Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Neljästoista luku.
Corcelli oli majoittanut väkensä Loretossa erääseen ravintolaan, jossa meriväki tapasi sijastella.
Kohta kun he olivat riisuneet aseensa, vaati rosvokapteeni puhutella isäntää.
— Mikä on nimesi? — kysyi hän.
— Minua sanotaan Kapusiinilaiseksi, herra! — vastasi tämä rauhattomasti ympärilleen katsellen.
— No siis, arvoisa isä! Sinun täytyy toimittaa aamin oikein hyvää olutta sekä kosolta hyvää palvattua sianlihaa ja sitten tynnyrin parasta viiniä, ... ymmärrätkös?
— Kyllä, herra! — änkytti isäntä, — mutta ne ovat kalliita tavaroita.
— Saman tekevä, se on kansan johtaja, Masaniello, joka tarjoo.
— Hm, hm! — mumisi isäntä päätänsä pudistain.
Corcelli otti taskustaan tuli-raudan ja iski tulen, sytytti sillä kiväärinsä sytyttimen ja oiensi sen isäntää kohden lausuen:
— Minä sanoin, että Masaniello maksaa!
Isäntä vetäytyi askel askeleelta taaksepäin aina salin ovelle tehden tuhansia kumarruksia ja kohteliaisuuden osoituksia.
Lamput sytytettiin, ryövärit vetivät nautteensa esiin, löivät tikarinsa pöytään ja aloittivat tavallisen huvitteensa.
— Kuulkaa, lurjukset, — sanoi päällikkö rosvoilleen, — tänä yönä menemme me Apenniineille. Te saatte juoda niinpaljon kuin vaan tahdotte, mutta se, joka juopuu — hirtetään!
Tämän ystävällisen varoituksen annettuaan istui Corcelli alas, pisti piippuunsa ja poltteli hyvällä halulla siksi, kun sianliha ja juomat tuotiin pöydälle.
Nyt alkoi hävytön melu. Pilanauru, Jumalanpilkka ja lasien kilinä vaihetteli vuorotellen. Koko tuo villi joukko ryntäsi ruokaan käsiksi kuin nälkäinen parvi susia ja lamput katonrajasta loivat punertavan valonsa rosvojen jäykille kasvoille.
Kun Corcelli oli lopettanut illallisensa, kutsui hän kaksi alapäällikköään luoksensa ja vei ne erääseen sivukammioon.
— Lapset, — sanoi hän heille, — tänään olemme me auttaneet noita rapamekkoja, lazzaronia, karkoittamaan Arcon herttua pois sijaltaan. Se luonnollisesti ei liikuta minua kenen puolella on oikeus tahi vääryys, taikka saavatko heidän vaimonsa ja tyttärensä myydä hedelmiään tahi ei, mutta minä toivoin saamani valita, joko Toledokadun tahi Vicarian ja ryövätä sotilaan tavalla pienen murun, enkä puhua vaan yhdestä määrätystä laivasta, jota olin tarkoittanut. Mutta se meni helvettiin! Masaniello on ahdasmielinen koira, joka ei ymmärrä, mitä hän on velkaa sellaiselle väelle kuin me!
— Meitä on pidetty aaseina, — vastasi toinen, jota viattoman muotonsa ja teeskennellyn pyhyytensä vuoksi sanottiin ”papiksi." Tuskin tarvinnee lisätä, että tämä mies oli Corcellin itarimpia ja armottomimpia tovereita.
— Niin, ja vielä sitä enemmän, — jatkoi päällikkö, — kun Arcon herttua, vaikka hänellä olikin omituinen taipumus hirttämiseen, oli paljoa jalompi ja vapaamielisempi poika, joka silloin tällöin uskoi meille milloin yhden milloin toisen hyvinkin tuottavan toimituksen. Myös ylhäiset herrat ja naiset kunnioittivat meitä tilauksillaan, kun huomasivat, että tikarin pisto on kyllin riittävä rauhoittamaan mustasukkaista aviopuolisoa tahi parantamaan uskotonta rakastajaa, maksoi mitä maksoi. Mutta tämä kirottu vallankumous, johon me olimme avullisina tuin tuhmat mörököllit, riistää meiltä parhat tulomme.
— Mutta minkä tähden sinä sitten olet vienyt meitä espanialaisia vastaan? — — kysyi ”pappi."
— Pappi on oikeassa! — lisäsi Marsurpio, Corcellin toinen alapäällikkö. — Sellainen herra kuin Arcon herttua, ansaitsee kunnioitusta meikäläiseltä väeltä, sillä hän toimittaa ne hirteen heidän vanhoilla päivillään, kun Apenniinien kostea ilma ei enää tyydytä heidän kuluneita keuhkojaan. Mutta kalastajilla ja tonttiporvareilla ei ole otollista kunnioituksen eikä laupeuden tunnetta meitä kohtaan!
Kiihoitettuaan alapäälliköjensä muikeita mieliä, jatkoi Corcelli:
— Masaniello on luvannut maksaa meille kaksikymmentä tuhatta tukaatia, mutta se konna olisi pikemmin valmis lähettämään viis — kuussataa kalastajaa keksineen ja keihäineen vangitsemaan meitä kuin tahlaja lohen poikia! Vai mitä sanot sillä, Marsurpio?
— Minä sanon, että puukenkäiset varakuninkaat ovat mitä vaarallisimpia ihmisiä, kun ei tiettä mikä vaakuna on niiden kilvessä! — vastasi Marsurpio täyttäen viinilasinsa, jonka hän sitten tyhjensi yhdellä kulauksella.
— Minä olen sentähden päättänyt, että me luistamme täältä yöllä, mutta ensin ...
Corcelli alensi äänensä melkein kuulumattomaksi.
— Minä tiedän missä on aarre ... niin ja kaksi aarretta, jotka minä otan yhdellä kerralla!
— Ahaa! — sanoivat alapäälliköt lähestyen kapteenia kurolla kauloin ja melkein niellen hänen silmillään.
— Aarteet ovat hyvin vartioidut.
— Pyhä ruumis! — huudahtivat ”pappi" ja Marsurpio yht'aikaa.
— Kuinka monta miestä on vartioväessä? — kysyi Marsurpio.
— Kolmesataa nunnaa!
Molemmat rosvot pyrskähtivät nauramaan.
— Ha, ha, ha! Corcelli, kuinka sinä kuitenkin olet hauskalla tuulella! Luostari! Kolmesataa nunnaa!
— Minä sanon teille kaikki! — jatkoi Corcelli. — Te muistatte hyvin, että me aamupäivällä veimme Arcon herttuan tyttären P. Claran luostariin?
— Kyllä!
— Minä tiedän, että Masaniellon sisar on myöskin siellä. Minä otan molemmat luntuset yhdellä kertaa, ja pääsköön sitten kumpi puolue tahansa lopulliselle voitolle, niin tiedän minä kaikissa tapauksissa saavani hyvät lunnaat.
— Koska yhdytään?
— Puoli-yössä!
— Hyvä, — sanoi ”pappi." — Meidän täytyy tarkoin varoa, että väki pitää aseensa järestyksessä. Meidän täytyy olla valmiina kaikkiin.
Tämän keskustelun ai'alla oli olut ja ruoka kadonnut pöydältä sekä viinitynnyri ennättänyt ehtyä.
Yksi ryöväreistä astui sisään ja asettautui viiksiä vääntäin kapteenin eteen.
— Mitäs nyt, Conrad? — kysyi Corcelli.
— Kapteeni, — vastasi tämä saksalaisella murteella, — ei ole enää yhtään olutta, ei sianlihaa, eikä viiniä!
— Sytytä kiväärisi sytytin ja kutsu isäntä tänne! — vastasi Corcelli.
Tuokion kuluttua esiytyi onneton isäntä.
— Vielä yksi tynnyri Kristuksen kyynneleitä, — sanoi kapteeni korkealla äänellään.
— Maksaako Masaniello? — kysyi isäntä.
— Kyllä.
Isäntä kumarsi ja pakeni niinkuin edelliselläkin kerralla takaperin ulos jättämättä silmistään sitä uhkaavaa asetta.
Peli seurasi atriaa ja pelinappulat sekä hopearahat kierivät pöydällä kirousten ja raakojen valain pauhatessa lakkaamatta. Kiivaassa torassa olivat pelaajat keskenään ja tämän tästäkin vetivät he ulos tikarinsa nousivat seisomaan asettautuen keskelle salin lattiaa lopettaakseen kiistan.
Vähitellen tuli ilma raskaaksi! paksu tukehduttama savupilvi häälyi ryövärien pään päällä useat heistä kellistyivät unen ja juomain voittamina pitkälleen permannolle.
Ulkona oli taivasselkeä, ja muutamat kuutaman säteet, jotka tunkeutuivat ikkunan-ruuduista sisään, näyttivät vallan vasten mielisesti kurkistavan tähän kadotuksen luolaan, kun Corcelli ja hänen molemmat alapäällikkönsä tulivat kammiosta ja antoivat lähtö-käskyn.
Enimmän juopuneet nousivat kiroten ja kokivat pysyä tasapainossa. Toiset etsivät rahojaan ja aseitaan hirmuisesta rääsy- ja roska-kasasta. Kun seurue vihdoinkin oli niin hyvässä järestyksessä kuin suhteet suinkin sallivat, niin huomattiin, että pitkä Conrad vielä makasi lepopaikallaan hajalla käsin ja jaloin.
— Nous'ylös, nauta! — sanoi Corcelli potkaisten häntä.
Kun saksalainen vaan vastasi kovalla korsauksella, antoi Corcelli hänelle uuden potkun lisäten siihen tuon ystävällisen toivon: pane helvettiin!
Corcelli käski väkensä olla hiljaa ja marsitti sen Loreton etukaupungin läpi.
Tultuaan del Carmine luostarin luo, kääntyivät he oikealle ja olivat muutaman tunnin kuluttua Capuaportilla.
Corcelli riensi niiden koukkuisten katujen läpitse, jotka ovat arkkipispan ja Dominiko-kirkon välillä. Hänen väkensä oli peittänyt aseensa, ett'ei niiden välke olisi ilmaissut heitä, ja kulki niin varovaisesti kuin suinkin mahdollista. Viimmein saapuivat he esteettömästi eräälle pienelle kentälle, jonka takaa näkyi P. Claran luostari.
Ikkunat olivat valaistut. Naisäänet helisivät sekavasti sisältä. Nunnat pitivät ilta-Jumalanpalvelustaan.
Corcelli käski väkensä ulos pistäyväin parvien alle ja alkoi itse, kuin susi lammaskettaa kiertäen, etsiä sopivaa toimialaa. Lopuksi keksi hän matalan koppelin, jonka katolle oli helppo päästä. Juuri tämän katon tasalla oli eräs ikkuna peitotta. Corcelli kutsui ”papin" ja Marsupion ja ilmoitti heille keksintönsä.
Rohkaistaakseen toisia teki hän itse ensimmäisen kokeen.
Luostarikirkon kuori oli täynnä kynttilöitä ja suitsutusta. Sadat vaksikynttilät loistivat alttarilta ja valaisivat Correggiun mainioita maalauksia. Sen ikkunan oikealla puolella, jonka Corcelli oli hyökkäykseensä valinnut, istui abedissa (johtajatar) seuraten veisua kauniista virsikirjasta, jota eräs luostarioppilas kannatti polvillaan hänen edessään ja aimo smoraktikivi kimalsi hänen oikeassa kädessään. Neljä nunnaa ympäröi häntä ja antoivat hänelle pienimmälläkin viittauksellaan hänen ristinsä, arvopäähineensä, kynttiläjalkansa tahi savuastiansa.
Kaksinkertaisessa penkkirivissä istuivat nunnat nöyrinä ja hengellisinä. Heidän suloiset äänensä sekaantuivat yhteen ja eräs erinomaisen kaunis nunna johdatti veisua. Vaksikynttiläin valo näytti häviävän korkeihin holveihin, joissa kultaiset asekilvet loistivat sinertävällä pohjalla.
Jumalanpalvelus oli jo lopulla, kun lasit edellä sanotusta ikkunasta rämähtivät yht'äkkiä pirstaleiksi ja palaset putosivat helisten lattialle. Vastoin järestyssääntöä, joka vaati, että nunnain piti kiinteästi tuiottaa permantoon, eivät he voineet olla katsomatta sinne, mistä helinä kuului.
Outo mies näyttäytyi ikkuna-aukolla ja hyppäsi kairamaisesti kirkkoon.
Kaksi, neljä, kuusi, kaksikymmentä kammottavaa haamua seurasi häntä ja asettautui tappelujärestykseen altarin oikealle ja vasemmalle puolelle. Nunnat eivät paenneet. Velvollisuus ja pelko kiinnitti heidän jalkansa permantoon. He luulivat olevansa hirveän unen saaliina.
Syvästi kumartaen astui Corcelli johtajattaren korkean istuimen eteen ja ”pappi" sekä Marsupio asettivat vartiat omille, ett'ei kukaan pääsisi ulos.
— Kunnia-arvoinen äiti, — sanoi Corcelli johtajattarelle, suokaa katuvaisen syntisen suudella kättänne!
Kiinnittäen silmänsä siihen jaloon smaragdi-kiveen, joka loisti hänen sormellaan, anasti sormuksen ja pudotti sen pitkään mekkonsa taskuun.
— Onneton! — huusi johtajatar. — Etkö tiedä, että siinä sormuksessa on kallis pyhäin jäännös, jota ei saa koskea?
— Olkaa huoleti, arvoisa äiti! Minä olen ollut nuoruudessani pappi. Minun käteni ovat saaneet pyhän öljyvoiteen — ne ovat puhtaat.
Corcellin nöyristä sanoista ja sortuneesta muodosta sai johtajatar uutta rohkeutta. Hän nousi seisomaan, oiensi kätensä ja sanoi:
— Poistu täältä, kurja olento! Älä vastusta pyhyyttä sinun riettaalla läsnäolollasi. Karta kirousta, joka tuhoaa sinun!
— Minä tunnen sen kirosäännön, joka tuomitsee kaikki ne jotka uskaltavat ilman pispan lupaa astua tämän luostarin kynnyksen yli, sulatuksi kaikesta oikeauskoisten yhteydestä, mutta minulla on ylimmäisen pispan kaikkialla kelpaava lupa ja täysarvoinen vapaakirja, joka aina pelastaa minun perkeleen vallasta. Tiedättekö, missä minulla on se vapaakirje, arvoisa äiti?
Johtajatar oli ääneti.
— Kiväärin putkessa! — lisäsi Corcelli kolahuttaen kiväärinsä perää kivi-permantoon.
— Tänne, sisareni, tänne! — huusi johtajatar.
— Pitäkää aseenne valmiina! — huusi Corcelli pörisevällä äänellään. — Ja jos jokukin näistä naisista huutaa tahi yrittää paeta paikaltaan, niin surmatkaa se.
Nunnat kääriytyivät huntuihinsa ja raaka raaston ja ryöväyksen näytelmä sai nyt vallan näissä pyhissä holmeissa.
Kun kirkossa oli kaikki raasittu tahi ryöstetty, murrettiin sakastin ovi ja siellä olema kaappi sai kokea saman kohtalon. Kaikki ne rikkaudet, jotka hurskaus oli ko'onnut P. Claran luostariin, niinkuin timanteilla isketyt kultaristit ja monellaiset muut koristukset joitten työ maksoi paljoa enemmän kuin itse metalli, joutuivat nyt näiden rosvojen käsiin, ruhjottiin rikki ja sullottiin säkkiin.
He eivät olleet vielä päättäneet työtään, kun Corcelli puoli-tusinaa noita tunnottomia konnia mukanaan läheni johtajatarta ja sanoi:
— Kaksi naista on tänään paennut tähän luostariin!
— Kaksi naista! — änkytti johtajatar, jonka hämmästys jo melkein sekasin ymmärrystä. — Niin, niin,... mutta kenestä sinä puhut?
— Arcon herttuan tyttärestä, Isabellasta, ja Masaniellon sisaresta, Johannasta! Esiin ne!
— Ei milloinkaa, ei! — huudahti onneton johtajatar käsiään väännellen.
Se kurja olento-raukka ei voinut sanoa enempää.
Corcelli oli pistänyt häntä tikarillaan käsivarteen, veri virtasi hänen vaatteilleen ja hän kaatui tainnuksiin.
— Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tehtävä? — huusi Corcelli raivossaan pusertaen kiväärinsä piippua. Hän komensi väkensä kuorin astimille tappelujärestykseen ja huusi äänellä, joka väristytti nunnia:
— Te, helvetin naiset! Tänne tytöt! Tahi minä annan teidät väkeni haltuun!
Silloin esiytyi eräs vanha nunna hitain astelin kutsuen Jumalaa todistajaksi siihen väkivaltaan, jonka alle hänen ja hänen sisariensa täytyi antautua, ja vei rosvot erääseen koppiin, johon tytöt olivat suletut.
Pienessä kurjassa suojassa makasivat Johanna ja Isabella yhdessä sängyssä.
Yölampun hämärä valo valaisi heitä. Johanna, joka oli voimakkaampi ja rohkeampi kuin Isabella oli asettanut käsivartensa hänen päänsä alle ja kansan tytär näytti vartioiman varakuninkaan tytärtä hänen nukkuessaan.
Nunna, jota Corcelli seurasi, herätti nyt Masaniellon sisaren ja morsiammen.
— Nouskaa ja pukeutukaa, rakkaat lapset!
— Kuinka niin, hyvä äiti? — kysyi nuori espaniatar.
— Te saatte heti kohta tietää kaikki. Rukoilkaa pyhää neitsyen-kuvaa! Luostari on ryövärien vallassa!
— Ja minun veljeni, missä on hän?
— Masaniello ei tiedä vähääkään teidän onnettomuudestanne. Ainoastaan pyhä neitsyt voi pelastaa teidät!
— Valtiattareni, sanoi Corcelli, — valmistautukaa seuraamaan minua! Isänne, Arcon herttua, odottaa teitä uudessa linnassa ja on laittanut minun toimittamaan teidät sinne.
— Onko teillä kirje minulle?
— Kirje?... Jalo valtiatar, pidättekö te minua niin tyhmänä, että kuormaisin itseäni sellaisilla? Jos tuo neapelilainen kerjäläislauma olisi vanginnut ja tarkastanut minun, niin olisi koko asia tullut ilmi!
Isabella ajatteli.
—Teidän täytyy ottaa seuraajanne mukaanne. Se on Arcon herttuan tahto!
— Isäni ei tunne Johannaa.
— Minä olen puhunut hänen kanssansa Masaniellon sisaresta.
— Ja missä tarkoituksessa voi hän vaatia hänen seuraamaan minua.
— Masaniello pitää teitä täällä panttivankina.
— No sitten?
— Pyhä ruumis! Arcon herttua pitää kohtuullisena saada sen sijaan Masaniellon sisaren valtaansa.
— Sinä valehtelet, lurjus! —huusi Isabella suuttuneena. — Isäni on castilialainen, isäni on aatelismies, hän ei ole antanut sinulle niin konnamaista tehtävää kuin sinä väität.
— Ei enempiä mutkia! — sanoi Corcelli. Ja lausui kääntyen väkeensä:
— Itse toimeen, toverit!
Useat rosvot ryntäsivät sisään, tarttuivat molempiin tyttöihin, sitoivat ne varustaen suukapulalla huolimalta heidän huudoistaan ja vastustuksistaan.
Corcelli kääntyi takaisin kirkkoon ja läksi palausmatkalleen onnellisesti kaksinkertaisine saaliineen niin, ett'ei kukaan naapuristossa huomannut mitä tapahtui.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numerossa 49 16. joulukuuta 1880.
