Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kuudestoista luku.
Vakaana ja tyynenä astuskeli munkki uudelle linnalle, johon hänen oli sanoma vietävä. Kaupungin näky kammotti häntä, sillä se oli tänään vielä kovemmassa kuolemassa kun eilen.
Oli omituista nähdä millä kiireellä tuo muuten niin rauhallinen kansa oli ymmärtänyt hankkia itselleen aseita. Kaikkialla näkyi heinähankoja, kivääriä, viikatteita ja keihäitä, joita rääsyiset sotilaat heiluttivat. Joukottain miehiä ja vaimoja tungeikse kaduille ja seisoi parvittain avonaisilla paikoilla. Kaikkialla kuului Masaniellon nimi, kaikki kysyi toinen toisellaan, eikö hän kohta aio valloittaa uutta linnaa, jonka varustus tuli yhä uhkaavammaksi. Tykkien uhkaamat kidat ammottivat linnan ampurei'istä. Ne voivat alkaa tulen millä
hetkellä hyvänsä ja sortaa Neapelin kaikkine rikkaine kirkoineen, kalliine rakennuksineen ja palatsineen karisevaksi sorakasaksi.
Don Francesco voi ainoastaan suurella vaivalla tunkeutua linnan edustalla olevalle kentälle.
Kaikkia katuja, jotka yhtyivät siihen, suojasi nyt raketut varustukset joita vartioitsi aseellinen väki.
Lukemattomat kerrat pidätettiin benedictolainen ja päästettiin taas yhtä monta kertaa jatkamaan matkaansa, kun hän tunnettiin Masaniellon ystäväksi, samaksi munkiksi, joka katakombeissa oli siunannut kapinallisten aseet.
Viimmein vihdoinkin saapui hän sen kolmikulmaisen linnan sarven eteen, joka peitti nostosillan varustuksen, ja kohta, kun linnoituksesta huomattiin valkea lippu, riensi linnan päällikkö omassa olennossaan alas.
Munkki ilmoitti asiansa muutamalla sanalla ja pyysi puhutella Neapelin arkkipispaa, joka oli seurannut Arcon herttuaa hänen pakopaikkaansa. Linnan päällikkö käski noutaa tikat, kehoittaen don Francescon astumaan niitä alas ja saattoi hänen maanalaista käytävää myöten hänen ylhäisyytensä herra kardinaali Filamarinon luo.
Melkein huomaamattomalla liikahduksella viittasi ylipappi hänen istumaan.
— Mitä neapelilaiset nyt hommaavat? — kysyi kartinaali.
— Ne laulavat, juovat, kaivelevat, ja ovat sotaisilla! — lausui vastasi munkki.
Kartinaali pudisti päätänsä.
— Ja Masaniello ... missä hän on?
— Hän majailee nykyään Vicariassa.
Hänen ylhäisyytensä Filomarino liikahutti taas päätänsä ja vähän nauraen:
— Tuo nuori mies on siis jo hyvin komistunut! Lazzaronit, kalastajat ja hirtehiset ovat siis hänen kamariherroinaan, hovimestareinaan, kaarti-upsereinaan ja vartioivina aadelismiehinään? Te tunnette kai hänen?
— Vallan hyvin, herrani!
— Minkälainen mies hän oikeastaan on?
— Hän on niin jalomielinen kelpo-mies, että hän miellyttäisi teidän ylhäisyyttännekin!
— Oi, minä unohdin, — lisäsi arkkipispa samalla surunomaisella naurulla ja määrätyllä äänellä, — että te olette hänen lähettiläänsä!
— Neapelin kansan nimessä tuon minä Arcon herttualle rauhan ja sovinnollisuuden sanan.
— Arcon herttua ei tahdo eikä tarvitsekaan kuulla!
— Minun tehtäväni ei olekaan hieroa sovintoa, teidän ylhäisyytenne; minun velvollisuuteni on vaan valmistaa kokousta kansan johtajan ja Arcon herttuan kesken.
— Ystävänne aikoo siis keskustella aivan samoin kuin joku valtio toisen valtion kanssa?
Kartinaalin huulilla vivahti taas kylmä ja ilvehtivä nauru.
— Jos se on totta, että kansat ei ole luotu kuninkaita, vaan, päinvastoin, kuninkaat kansoja varten, niin minä en ymmärrä, miksi ei se niin tapahdu.
— Minä ilmoitan varakuninkaalle tästä! — sanoi kartinaali avaten erään esiripun ja katosi.
Sotaväki tässä uudessa linnassa oli varsin surullisessa tilassa. Arcon herttua ei nähnyt ainoastaan sitä, että se päivä on vallan lähellä, jona elatusvarat loppuvat ja vesivarastot tyhjyvät, mutta vielä suuremmalla huolella aavisti hän, että sotaväki, jonka täytyi maata yönsä paljaan taivaan alla ja päivällä taas ei ollut mitään paahtavan aurinkopaisteen suojaa, pian voi heikontua ja sortua tautiin, jota jo oli tapahtunutkin, sillä he sairastuivat joukottani ja ne harvat, jotka vielä olivat terveinä, alkoivat kadottaa rohkeutensa.
Arkkipispa tapasi hänen laipiolta, josta hän katseli neapelilaisia, jotka hinasimat tykkiä lähimmäisten kiskojen katoille. Varakuningas vaihtoi merkkiä P. Elmon ja del Ovon linnoitusten kanssa, mutta kohta, kun hän sai tietä missä tarkoituksessa kartinaali tuli hänen luoksensa, kävi hän häntä vastaan ja kutsutti Fernandez'in.
— Fernandez, — sanoi herttua, — mitä te aavistitte on nyt tapahtunut! Kapinoitsiat eivät tiedä, mitä he nyt vallallaan tekisivät käyttääkkö armoa vai armottomuutta.
— Luonnollisesti, ylevä herra, — vastasi don Juan,— teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen neapelilaisten onneen!
— Se kalastaja, se Masaniello, vaatii keskustelua minun kanssani, — myönnynköhän minä siihen?
— En, minä pidä sitä sopimattomana!
Omituisella merkityksellä kiinnitti Fernandez silmäyksensä siihen hirsipuuhun, joka linnan huipulla näytti epäkohteliasta muotoaan. Hänen ylhäisyytensä arkkipispa on siis hyvä ja ilmoita kapinoitsiain päällikölle, että minä vastaan otan hänen yksityis-keskusteluun täsmälleen kello kaksitoista.
— Ehkä olisi parasta, luulen minä, — vastasi ylipappi, jos teidän ylhäisyytenne vastaan ottaisi ensin hänen lähettiläänsä.
— Luuletteko te siis, serkkuni, että minä voin julkisesti vastaan ottaa sellaisen miehen ilman häntä kohta hirttämättä? On parasta luulen minä, kutsua hänen tänne.
— Minä tahdon huomauttaa teidän ylhäisyyttänne siitä, että hänen lähettiläänsä on kunnioitusta ansaitseva benedictolaismunkki, jonka ikä sekä elämänlaatu on kyllin arvokas suojelemaan häntä ja varsinkin kun hänen tehtävänsä on rauhallinen ja soveltuva hänen pyhälle arvolleen.
— Antaa hänen tulla tänne! — vastasi Arcon herttua lyhyesti.
Fernandez läksi laipiolta ja palasi heti munkin kanssa.
Arcon herttua istui eräälle tykki-telalle, arkkipispa asettautui hänen oikealle ja don Fernandez vasemmalle puolelleen. Munkki seisoi heidän edessään arvokkaasti paljain päin ja alas luodulla katseella.
— Te tulette Masaniellon puolesta? — kysyi varakuningas.
— Niin, ylevä herra! — vastasi don Francesco.
— Onko teillä valtakirja keskustella hänen nimessään.
— Ei, kansan johtaja tahtoo itse keskustella teidän ylhäisyytenne kanssa, jos te suostutte yhtymään hänen kanssansa jossakin asiaan kuulumattomassa paikassa, esimerkiksi P. Dominicon kirkossa tahi jossakin toisessa, joka on Vicarian ja uuden linnan välillä.
— Te näette meidän puollustus-neuvomme, — sanoi Arcon herttua, — jo ainoa oleva ehto on se, että kapinoitsiat antautuvat.
— Ylevä herra! — vastasi don Francesco, minä olen kulkenut Neapelin ristiin rastiin — ja jos sota vielä leimahtaa, niin ei voi yksikään espanialainen päästä!
Varakuningas päästi naurun.
— Minä olen kuitenkin, Jumalan kautta, utelias tietämään, mitä ehtoja Masaniello luulee meidän suurelle ja armollisimmalle kuninkaallemme, Fiilip neljännelle voivansa esittää! Jumalan kautta! tuo nuori tölhö näyttää unohtaneen, että torilla on hirsipuu, ja että suuri joukko hänen kaltaisiansa on saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa paljoa pienemmistäkin rikoksista.
— Masaniello tahtoo välttää veren-vuodatusta, sovittaa meidän kansallisia riitoja ja saattaa Neapelin takaisin kuninkaan vallan alle. Jos hän olisi ymmärtäväisempien ihmisten ajatusta totellut ...
— Ehkä itse teidän, don Francesco? — keskeytti arkkipispa.
— Olisi hän ainaiseksi karkoittanut Neapelista pois ne petolintu-parvet, joita yhtämyötään tulee meren yli ja laskeutuu meidän kauniille rannoillemme. Mutta hän ei tahtonut sitä ja suokoon Jumala, ettei hänen vielä tarvitsisi katua tuota haluttomuuttaan.
— Tuo pieni kalastaja tahtoo siis olla niin armelias, että suopi meidän vielä vähän aikaa hallita Neapelissa? Hyvä, isä, jossakin sopivassa tilaisuudessa osoitamme me varmaan hänelle kiitollisuutemme tuosta kohteliaasta myötämielisyydestään! Mutta sanos kuitenkin, mitä hän vaatii salliakseen meidän palata tokaisin Vicariaan?
— Sen ilmoittaa hän itse teidän ylhäisyydellenne!
— Mutta minä en kuitenkaan lähde tästä linnasta tietämättä mikä otetaan keskustelumme perusteeksi.
— Tuo kunnia-arvoinen don Francesco tarkoittaa, että hänen holhottinsa, kansan johtaja, kuten hän itse sitä nimittää, vaatii ainoastaan Neapelin vanhaa vapautta takaisin ja vahvistusta muutamille uusille asetuksille, — sanoi arkkipispa. — Olenko minä oikein kertonut sananne, isäni?
— Aivan oikein, ylevä herra!
— No, miksi siis sitten kaikki tämä melu ja kapina? — muistutti herttua. — Olenhan minä jo kerran myöntänyt Masaniellolle mitä hän toivoo?
— Masaniello vaatii juhlallista vahvistusta ja antaa kunniasanansa, että te sekä itse että seuralaisenne saavat olla vapaat kaikesta loukkauksesta. Minä itse takaan Masaniellon. Suostukaa minun ehdoitukseeni, ylevä herra, puolipäiväksi on väki poistunut ja Toledokatu vapaa; te voitte siis tulla sovitulle paikalle, niin suurella joukolla kuin tahdotte, ja Masaniello ystävinensä tulee teitä vastaan Vicariakatua.
— Menkää heti Masaniellon luo, — sanoi herttua, — ja ilmoittakaa hänelle, että järestys kaupungissa pitää ennen iltaa oleman kunnossa, päättykööt keskustelumme miten hyvänsä. Isäni, minä en ole tähän asti tahtonut puhua teille eräästä onnettomuudesta, joka on minua itseäni kohdannut. Tyttäreni, Isabella, on joutunut pois ja on nyt kapinoitsiain vallassa. Masaniello saa päällään vastata hänestä!
Kun benedittolainen ei ollut saanut mitään määräystä kertoa herttualle Isabellan kohtalosta, oli hän vaiti ja läksi linnasta.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numerossa 50 23. joulukuuta 1880.
