Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Viidestoista luku.
Pietro oli uskollisesti täyttänyt Masaniellon määräyksen mutta monien muiden asianhaarain vuoksi ei hän voinut pelastaa morsiantaan eikä Isabellaa.
Hän oli mennyt Loreton esikaupunkiin. Piiloutuneena erääseen meren rannalla olevaan veneeseen oli hän nähnyt ryövärien hurjat juomapidot. Heidän ravintolasta lähdettyään oli salakaupustaja seurannut heitä ja saapui luostarille samaan aikaan kuin hekin. Siellä kätkeytyi hän erääseen pimeään solaan tarkemmin seuratakseen heidän vehkeitään.
Onnettomasti kyllä oli Corcelli, kun hän jakoi joukkonsa luostarin eteiselle kentälle ja siihen yhtyville kaduille, asettanut erään vartioston aivan likelle Pietroa.
Kun ryövärit läksivät luostarilta, jätti hän piilopaikkansa ja seurasi heitä askel askeleelta vielä aavistamata sitä turmiota minkä he olivat tehneet. Hän ei tuntenut omaa eikä ystävänsä onnettomuutta, ennenkun hän näki Corcellin vankien astuvan eräisiin vaunuihin. Koko rosvojoukon vartioimana vierivät ne aika vauhtia Calabriaan viemää tietä.
Pietro seisahti maantielle ja unetti itsekseen josko hän yksinään seuraisi rosvoja vai kääntyisikö Vicariaan ilmoittamaan asiaa Masaniellolle.
Mutta salakaupustaja päätti, että joka minuutti eroittaa hänen yhä enemmin ja enemmin Johannasta, ja että Corcelli ehkä parissa tunnissa ennättäisi piiloonsa, ja lopuksi, ennen kaikkea, että hänen täytyi saada selvän siitä, mihin rosvot kätkevät uhrinsa. Sentähden seurasi hän heidän jälkiään, seurasi heitä epätoivon innolla, huolimatta väsymyksestä, huolimatta haavastaan, kunnes hän nääntyneenä ja raivosta nyyhkyttäen vaipui tielle.
Onneton Pietro ryömi sitten Loreton etukaupunkiin. Hän astui capucinin ravintolaan. Permanto oli peitetty lialla ja yöllisen juomajuhlan jätteillä; lamput paloivat vielä ja niiden hämärä valo taisteli päivän valon kanssa. Kaadettujen tuolien, pöytäin, ja pullorauskain seassa huomasi Pietro permannolla erään syvään uneen vaipuneena makaavan miehen. Se oli Conradi.
Salakaupustaja meni hänen luoksensa ja pudisti häntä kiivaasti. Mutta Conradi ei siitä huolinut, vaan mutisi joka nyrväyksellä milloin yhden milloin toisen saksalaisen kirosanan ja nukkui vaan vastustamattomalla uppiniskaisuudella.
Pietro herätti siis isäntä-raukan.
— Kuta on elämöinyt täällä?
— Oi, älä puhu siitä, vaan tule tänne, — vastasi isäntä. — Ne konnat ovat syöneet enemmän palvattua siku-lihaa ja muita ruokia sekä juoneet enemmän olutta ja viiniä, kuin koko kuninkaallinen sotajoukko tarvitsisi nälkänsä ja janonsa sammuttamiseksi kahdeksassa päivässä! Rakas ystäväni, — lisäsi hän vaikeroivalla ja imartelevalla äänellä, — tunnetteko te Masanielloa?
— Kyllä.
— He lupasivat, että se arvoisa Masaniello, se jaloarvoinen päällikkö Masaniello, maksaa minulle heidän nautintonsa. Luuletteko te, että hän tekee sen?
— Kuinka minä voisin sen tietää?
— Olettehan te Masaniellon ystävä ... jota Jumala siunatkoon! — jatkoi isäntä. — Kehoita hänen maksamaan minulle ne kaksitoista tukaatia, jotka nuo hotokurkut minulta kuluttivat!
— Kuule, — vastasi Pietro, — sinä saat maksun, jos tottelet minua.
— Mitä pitää minun sitten tekemänkään, Pyhä Marja? ...
— Onhan täällä vielä yksi niistä rosvoista jälellä?
— On, rakas ystäväni, yksi kurja saksalainen, jolle olut-kolpakko, porsaanpaisti ja viinilasi ei ollut kylläksi.
— Pidä hän täällä kunnes minä tulen takaisin.
—Te palautte siis aivan pian? ... Sillä jos minun täytyy ruokkia häntä kauemmin, niin ...
— Sinun täytyy ruokkia häntä.
— Ja sammuttaa hänen janonsakin ...
— Aivan niin!
— Ja se kunnia-arvoinen Masaniello maksaa minulle senkin?
— Kaikki, viimmeiseen ropoon.
Isäntä kallisti päätänsä ja laski.
— Kun tuo saksalainen herää, — sanoi hän, — niin juopi hän vähintäkin kymmenen pulloa viiniä ja syöpi hapankaalia kumminkin kolmelle miehelle. No niin, jalo herra, kun minä kerran vasten tahtoani olen joutunut tähän rettelöön, niin täytyy minun laskea vielä kaksitoista realia, ennenkun häviöni tulee korvatuksi. Etsi nyt se rakas Majaniello ja palau viimmeistäkin ennen puoltapäivää.
— Luota minuun!
— Mutta vielä, täällä on minun pieni laskuni. Minä en voi alentaa ropoakaan siitä, huomaa se!
Pietro otti sen paperin, jonka isäntä tarjosi hänelle, tarkasti vielä kerran Conradia, häntä paremmin tunteakseen, ja läksi Vicariaan.
Masaniello oli sijoittunut kaartin vartiohuoneeseen varakuninkaan makuukammion eteen. Väsymyksestä nääntyneenä oli hän vaipunut rauhattomaan uneen. Hän heräsi puoliyössä ja etsi silmillään meren avaraa taivaanrantaa, jonka hän oli tottunut näkemään mökkinsä ikkunasta. Sen sijaan näki hän tavattoman suuren salin seinät. Katon taiteellisesti rakennettu holvi oli jaettu useihin pienempiin, joista killui yhtä monta tuhansin kristallein kiiltävää kynttiläkruunua. Seinät olivat peitetyt kallisarvoisilla seinäimillä ja koristetut kilvillä. Aina määrätyn matkan päässä oli useoita ratsumiehiä täydessä asussa ja nämä kylmät, jäykät, liikkumattomat kuvat vivahtivat mielikuvituksen muodostamaan sota-armeijaan. Muutamia vaaleita kuutaman säteitä tunkeutui värillisten ikkunaruutujen läpitse sisään ja levitti salaperäisen valon kaikkiin esineisiin. Masaniello nousi puoleksi sijaltaan, tarkasteli tuokion tuota outoa näköä, painoi kädellään otsaansa ja lausui:
— Missä minä olen? … Hyvä Jumala. Missä minä olen?
Silloin juolahti yht'äkkiä hänen mieleensä se vallankumous, jonka hän oli toimittanut, se verinen taistelu torilla sekä vielä verisempi ja katkerampi Vicariassa; hänen yhtymisensä Arcon herttuan, don Francescon ja Isabellan kanssa.
Francesco ja Isabella! ...hänen omatuntonsa ja rakkautensa, joiden välillä kuohui niin kiivas taistelu!
Elämässämme on hetkiä, joina Jumala valaisee meidän sielumme niin kirkkaalla valolla, että kaikki rakkaimmatkin mieliluulomme häviävät ja meidän täytyy koroittaa ne todelliseen arvoonsa.
Masaniellolla oli nyt tällainen hetki.
Hän kysyi itseltään, jos hän, köyhä kalastaja, ilman ihmis-luonteita tuntematta ja ilman laveampia tietojaan on mahdollinen johtamaan sitä vallankumousta, jonka hän oli alkanut, jos hän, kansanjäsen, voi taistella Arcon herttuan kierää valtio-oppia vastaan ja päällepäätteeksi, jos se on mahdollista, että Neapelin varakuningas, espanialainen ylimys ylevintä laatua, pöyhkein koko maailman pöyhkeistä aatelismiehistä, voi mitenkään sallia tyttärensä yhdistyä kalastajan, sivistymättömän moukan, kapinallisen työmiehen kanssa?
Ja Masaniello tunsi kiusaavan taipumuksen valittamaan Jumalan sallimusta siitä, että hän oli luotu liian vähäpätöiseksi johtamaan niitä suuria toimia, jotta kuitenkin olivat hänen tehtäväkseen määrätyt.
Sentähden ajatteli hän silmäräpäyksen olevansa Arcon herttuan kanssahallitsia ja naituna Isabellan kanssa ja siten äärettömällä juovalla eroitetuksi kaikesta niistä orjista, joiden joukossa hän oli tähänasti elänyt.
— Mitähän se kansa, jonka kärsimystä hän oli surkutellut, ja jonka pyhän asian hän oli vienyt voittoon, sanoisi hänestä? Kansa, joka suosi häntä, joka suurimmassa sorrossaan piti hänen pienimmänkin sanansa riittävänä lohdutuksena, joka vähänkään vastustamatta totteli hänen käskyjään! Kaikki nämä onnettomat pitäisivät häntä uskonsa hyljääjänä, petturina! Hän saisi nähdä sen vihan, jonka Arcon herttua oli herättänyt, kääntyvän häntä itseään vastaan!
Hän päästi tuskan-huudon, ikäänkuin ihminen, joka syvyyteen kurkottaen kadottaa tasapainonsa ja näkee edessään vaan sen pohjan, johon hän on musertuva.
Aurinko oli kaikessa himmentymättömässä valossaan noussut niiden kukkulain takaa, jotka ympäröimät Vesuviota. Ischia, Brodica, Capri esiytyivät kuin seppelöidyt veden-neitoset sinisestä merestä, jonka pinnassa taivaan sinervä kuvastui. Paosilippo, Virgilion hauta, Camaldulensilaisluostari ja P. Elmon linnoituksen mustat muurit punertuivat päivän ensimmäisistä säteistä. Neapeli heräsi. Kansan tuhannet äänet alkoivat surista ympäri suuria marmorikupuisia, korkeatornisia ja kultarististä kirkkoja.
Don Francesco oli herännyt aikaisin. Hän tiesi, että hänen kasvattipoikansa pysyäkseen sillä huteralla huipulla johon kansan valta oli hänen koroittanut, tarvitsi hänen vanhaa kokemustaan. Benediktolainen kiirehti suorastaan palatsiin ja meni heti Masaniellon luo. Kalastaja riensi johdattamaan häntä valtiosaliin, johon sulkeutuivat, ettei heitä kukaan häiritsisi.
— Sinä et ole nukkunut hyvin, poikani, — sanoi munkki Masaniellolle, jonka posket olivat kalpeat, ja jonka silmät tulvivat kyynneleitä.
— Se kuorma joka painaa minun hartioitani, näännyttää minun; eilen tunsin minä itseni väkeväksi ja rohkeaksi, tänään heikoksi ja araksi.
— Rohkeutta, Masaniello, rohkeutta! Voi sitä, joka epäröi, kun kerran on lyönyt kirveen puun juureen!
— Niin, niin, oi minua! Voi, minkä tähden en minä ole muu kuin köyhä kalastaja? Tulevaisuus hirvittää minua!
— Sinä taistelet selvää ajatusta vastaan! Päätä ihmisiä pelkäämättä se toimi, jonka sinä vapaehtoisesti olet suorittaaksesi ottanut! Jumala antaa sinulle voiman voittaaksesi kaikki vaarat ... Minulla on ohjelma antaakseni sinulle, poikani.
Ja munkki alkoi lukea:
”Pyhän kolmiyhteyden Isän, Poi'an ja Pyhän hengen nimessä ja evankelisen opin mukaan säädän minä, Masaniello, neapelilainen kalastaja ja kansanjohtaja, seuraavaa:
”Espanian kuningas ja hänen jälkeläisensä ovat kaikiksi aioiksi sysätyt pois Neapeliu valta-istuimelta.
”Hallitusmuoto on tasavaltainen ja tarkoittaa kansan yhteistä parasta."
Masaniello teki kärsimättömänä liikahduksen, jota don Francesco ei ollut huomaavanaan, vaan jatkoi:
”Joka kolmas vuosi valitaan kymmen miehinen neuvosto, jonka tulee toimia lain mukaan.
Yksi korkein ylijohtaja valvoo tasavaltaa ja katsoo, että lait pidetään pyhinä. Hän valtuutetaan virkaansa kerrallaan kahdeksi vuodeksi ja häntä nimitetään tribuuuiksi."
Tämä on Venetsian hallitusmuoto.
— Mutta luuletteko te, isäni, kyllä, että Espanian kuningas oikeuksiaan puollustamatta antaa meidän perustaa tasavaltamme?
— Sinä olet kansan voimalla voittanut hänen, sinun täytyy saada hän vakuutetuksi kansan yksimielisyydestä.
— Ja millä me vastustamme hänen laivastoaan?
— Linnoitusten kanuunilla, jotka meidän täytyy anastaa!
— Ja hänen armeijaansa?
— Jos sinä hyvin ymmärrät velvollisuutesi, Masaniello, jos sinä ymmärrät tänä aamuna niinkuin eilen kiihoittaa kansan rohkeutta, niin löytävät ne armeijat meidän sotakentällä hautaansa!
Kalastaja pudisti päätänsä epäileväisesti.
— Uusi linna, satama-varustukset ja P. Elmon linnoitus on vielä Arcon herttuan vallassa. Muutamassa tunnissa voipi hän sortaa koko Neapelin soraraunioksi; me olemme suojattomat!
— Eikös vesitorvet ole katkaistut? Eiköhän vedenpuute pakoita varakuninkaan luopumaan sanotuista linnoituksista.
— Meillä ei ole yhtään rahaa! Minä olen etsittänyt Vicarian ullakosta kellariin asti, mutta en ole löytänyt ainoatakaan ropoa. Minun täytyy maksaa Corcellille kaksikymmentä tuhatta tukaatia saadakseni hänen rosvoineen lähtemään Neapelista, mutta minulla ei ole nimeksikään rahaa! Kuinka minä sitten voin hankkia väkeä ja aseita?
— Luota kansaan! Neapelilaiset eivät kieltäy ostamasta vapauttaan muutamalla tukaatilla!
— Me olemme nostaneet kapinan liian korkeain verojen tähden ja te tahdotte, niitä nyt vielä lisäämään? Ei, ei, isä, se ei saa tapahtua!
— Kaikki on mahdotonta sille, joka ei paremmin luota oikeaan asiaansa! — huokasi benedictolainen.
— Isämme olivat onnelliset siinä vapaudessa, jonka Kaarlo viides heille antoi! —jatkoi Masaniello. — Silloin rakastuivat he Espaniaa ja tarttuivat aseisiinsa sen puolesta! Vaatikaamme siis takaisin vanhat oikeutemme, jotka meillä omat vääryydellä ryöstetyt!
— Toisin sanoen, sinä tahdot hieroa sopimusta varakuninkaan kanssa.
— Ja takaisin antaa hänelle sen takan, jonka paino näännyttää minua! — lisäsi kalastaja.
— Oi, — sanoi munkki huokaten. — Usko minua, Masaniello, sinä saat kokea vieläkin petosta.
— Arcon herttuan täytyy varoa ennenkun hän virittää paulan minulle. Minä olen kyllä halpa mies, mutta minä olen rohkea, eikä hänelle siitä tule mitään etua, vaikka hän vielä kerran kokisikin pettää minua. Ja ennen kaikkea, ette te suinkaan luovu minusta, te pysytte tästedes niinkuin tähänkin asti minun johtajani ja neuvonantajanani! Oi, suokaa anteeksi, ett'en minä voi suostua teidän ehdoitukseenne! Saadakseen sitä voimaan täytyisi vuodattaa lii'an paljon verta.
— Älkäämme puhuko tästä enempää! — vastasi munkki.
Hän lähestyi Masanielloa, tarttui sydämmellisellä hellyydellä hänen käteensä ja jatkoi tutkivaisesti katsellen häntä:
— Vanno minulle, että varakuninkaan tytär ei ole vaikuttanut mitään muutosta sinun päätökseesi, Masaniello; minä vallan väkisinkin epäilen sitä!
Vilkas punahdus leimahti Masaniellon kasvoille.
Hän änkytti muutamia sanoja, mutta Pietron tulo pelasti hänen pulasta.
Tomuisena, pää pörrössä, hurjin kasvoin kuumeen tapaisessa tilassa, kuten ainakin silloin, kun voivat ovat loppuneet, tapahtuu ihmiselle, jota kärsii hirmuisia tuskia, astui salakaupustaja sisään.
— Mitä on tapahtuuut? — kysyi Masaniello.
— Oi, veli, Corcelli on ryöstänyt P. Claran luostaria sekä vienyt pois Johannan ja Arcon herttuan tyttären.
Surun ja raivon huudahdus kohosi Masaniellon rinnasta.
— Joutukaamme satamaan! — huusi hän. — Kutsukaamme kaikki aseisiin! ... hyvästi isäni! ... Tänä iltana täytyy Johannan ja Isabellan ollan vapaina, taikka muuten ei Masaniellokaan enää ole olemassa.
— Sinä aiot siis jättää Neapelin? — kysyi don Francesko.
— Tiedätkö mitä tietä Corcelli meni? — kysyi Masaniello Pietroon kääntyen.
— Capuan tietä.
Masaniello kääntyi munkkiin.
— Niin, isäni, niin, minun täytyy jättää Neapeli, ja minun täytyy valloittaa se rosvoluola, johon Johanna ja Isabella ovat suletut.
— Kaikki on hukassa, jos sinä jätät meidät! Arcon herttua voi tehdä hyökkäyksen ja kuka sitten johdattaa kansaa vastarintaan?
— Don Francesco, te ette tunne ihmisellisiä heikkouksia; ainoastaan järki johdattaa teidän askeleitanne. Mutta, Pyhän neitsyen kuvan kautta, minä olen ihminen ja minun silmäni eivät enää milloinkaan näe auringon valoa, jolleivat Corcellin vangit tänä iltana ole minun vallassani!
— Oi Jumalani, kuinka paljon verta lieneekään vuodatettu, kuinka monta uhria lieneekään kaatunut, — huokasi munkki, — kun Masaniello taas palauu tähän kaupunkiin, jonka itse taivaskin näyttää hylänneen!
— Kristuksen veri, — huusi kalastaja vihan vimmassa, — te puhutte tyhmästi, isäni, jonka tuo Corcelli on kynsiinsä anastanut, on minun sisareni!
— Onko se vaan hänen tähtensä, kun sinä jätät meidät salliman valtaan? — kysyi don kylmästi.
— Johannanko tähden? ... niin ... mutta myöskin Isabellan tähden! Tuo kaunis, armas enkeli, joka vielä eilenkin uudisti minulle suloisen lupauksensa! Oi, usko minua, isäni, minä olisin hupsu, tai pelkuri, jos minä en verelläni tahtoisi ostaa noiden molempain nais-raukkain kunniaa ja vapautta jotka tänään toivovat ainoastaan minulta apua!
— Sinä olet siis kohdannut Arcon herttuan tyttären, Masaniello?
— Hän oli sisareni kanssa etsinyt turvaa P. Claaran luostarissa, ja minä tahdoin nähdä sisareni.
— Sen sinun olisi pitänyt heti sanoa minulle, niin meidän ei olisi tarvinnut haaskata sanaakaan siihen! — vastasi don Francesco.
Tässä silmänräpäyksessä lensi nuoli joka ammuttiin Vicariakentältä ikkunan vieriseen seinään, ja putosi Masaniellon jalkoihin.
Siihen oli kiinnitetty kirje.
Kalastaja otti paperin ja luki tukehtuneella äänellä seuraavat sanat:
— Masaniello, kun sinä luet näitä riviä, niin ovat Isabella ja sisaresi jo minun vankinani. Jollet sinä kolmen päivän kuluessa toimita sen suuren tammen alle, joka kasvaa Porticin lakealla, kymmenen tuhatta tukaatia sisaresi ja viisikymmentä tuhatta tukaatia herttuan tyttären lunnaiksi, niin eivät nämä naiset enää milloinkaan purjehdi sinun kanssasi maistelemaan Procidan appelsiinia. Corcelli on sangen vaarallinen petettävä.
— Tässä näette, isäni, — sanoi Masaniello, — kuinka välttämätöntä on keskustella varakuninkaan kanssa saadakseni häneltä Isabellan ja Johannan lunastamiseen tarpeelliset rahat, jos meidän yrityksemme ei onnistu ... Varakuningas saattaisi myönnyttää teille sen, minkä hän ehkä kieltäisi arvostamatta kalastaja-raukalta.
— Poikani, — sanoi munkki, — minä olen vasten omaa tahtoasi kokenut varjella sinua siltä vaaralliselta tieltä, joka vie sinun häpeään ja kuolemaan! ... Oi, se ei ole onnistunut! Mutta minä en kuitenkaan tahdo jättää omaan onnettomuuteesi. Minä menen Arcon herttuan luo, ehkä hän suostuu johonkin keskusteluun sinun kanssasi. Mutta pysytä kansa aseissa! Esitän hänelle neapelilaisten tahto ja vihjaise, että kaksikymmentä tuhatta kivääriä on sinun tukenasi.
— Kiitoksia, isä, kiitoksia! Pitäkää huolta, että minun yhtymiseni herttuan kanssa tapahtuisi kello viisi jossakin kirkossa, esim. P. Dominicon kirkossa, joka on uuden linnan ja Vicarian välillä. Ilmaise minun illallinen aikomukseni ja säästä minulle aikaa rangaistakseni Corcelli hänen petoksestaan.
— Kuule, veli, — sanoi Pietro ystävälleen munkin mentyä. — Sinä et voi lähteä Neapelista, se voisi tuottaa Johannalle ja Isabellalle pahinta. Minulla on keino päästä hänen luoksensa.
Pietro kertoi nyt kaikki viimme yön tapaukset ja että yksi rosvoista oli vielä capucinilaisen ravintolassa sekä ilmoitti miten hän toivoi saavansa vangit takaisin, ja että hän aikoi surmata Corcellin, jos se olisi välttämätöntä.
Masaniello hyväksyi hänen suuntansa.
He suostuivat keskenänsä niin, että Masaniello kokee hankkia rahoja molempien tyttöjen lunnaiksi sill'aikaa, kun Pietro Conradin johdolla menee luolalle, missä Corcelli joukkoneen majailee.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 49-50 16.-23. joulukuuta 1880.
