Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenesviides luku
Kuoleman retki
Näinä päivinä ahdisti Roddy juristeitaan sekä kirjeillä että käynneillään. Hän oli luvannut mennä naimisiin Ruby Fanchetten kanssa ja lahjoittaa hänelle kaksisataatuhatta puntaa. Pieni asia, niinkuin hän luuli. „Vaivaiset kaksisataatuhatta puntaa. Ne riittävät vain leipään ja voihin ja huviajeluun silloin tällöin”. Markiisi ei ollut finanssiasioiden tuntija. Hänellä oli rahan arvosta yhtä vähän tietoa kuin pienellä lapsella, ja kun hän viikkoa myöhemmin kuuli asianajotoimiston päälliköltä, että hänen taloudellisesta asemastaan toimitetun tarkan laskelman mukaan käytettävissä olevat vakuudet eivät riitä enemmän kuin kahdenkymmenentuhannen punnan suorittamiseen, tuli hän hämilleen.
Markiisi palasi nolona, mutta viisastuneena. Huolimatta siitä, että Putneyn markiisi voi tehdä monta tuhmuutta, ei hän koskaan riko sanaansa, ja Roddylle annettu lupaus oli keinolla millä hyvänsä pidettävä. Probleemi oli kyllä perin vaikea ratkaistava ja epäiltävää oli, kuinka hänen aivonsa olisivat siinä onnistuneet. Hän pääsi kuitenkin kaikesta vaivasta sen kirjeen kautta, jonka hänen palvelijansa ojensi hänelle:
„Rakas markiisi!
Tein sunnuntai-iltana sangen rumasti antaessani teidän, vaikkakin vain silmänräpäyksen, uskoa, että vastaanottaisin sen kunnian, jota tarjositte minulle tulemalla vaimoksenne. Olin niin mielenliikiituksen vallassa, että vastasin niinkuin tein. Toivon kuitenkin, ettette tarkoittaneet kosimisella totta. Teidän asemassanne oleva kuuluisan suvun jäsen ei koskaan alennu menemään avioliittoon näyttelijättären kanssa. Siitä syystä ei tästäkään voi tulla mitään. Karkaan luotanne, samoinkuin kaikkien muiden luota. Tätä lukiessanne olen jo kaukana poissa ja luultavasti ainaiseksi syytösten tai ihailujen ulottuvilta. Tämä maailma, jossa elämmie, on huono, ja minun pienen ymmärrykseni mukaan näyttää siltä, että useimpien ihmisten elämä on pikemmin kiusaukseksi kuin siunaukseksi. Unohdatte kyllä pian minut. Yhden tai kahden tunnin rakkaus ei jätä syvempiä jälkiä, vai kuinka? Voikaa hyvin herra markiisi. Jumala teitä siunatkoon! Unohdatte kyllä pian pienen näyttelijättären.
Ruby Fanchette.”
Kirjeen luettuaan oli Roddy pois suunniltaan. Hän tunsi itsensä mieheksi, joka oli herännyt ihanista unista löytääkseen itsensä haaksirikkoutuneena ulapalta. Vaikka hänen tunteensa eivät olleetkaan erikoisen syvällisiä ia vaikka hänen ymmärryksensä oli sangen heikko, oli hän kuitenkin tässä tapauksessa ajatellut täysin vakavasti. Nyt hän oli hylätty lapsi. Loistossa ja ylellisyydessä kasvaneena puuttui häneltä, niinkuin kaikilta suvun jäseniltä, sitä sielun rauhaa ja käytännöllistä mieltä, jotka ovat välttämättömiä elämässä eteenpäin pyrkivälle miehelle.
Roddyn väärä laskelma koski häneen niin kovin, että harva, joka hänet tunsi, uskoi sellaisen olevan mahdollista. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Ruby oli poissa. Kaikki hänen hyvät toiveensa hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Hän kulutti iltansa ja yönsä hyvien ystäviensä seurassa, nuorten miesten, jotka, samoinkuin hän itse, olivat piirrelleet suuria vekseleitä tulevaisuuden varalle. Enimmäkseen meni hän vuoteeseen vasta aamusin ja päivällä, kun hänen oli noustava ylös, täytyi hänen vahvistaa itseään väkijuomilla. Neljäntenä sunnuntaina Rubyn vieraskäynnin jälkeen, ajoi hän itse nelivaljakkoa iloisessa seurassa Richmondiin päin. Hän oli ylpeä taidostaan hoitaa hevosia ja hänen vertaistaan olikin vaikea löytää, mutta häneltä puuttui yhtä, mikä on välttämätöntä tässä asiassa, nimittäin ruumiinvoimia. Hän ohjasi kuitenkin valjakon erinomaisella taidolla Richmondiin, jossa valittu seurue nautti etukäteen tilatun päivällisen. Tarvinnee tuskin sanoa, että Putneyn markiisi oli isäntänä ja että hänen seurassaan oli kolme tai neljä balettitanssijatarta. Päivällinen oli erinomainen ja viineissä ei ollut toivomisen varaa. Aika kului iloisesti ja vasta kello kymmenen illalla ryhdyttiin ajattelemaan paluuta. Roddy oli ottanut mukaansa vanhan luotettavan kuskin, joka oli ollut hänen sukunsa palveluksessa yli neljäkymmentä vuotta. Tämä olisi ottanut ohjakset kotimatkalla, sillä yö oli pimeä ja isäntä — niin olisi ollut parempi, jos olisi ollut kotona vuoteessaan. Mutta markiisin ylpeys ei antanut perään. Hän tahtoi ehdottomani olla ohjaksissa. Niin lähdettiin kohtalokkaalle matkalle. Richmond Hilliin saakka pysyivät hevoset levollisina, mutta suurelle maantielle päästyä helpotti markiisi ohjaksia ja hevoset paransivat vauhtia. Barnes Commonin luo tultua alkoivat ne vikurrella. Vanha kuski, joka oli voimakas mies, pyysi ohjaksia, mutta markiisi suuttui ja löi samalla etumaisia hevosia. Ne rupesivat hyppimään ja potkimaan. Kohta esitettiin kauhea näytelmä. Hevoset hyppäsivät tien oheen, eräs vaununpyöristä meni ojaan. Hätääntyneitten ihmisten huudot sekaantuivat haavoittuneiden ja kuolleiden valitteluihin. Kuoleman hiljainen majesteetti oli tehnyt lopun ilosta ja riemusta. Neljä päivällisvierasta oli tehnyt tilinsä maailman kanssa. Ei ainoakaan päässyt vahingoittumattomana, mutta kuski pelastui kuin ihmeen kautta. Kuinka kävi markiisin? Vaunujen kaatuessa hän tuli pää edellä maahan. Niska katkesi ja henki lähti heti. Niin poistui jälleen yksi tämän onnetloman suvun jäsenistä ennenaikaiseen hautaan.
Vaasa 12.8.1925.
