kiitetty olkoon, Vapahtajan äiti! Isabella on nyt pois kaikesta vaarasta, minä vein hänen …
— Piisaa, Pietro, piisaa! — keskeytti kalastaja. — Minä en tahdo nähdä häntä enkä tietää missä hän oleksii! Minulla on muuta tekemistä! Minä tahdon tehdä Neapelin onnelliseksi ja vapaaksi, ja elähyttää kansan, joka on orjuudella uuvutettu, — se on kyllä vaikea tehtävä, mutta ei mikään kunnianhimo eikä rakkauden seikka voi syrjäyttää minua siitä! — Mene takaisiin, sanon minä, ja toimita Isabella takaisin isälleen. Noin tunnin perästä tahdon minä tavata sinua taas.
Tän sanottuaan heitti Masaniello kiväärinsä olalleen, kokosi hartaimmat miehensä ja lähti Vicariasta.
Juhlariemulla vastaan otti häntä kokoontunut joukko, joka iloisena ja innostuneena virtaili esiin läheisiltä kaduilta. Kaikki tahtoivat nähdä Masaniellon, sen nuoren kalastajan, jonka olivat tunteneet lapsena ja nuorukaisena, mikä joka päivä toi sisarensa kanssa torille kaloja ja hedelmiä, ja joka nyt oli kansan johtaja ja espanialaisten kukistaja. Kaikki äänet siunasimat häntä, kaikki kädet tavoittivat hänen kättään.
Ja hän astui hitain askelin tuon riemuisan parven läpitse kertoen joka askel:
— Veljet, olkaamme voitossamme kohtuulliset ja oikeaneuvoiset, osoittakaamme olevamme sen vapauden arvoiset, jonka olemme voittaneet. Olkaamme sääliväiset niillekin, jotka ovat niinkauan korjanneet hedelmän meidän työstämme. Älkäämme antako vihollisillemme syytä valittaa meitä, vaan ottakaamme kiinni ne, jotka uskaltavat ryöstää, ja lyökäämme ne murskaksi paikalla! Se valta, jonka kansa on perustanut, pitää hoidettaman!
— Varasten ja ryövärein täytyy kuolla! — huudettiin kaikilta tahoilta.
— Paolo, — jatkoi kalastaja kääntyen erääseen lazzaroniin, — ota viisisataa vankinta toveria kanssasi ja miehitä ranta sataman ja Marinportin välillä. — Älä anna ainoankaan Corcellin rosvon päästä! — lisäsi hän matalalla äänellä.
Kun Paolo oli toimittanut mitä hänelle oli käsketty, vetäytyi Masaniello elämöivän kalastajajoukon kanssa suoraan yli torin ja lähestyi Corcellin rosvoja.
— Seuraa minua! — sanoi hän ryövärille.
Hän vei hänen erääseen vieressä olevaan ravintolaan, osoitti istuinta — ja kun he molemmat olivat istuneet vastakkain toistansa tikarit vieressä ja kiväärit polvien välissä, sanoi Masaniello:
— Corcelli, sinä olet tehnyt meille tänään kelpo palveluksen!
— Niin, — vastasi Corcelli, — ja minä epäilen, että tuskin te ilman minua olisitte voineet appelsiineillanne ja meloneillanne espanialaisista niin suoriutua.
— Nyt on vaan jälellä toimittaa järestystä tässä kansassa, joka on kärsimyksistä päässyt vapauteen.
— Kuules! Masaniello alkaa jo puhua hänen ylhäisyytensä herra Arcon herttuan kieltä! Juoman jumalan kautta, sinä olet hauska pikku-varakuningas raksiloiduissa housuissasi, punaisessa lakissasi ja villa mekossasi!
— Niin, Corcelli, ota tarkka vaari niistä pikku-varakuninkaan sanoista joista nyt puhut! Sinä et pääse Neapelista elävänä, jollet oikein tarkoin pane hänen sanojansa muistoosi.
— Tuhannen per… ! Mutta rahat, poikani! Minä näen, että don Juan Fernandez on räjähyttänyt laivansa ilmaan ja sen kanssa kaikki ne kauniit tukaatit, jotka sinä lupasit meille! Minkälaiselle naudalle sinä uskoit sen toimituksen? Kun valloitetaan laiva, jossa on kolmesataa tuhatta tukaatia — niin ruvetaan sitten heittämään ruutia yli laidan! Oi, joska minä olisin ollut siellä! Mutta sinä et luottanut minuun, Masaniello!
— Sinun väkesi saa palkkansa!
— Ja mistä saat sinä rahoja, rakas poikani?
— Se on minun asiani!
— Ja minun asiani, rakas ystäväni, on se, etten anna espanialaisten kuulain repiä väkeni vaatteita rikki, jollen tiedä, miten ne taas saan ehjiksi.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Kun joku kuningas, herttua tahi kuka tahansa vähäpätöinen paroni palkkaa meistä, calabrialaisista, vapaajoukon kurittaakseen naapuriansa eikä sitten voi maksaa sen päällikölle palkkaa, niin tiedätkös, Masaniello, miten se sitten menettelee saaduksensa väkensä palkituksi?
— En!
— Hän ryöstää palatessaan sen maan aluskuntalaisia, jonka haltia on hänen pettänyt. — Pyhän Januariuksen kautta, minä menettelen sinun kanssasi aivan samoin, Masaniello!
— Ja minä ...minä vannon sinulle pyhän neitseen kuvan kautta, että siinä tapauksessa minä hirtän sinun!
Corcelli rupesi nauraa hohottamaan.
— Kristuksen veri! — huudahti hän. — Neapelilaiset ovat tänään suorittaneet suuren vallankumouksen! Kultakirjotakkisen espanialaisen ylimyksen sijaan oivat he saaneet Herrakseen halvan kalastajan!
— Kansan tahtoa täytyy kunnioittaa enemmän kuin kuninkaan, jonka i'estä olemme niin kauan kantaneet! — sanoi Masaniello ja vei ryövärin ikkunan luo.
— Katso, — jatkoi hän, — ranta on täynnä aseellista väkeä aina Molosta Del Carmineen asti, —kaikkialla vaan piilukeihäitä, miekkoja ja kivääriä. Sinun miehesi ovat vankina rautanuotassa. Vaan sana tai viittaus minulta, niin te kaikki olette hukassa.
— Tuhat tulimmaista! Sinä olet pettänyt meidät!
— Jätä Neapeli silmänräpäyksessä! Mene Loreton etukaupunkiin! Kohta kun kaikki on jälleen rauhassa, maksan minä sinulle kaksikymmentä tuhatta tukaatia matkarahaksi, ja sitten täytyy sinun esmentelemättä muuttaa pois Neapelin alueelta.
— Masaniello, kansan johtaja, tahtoo menetellä Arcon herttuan tavalla, ja kun Corcelli odottaa palkkaa suurista ansioistaan, niin saa kalastaja ...
— Minä en tahdo mitään isänmaani sortajalta.
— Kauniin Isabellan käden ... — jatkoi ryöväri. — Etkös niin toivo, rakas Masanielloni?
Kalastaja tahtoi vastata mutta sana haihtui hänen huuliltaan.
— Toimita ne kaksikymmentä tuhatta tukaatiasi paikalle aamuksi, veitikka! — lisäsi Corcelli ja läksi väkensä luo.
— Veitikka-raukka, — lausui hän itsekseen, — sinä olet tuskin neljän kolmatta vuotias ja luulet kuitenkin olevasi kyllin kätevä luikahtamaan tottuneen Corcellin kynsistä. Noh! minun täytyy ruveta tositoimiin, etten joudu häviöön sinun kauttasi, ja aamulla auringon noustessa — olen minä taas kotona Apenniini-vuoristossa.
Masaniello tuli rajuun mielen rauhattomuuteen; raivoin katsein ja kädet nyrkissä läksi hän ravintolasta.
Hän tunsi vastustamattoman kiusauksen hirttää Corselli ja koko hänen joukkonsa ihan kursailematta, ja saapui satamaan kun ryöväripäällikkö kokosi joukkonsa, asetti sen sotarintaan ja marssi pois siihen suuntaan, joka hänelle oli osoitettu.
Kun ryövärijoukko katosi sen varustuksen ta'a, joka suojeli merta Neapelin itä-puolella, läksi Masaniello ajatuksiinsa vaipuneena luostarille, jossa Pietro häntä odotti.
Hänen vastaanottonsa oli puuhattu suurilla valmistuksilla. Kohta kun hän saapui luostarin pihalle, tuli johtajatar arvopuvussaan ja risti kädessään nunnainsa seuraamana täntä voitokasta kalastajaa vastaan.
Masaniello polvistui hänen edessään, suuteli hänen kättänsä arvokkaasti ja antoi johdattaa itsensä kirkkoon.
Mahtava valtaistuinteltta kohosi keskellä kuoria. Johtajatar pyysi nuoren kalastajan sinne istumaan, mutta hän hylkäsi sen kunnian ja polvistui kirkon marmoripermannolle. Koko toimituksen ai'an rukoili hän palavalla sydämmellä pyytäen Jumalalta valoa ja voimaa tullakseen hän, kansan poikaraukka, jolla ei ole taitoa eikä rikkautta, mahdolliseksi voittamaan ne vaarat, joihin hehkuva isänmaan rakkaus oli saattanut hänen ja hänen veljensä.
Sitten käski johtajatar avata luostarin hänelle — ja heti lepäsi Johanna veljensä sylissä,
— Oi, ole tervetullut, veljeni, — sanoi hän. — Herra on valinnut sinun toimittamaan suuria asioita ja sinun sisaresi ylpeilee sinusta!
Masaniello nauroi hellästi.
— Nyt olemme me siis vihdoinkin itse verkkojemme, venettemme ja mökkiemme haltioita! — jatkoi tuo nuori tyttö. — Neapelin kansa saa työskennellä rauhassa, oma työ riittää kyllä sen toimeentuloksi ja ahneet veronottajat eivät saa enää ryöstää meiltä sitä leivän kannikkaa, jonka olemme otsamme hiessä ansainneet! Se olet sinä, jota he saavat kiittää tästä onnesta, ja he opettavat lapsensa ja lastensa lapset siunaamaan sinua.
— Niin, me olemme suorittaneet suuren tehtävän, — vastasi kalastaja, — mutta vielä on työtä saada se pysyväiseksi! Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä, että he suojelisivat minua, tukisivat minua ja antaisivat minulle oikean totuuden tunnon!
— Rohkeutta, veljeni! Sallima ei petä koskaan sitä, jolla on kunniallinen sydän ja seuraa evankeliumin neuvoa! — Mutta varakuninkaan tytär on täällä ...
— Isabella täällä? keskeytti Masaniello.
— Sinun täytyy nähdä hänen, sinun täytyy lohduttaa häntä, sillä onnettomuus on kadonnut hänen kotoaan ja se lapsi-raukka on epätoivossa.
— Nähdä hänen! ... En, en!
— Oi, kun Pietro oli haavoitettu, kun meidän omaisuutemme oli takavarikkoon otettu ja minä istuin itkein sen tyhjän mökin ovella ... kieltäytyikö Isabella silloin käymästä meillä ja korjaamasta sitä onnettomuutta, joka meitä oli kohdannut.
— Hän on jalo ja hyvänavullinen tyttö minä tiedän sen!
— Ja sentähden, että hänen isänsä on tänään kukistettu, ja että sinä olet haltia Vicariassa, tahdot sinä kieltäytyä häntä näkemästä? Oi, veljeni, voitko sinä olla niin kiittämätön?
— Oi Jumalani, Jumalani sääli minua! — änkytti kalastaja. — En, Johanna, — jatkoi hän teeskennellyllä tyyneydellä. — minä en tahdo tavata häntä! Minun ja hänen välillänsä on verta ja kuolemaa!
Mitään vastaamatta kohotti Johanna erään esiripun ja Isabella oli Masaniellon edessä.
— Isäni? Mitä olet sinä tehnyt isälleni? — kysyi hän kalastajalta.
Masaniello väistyi hämmästyksestä taaksepäin. Se ei ollut enää se kaunis ja miellyttävä tyttö, jonka hän muutama päivä sitten oli ihastuksella kuunnellut laulavan iloisia laulujaan, joka oli auttanut Johannaa purjetten hoitamisessa, ja joka löysi huvinsa siinä, kun sai pienellä kädellään tarttua auskariin ja tyhjentää veneestä veden, joka hiijasi sen keveää kulkua. Isabella oli kuolon kalpea, hänen huulensa vapisivat ja tumma tuli paloi hänen mustissa silmissään.
— Arcon herttua on turvassa, jalo nainen, — vastasi Masaniello pakoitetulla kylmyydellä, — hän on paennut uuteen linnaan.
Isabella laski kätensä sydämmelleen ja kiitti taivasta hartaalla silmäyksellä.
— Ja mitä aiotte te nyt tehdä, Masaniello? — jatkoi hän.
— Kaikki yhteys Neapelin ja Espanian, uhrin ja teloittajan, välillä on nyt suoralla. Isänne mahtaa kavahtua vuodattamasta neapelilaista verta! Jokainen yritys ryöstää takaisin sitä valtaa, jota hän on väärin käyttänyt, on sangen rohkea. Hän saa palata Madridiin! Espanian kuninkaan eroitus on julistettu! Huomenna saa, jalo nainen, joku vene viedä teidän isänne luo, ja te voitte ilmoittaa hänelle kansan päätöksen.
— Se olisi häpeä Arcon perheelle!
— Se on vaan oikea ja kohtuullinen rangaistus niistä rikoksista, joita espanialaiset ovat tehneet.
— Isäni on lii'an ylpeä antautuakseen sellaiseen nöyryyteen. Kääntyä Luis de Haro'on, menetettyään sen hallintoviran, jonka hänen katolinen majesteetinsa on hänelle uskonut! Saavuttaa sellaisen häpeällisen vanhuuden unheessa ja suosiottomuudessa! Hän ei suostu sellaisiin ehtoihin!
— Jos tahtoo vieläkin verenvuodatusta, niin olkoon menneeksi! Hän saa sitä!
— Ja se olette te Masaniello, joka puhutte niin, te, jota minä niin syvästi rakastan, te jonka tähden minä olen niskoitellut isäni vihaa, te, jonka ilo ja onni oli minulle niin kallis, että minä uskalsin uhrata elämäni karkoittaakseni jonkun surullisen ajatuksen sielustanne tahi kuivatakseni jonkun liian kyynneleen silmistänne!
Isabella puhui nöyrällä rukoilevaisella äänellä, ja kun kalastaja nosti silmänsä, kohtasi häntä silmäys sellainen, joka oli saanut hänen sydämmensä sykkimään silloin, kuin hän vei espanialaisen kapteenin tytärtä Procidon luodoille.
— Kansa on ilmoittanut tahtonsa, — sanoi hän, — ja minun täytyy totella!
— Kansan tahto? Ettekö te ole tällä hetkellä Neapelin hallitsia, Masaniello? Uskokaa minua, että olisi paljoa kauniimpi nähdä jonkun halvan miehen vähentävän ylimysmahtia oikealla tavalla ja hajoittaman valtaa tukeakseen heikkoja ja puollustaakseen sorretuita, kun tempaaman valtikan kuninkaan kädestä.
— Isänne on pettänyt meitä kaksi kertaa!
— Etkö sinä tahdo milloinkaan olla hänen luonaan ja varottaa häntä petollisista neuvoista ja muistuttaa hänelle, että kansan rakkaus on hallitsian paras tuki? — lisäsi Isabella ja hänen hengityksensä sattui Masaniellon otsaan. — Sinä olet kaunis, sinä olet rohkea, minä rakastan sinua ja se väli, joka eilen eroitti meitä, on tänään vähennyt!
— Ei sanaakaan enää, — änkytti Masaniello. — Kansa vartioi tällä ovella ja sen viha on määrätön. Te työnnätte meidät molemmat turmioon! Minä valmistan tänään sitä sidettä, joka vielä yhdistää meidät.
Hetkinen ilonsalama leimahti Masaniellon alakuloisille kasvoille, mutta kohta peitti niitä taas huolen synkkä varjo! Hän löi rintaansa ja sanoi:
— Konna, oletko sinä saattanut Neapelin kansan kapinaan vaan pettääksesi sen? Oletko sinä peittänyt Neapelin kadut ruumiilla muka polvistuaksesi vaan naisen eteen verivierassa? Isabella, se onni, jonka te osoitatte minulle tulevaisuudessa, ei ole tuotu minulle!
Tuo kaunis espanialainen laski molemmat kätensä rakastettavan kaulalle.
— Mitkä ehdot minä siis vien uuteen linnaan? — kysyi
hän.
— Minä olen sanonut ne!
— Masaniello! Eikö siinä ole kylläksi, että me annamme Arcon herttuan elää? Säästettäisiinköhän meitä, jos hän olisi voittanut?
— Sinä et siis rakasta minua? — kuiskasi Isabella silmäyksellä, joka sai Masaniellon vapisemaan.
— Velvollisuus vaatii, ja minä en voi menetellä toisin!
— No hyvä, — sanoi ylevä espanialainen oientuen suoraksi seisomaan, — Arcon herttuan tytär on nöyrtynyt kylläksi! Välillämme on siis aina vaan viha ja taistelu! Toimittakaa minut siihen uuteen linnaan, jossa Espanian jalo kuningas, Fiilip neljäs, vielä hallitsee. Päästäkää minä hengittämästä sitä ilmaa, jota teidän käskettävänänne olevat lurjukset saastuttavat ... koska tämä Neapelin jalo kansa ei ymmärrä paremmin käyttää nuorta tyttö-raukkaa ruoskanaan
riisuakseen vanhaa ulkoa aseista.
Kalastaja ei vastannut. Säälikää veli-raukkaani, jalo valtiattareni! — sanoi Johanna. — Ettekö näe mitä hän kärsii?
— Tehkäämme loppu tästä sanoi Masaniello.
Hän oi'ensi kätensä varakuninkaan tyttärelle.
— Isabella ... Hyvästi! — änkytti hän.
— Minä onneton! — huudahti Isabella melkein rauenneena tässä jäähyväismenon hetkessä.
Hän heittäytyi Masaniellon syliin ja tunsi ikään kuin jonkun kosketuksen huulillansa.
— Päätäni hurmaa, — huokasi Masaniello, — rohkeuteni katoaa ... Isabella ...kuule minua!
— Sinä olet minun rakastettuni, armas sulhoni ... älä salli minun kuolla kaukana sinusta lohdutonna ja maanpakolaisena!
Ja espanialaisen kyynneleet kastelivat Neapelilaisen poskia.
— Ei, minun olisi mahdotoin eritä sinusta syvästi rakastettu Isabellani! — kuiskasi kalastaja. — No hyvä, anna Arcon herttuan tietää, kuinka suuri tuon voittoisan kansan pitkämielisyys on! Pietro saa huomenna ilmoittaa sinulle minun ehtoni; isäsi täytyy allekirjoittaa ne ja julistaa meidän vanhan vapautemme; sitten saa hän palata palatsiinsa.
Isabella hymyili vielä vapisten hänen sylissään, ja näin otti Masaniello ensimmäisen askeleensa sille onnivaiheiselle tielle, johon rakkautensa haukutteli hänen, mutta joka vei hänen kuolemaan. Pietro sai käskyn valmistautua seuraavana päivänä viemään Isabella takaisin isänsä luokse.
Masaniello läksi Vicariaan äärettömässä väkitulvassa.
Kun tuli pimeä, lähetti hän muutaman ystävänsä Loreton etukaupunkiin, vartioimaan Corcellia.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numerossa 48 2. joulukuuta 1880.
