Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Seitsemästoista luku.
P. Dominicon kirkossa oli kaikki valmistettu Masaniellon ja Arcon herttuan yhtymistä varten. Kartinaali-arkkipispa oli antanut avata kirkon kaksi sivu-ovea, joista vastapuolueiden johtajat voivat astua sisään ja kohdata toisensa kuorissa. Alttarin vieressä oli komea valtaistui, jolla arkkipispa pappiensa ympäröimänä istui loistavassa kartinaalipuvussaan.
Varakuningas ja kansan johtaja tervehtivät toisiaan alttarin edessä ja herttua oieusi kätensä.
Don Fernandez seisoi herttuan ja don Francesco Masaniellon puolella vähän matkan päässä.
— Hyvä herra! — ja sinä Masaniello! — alkoi nyt arkkipispa puheensa. — Erimielisyys on valinnut meidän herramme, Espanian kuninkaan sijaisen, ja Neapelin kansan välillä, joiden yhteisen hyvän meidän pyhä äitimme, kirkko, on minulle uskonut! Te, Arcon herttua, tahdotte käyttää kuninkaallisia oikeuksia kaikessa laveudessaan, ja sinä, Masaniello, tahdot lievittää veljiesi kärsimystä ja turvata heidän työnsä hedelmän, joka onkin oikein. Veri on vuotanut virroissa, kirkkoni kyynnelissä ja itkee lastensa kuolemaan! Minä siis korkeimman nimessä kehoitan teidän lopettamaan taistelu ja laskemaan vihanne Hänen alttarinsa juurelle, joka syntisten lunastukseksi ja kaiken pahan sovittamiseksi on vuodattanut verensä!
— Me tahdomme, jos Arcon herttua tahtoo kuulla jär'en ja oikeuden ääntä! — sanoi Masaniello.
Hänen ylhäisyytensä lasti tutun omaisesti kätensä Masaniellon käteen!
Astuen edestakaisin kuorissa keskustelivat he muutaman minuutin, ja erosivat toisistaan nähtävällä molemmin puolisella tyytyväisyydellä.
— Kutsukaa minun kanslerini tänne! sanoi herttua.
Tämä virkamies astui esiin pitäen kädessään perkamenttilevyn, jossa oli suuri joukko erilaisia ja erivärisiä sinettiä ja leimoja.
Varakuninkaan käskystä luki kansleeri ensin Kaarlo viidennen perustuslain ja sitten Masaniellon säännöt.
Don Francesco, joka seisoi nuoren ystävänsä vieressä, kuunteli mitä suurimmalla huomiolla kansleeria.
Hänen lopetettuaan toi eräs pappi evankeliumin Arcon herttuan eteen.
Varakuningas oi'ensi kätensä pyhälle kirjalle ja lausui seuraavan valan:
— Me, Arcon herttua, Jumalan armosta ja armollisen herramme, kuningas Fiilip neljännen tahdosta, Neapelin varakuningas, valtakunnan ylimys, ritari kultaisen nahan ritarikunnassa y. m., olemme meille uskotun vallan rajoittamattomalla voimalla huomioon ottaen hänen majesteetinsa, keisari Kaarlo viidennen, Neapelin kuningaskunnalle säätämät perustuslait sekä Margellinan kalastajan, hänen majesteetinsa uskollisen alammaisen, Thomas Aniellon, valmistamat säännöt, ollen täydessä vapaudessa ja asianhaarat tarkoin mietittyämme päättäneet seuraamaa:
”Keisari Kaarlo viidennen perustuslaki, jonka me olemme allekirjoittaneen, ja jonka kansleerimme on julki lukenut, uudistetaan kaikessa laajuudessaan.
Thomas Aniellon säännöt hyväksytään.
Me olemme vannoneet ja vannomme pyhän evankeliumin kautta poikkeuksettomasti ja ehdottomasti vaariinottavamme ja voimassa pitävämme sanotun perustuslain."
Herttua allekirjoitti asia paperit ja antoi ne kanslerille takaisin.
Masaniello polvistui laskien kätensä rinnalleen ja lausui:
— Teidän ylhäisyytenne saa jo tänään palautua palatsiinsa!
Mutta don Francesco, joka ei ollut niin helposti rauhoitettu, astui kanslerin luo ja tahtoi katsoa niitä asiapaperia, jotka hän oli äsken lukenut.
Kansleeri vaaleni.
Don Juan Fernandez tahtoi anastaa perkamentin, mutta heitti ensin kysyvän silmäyksen herttuaan.
Tämä oli yhtä hämmästynyt kuin hänen kanslerinsakin.
Fernandez, Caroffa ja Monteleone tunkeutuivat levottomalla innolla hänen ympärilleen ja hänen ylhäisyytensä silmäykset hakivat neuvoa milloin yhdeltä milloin toiselta heistä.
Arkkipispa katsoi nyt velvollisuudekseen pistäytyä väliin.
— Kansleeri! — sanoi hän, — jätä minulle ne asiakirjat, niin minä säilytän ne toistaiseksi arkkipispallisessa arkistossa.
— Minä vannon Kristuksen kautta, — keskeytti don Francesco, — että Neapelin kansa ei luovu aseistaan ennenkun minä olen tutkinut nämä asiapaperit, joita Masaniellon vaaditaan hyväksymaän.
Salaman sukkeluudella tempasi Masaniello nyt perkamentin ja antoi sen neuvonantajalleen ja ystävälleen.
— Nämä paperit ovat petolliset alusta loppuun! — huudahti munkki ne läpi selattuaan. — Kaikki, mitä tuo petturi on lausunut meidän vapaudestamme, on täältä kokonaan pois!
Näin rohkea kavaluus, näin julkea hävyttömyys hämmenti Masaniellon silmänräpäyksessä niin, että hän, osoittaen vihollistaan, tuskin voi änkyttää:
— Minä töin tuskin voin käsittää näin julkeaa halpamielisyyttä!
Varakuningas tapasi miekkaansa.
— Ovet auki! — huusi Masaniello järeällä äänellä.
Tämä käsky täytettiin ja kansa virtasi kirkkoon. Samassa astui kansan nuori johtaja puhelavalle ja lausui:
— Arcon herttua! Tämän kokoontuneen kansan sekä pyhän arkkipispan ja koko sinun sotajoukkosi edessä julistan minä sinun kunniattomaksi konnaksi, joka pyhän evankeliumin kautta olet uskaltanut vahvistaa valheesi. Nouse, Neapelin kansa! Kuolema petturille! Kuolema valapatolle!
Masaniello aikoi nyt kiireesti asettautua kansansa etunenään, mutta don Francesco esti hänen sanoen!
— Sinun velvollisuutesi on suojella nämä ihmiset, jotka kerran sinun sanaasi luottaen ovat tänne tulleet!
Masaniello suostui tähän muistutukseen annetusta lupauksesta, jonka hän harmissaan oli melkein unohtamaisillaan, lähestyi Arcon herttuaa ja sanoi:
— Pois täältä, pois uskoton ukko, joka tahraat harmaan pääsi valapattoisuuden saastalla ... Minun sanani suojelee sinua, koska don Francesco käskee sen, mutta häpeä, että yksinkertaisen työmiehen täytyy opettaa aatelismiehelle mitä vala merkitsee! ... Minä tahdoin pelastaa sinun tyttäresi ... mutta sinä olet nyt itse syössyt hänen turmioon.
Näistä sanoista näkyi varakuningas saavan taas hiukan rohkeutta. Kopeuden ja vihan salama säihkyi hänen silmistään.
— Ja sinä, ihminen, joka niin suuresti ylistät kunnian lakia, — vastasi hän, — tahdotko sillä tyydyttää isän vihan hänen kuudentoista vuotisessa tyttäressään.
— Tyttäresi ei ole minun vallassani!
— Missä hän sitten on?
— Corcelli on hänen ryövännyt!
— Corcelli! — huudahti herttua. — Oi Jumalani! Oi, minun Jumalani!
— Minä tulin tänne pelastaakseni sinun tytärtäsi, — mutta sinä olet kohdellut minua petoksella.
Varakuninkaan pöyhkeys oli murtunut ja hän voi ainoastaan kuiskata:
— Oi, minun tytärtäni! Lohduta minun tytärtäni ja kaikki mitä ikänä jonkun isän kiitollisuus voi, tahdon minä tehdä sinulle!
— Tyttäresi on vannonut kuuluvansa minulle ja minä te'en kaikki mitä voin pelastaakseni hänen! — vastasi Masaniello. — Ja nyt matkaanne te kirotut, jotka valapattoisuudella tahdoitte varastaa kansan vapauden! Menkää ja sulkekaa teidän häpeänne siihen petolintujen luolaan, jonka olette itsellenne valinneet! Tänne, kalastajat! Tänne, lazzaronit! Karhitkaamme nuo roistot aina uuden linnan nostosillalle asti!
— Caraffa, — kuiskasi Fernandez osoittaen Masanielloa. Minun mielestäni on Arcon herttua tuota konnaa kohtaan liian säästeliäs.
— Niin, todella ...
— Joll'en minä olisi sulettu tuohon uuteen linnaan ...
— Ja Corcelli olisi täällä! ... — lisäsi Manteleone.
— Yksi tikarin pisto riittäisi kyllä sulkemaan tuo lurjuksen suun!
— Mutta minä olen vapaa, — jatkos Caroffa, ja vaikka Corcelli onkin paljon käytetty mies ...
— Niin ei kuitenkaan ole mikään puute hänen kaltaisistansa ... tahdotte sanoa?
— Melken …
— No hyvä, ystäväni, te'e meille se palvelus, että päästät meidän tuosta katalasta kalastajasta; sillä hän alkaa tulla jo vastukselliseksi! ...
— Minä tunnen Loreton etukaupungista erään miehen … Mutta erotkaamme, meistä taittaan pian huomata jotakin.
Karhittuaan Arcon herttuan ja hänen hovilaisensa uuteen linnaan, sulkeutui hän huoneeseensa Vicariassa.
Ilta saapui ja tiheä ihmis-ryhmä ympäröitsi palatsia. Nuori johtaja esiytyi eräälle laipiolle ja vastaan otettiin syvällä hiljaisuudella.
— Neapelilaiset! — lausui hän. — Te tunnette kaikki tämänpäiväiset tapaukset! Meidän sovinnollisiin ehdoituksiimme on varakuningas vastannut kavaluudella ja valapattoisuudella. Anastakaamme siis väkivallalla ne vapaudet, joita meiltä kielletään! Voihan kansa julistaa itsensä vapaaksi, kun aatelistossa ei ole miestä, joka kykenisi sitä hallitsemaan.
Kaikumilla suostumus huudoilla vastattiin hänen sanoihinsa; mutta samassa valaisi äkillinen salama kentän, tavaton pauke kuului ja satoja kuulia kiiti kalastajaa kohden, joka kuitenkin seisoi vahingoittumattomana ja tyynenä.
Kansa ryntäsi sille puolelle toria, josta laukaukset tulivat, ja seurasi salamurhaajia, jotka pakenivat viereisille kaduille. Yksi ainoa heistä saatiin kiinni tuotiin Masaniellolle, joka hänen tunsi Caroffan herttuaksi.
— Kuolema salamurhaajalle! — mylvi kansa.
Kalastaja otti eräältä toveriltaan keksin ja meni ruhtinasta vastaan.
— Nyt olemme me kahden, — huusi hän asettaan uhkaavasti nostaen. — Vai niin hyvät herrat, salamurhallako te tahdotte taistella minua vastaan, kun kavaluus ja valapattoisuus ei onnistu? Mutta Masaniellon silmä on valpas ja hänen oikeutensa kerkeä. Pyhän Januariuksen kautta, minä en aseta salamurhaajia sinun tiellesi, mutta anna sielusi Jumalan käteen, sillä viidessä minuutissa naulaan minä sinun tuohon hirsipuuhun, niinkuin lukko naulataan porttiin.
Caroffa veti miekkansa.
— Hyvä, puollusta itseäsi! — jatkoi Masaniello, — sinä olet näppärä miekkailia, olen minä kuullut! No sitä parempi, ei kukaan ole koskaan taistellut lukuisamman katsoja-joukon edessä! Oletko valmis?
Nyt alkoi taistelu, jossa molemmat viholliset vuorotellen tarpoivat toistaan kaikella sillä rohkeudella ja kylmäverisyydellä, joilta viha ja itsensä puollustamisen tunne heissä herätti.
Viimmein sai herttua kuolemanpiston, levitti kätensä, huokasi syvästi ja kaatui kuolleena sen keksin päälle, joka oli lävistänyt hänen.
— Ja nyt, lazzaronit ja kalastajat, tämän salamurhaajan palatsille! — huusi voittaja, joka tällä hetkellä unohti kaiken hyvän varovaisuuden, ja riensi tulisoihku kädessä Toledokadulle.
Silmänräpäyksessä oli tori tyhjä ja Neapelia valaisi tänä yönä kamala murhapolton loimu, jonka ohessa monta ylhäistä aatelismiestä surmattiin.
Aamun koittoon oli Masaniello jo ko'onnut ne viisikymmentä tuhatta tukaatia, jotta tarvittiin Corcellin vankien lunastamiseksi.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 50-51 23-30. joulukuuta 1880.
