Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan.
(„Vaasan” suomennos.)
Viides luku
Eron hetki
Marie Bevan ja Wilfred Leonard olivat varsin onnettomia kreivitär Cracciolan vastarinnan johdosta. Marie oli tottunut aina tekemään oman mielensä mukaan, joten hän ei voinut levollisesti kestää onnettomuutta. Hän kärsi ja oli surullinen, mutta salasi huolensa äidiltään, jolta hän ei odottanut myötätuntoa.
Leonard ei ollut vähemmin järkytetty kuin Mariekaan. Hän oli kiintynyt tyttöön eikä hän ollut halukas hänestä luopumaan. Oli kuitenkin eräs seikka, joka teki hänet levottomaksi. Kreivitär oli ollut hänelle niin hyvä, hänen oli niin paljosta häntä kiittäminen, että olisi ollut kauheaa kiittämättömyyttä, jos hän olisi noussut häntä vastaan. Hän tiesi myöskin olevansa kokonaan kreivittärestä riippuvainen. Mutta ilman taistelua ei hän ollut halukas hänestä luopumaan. Hän otti vielä kerran asian puheeksi ja koetti saada kreivittären puolelleen. Mutta hän oli taipumaton. Hän kysyi häneltä, aikoiko hän tehdä tyhjäksi kaikki, mitä hän oli hänen hyväkseen tehnyt, ja hävittää tulevaisuutensa asettumalla häntä vastaan. Wilfred vakuutti, ettei hän sitä aikonut. Jos niin kerran oli, oli Wilfredin nyt toteltava ja kreivittären kieltäydyttävä ottamasta vastaan Marieta ainakin niin kauan kuin Wilfred on voittanut „koulupoikarakkautensa”.
Wilfred luopui yrityksistään vaikuttaa kreivittäreen ja alistui hiljaisella vastalauseella. Hän tahtoi vielä kerran tavata Marieta ja kuulla hänen omilta huuliltaan, tahtoiko hän katkaista suhteet. Jos hän ei sitä tahtoisi, vihkiytyisi hän hänen kanssaan salaisuudessa ja antaisi ajan kulua. Hän lähetti tytölle kirjeen, pyytäen kohtausta Bolognemetsässä illalla. Luonnollisesti hän tuli. Wilfred kysyi häneltä suoraan, ajatteliko hän lopettaa suhteensa.
„En, ellet sinä sano minulle, ettet välitä minusta”, vastasi hän. Ja kuinka toinen olisi voinut tätä sanoa!
„Marie”, huudahti hän, „jos sanoisin, etten sinusta välittäisi, tekisin rikoksen omaatuntoani vastaan, sillä minä rakastan sinua”.
„Ja minä rakastan sinua”, vastasi hän lämpimällä äänellä. Heidän molemminpuoliset rakkaudentunnustuksensa olivat omansa vain yhä selvemmin vakuuttamaan, kuinka vaikeassa asemassa he olivat. Wilfred selitti, että hänen kasvattiäitinsä ei enää tahdo kuulla heidän tapaamisestaan, ja niin ankara on hän päätöksessään, ettei hänen oma pieni tyttösensä enää saa astua jalallaan hänen kynnyksensä yli. Pikkutytön tunteet kuohuivat yli äyräittensä ja hän alkoi itkeä. Miksikä oli kreivitär niin julma? Mitä he olivat tehneet, kun heitä näin kohdeltiin?
„Me emme ole tehneet mitään, rakkaani”, vastasi nuori mies, suuteli hänen kättään ja teki parhaansa rauhoittaakseen pientä onnetonta naista.
„Mikä on se salaperäisyys, joka sinua ympäröi, ja joka uhkaa tehdä meidät molemmat onnettomiksi?” kysyi Marie. „Niin, jos sen tietäisin”, vastasi Wilfred surullisena. „Siihen saakka kuin sinut tapasin, ei minulla koskaan ollut mitään pahaa siitä, ja nyt antaisin koko maailman saadakseni sen selville, mutta kasvattiäitini ei tahdo siitä puhua”.
„Koska isäsi ja äitisi kuolivat?”
„En tiedä mitään vanhemmistani. Luulen syntyneeni Englannissa. Ensimäiset muistoni liittyvät rakastettavaan naiseen, joka helli ja suuteli minua. Muistelen hänen myös itkeneen. Tämän naisen, luulen olleen, äitini. Myöskin eräät toiset kasvot palaavat säännöllisesti muistiini. Ne ovat rumat, inhoittavat, lurjusmaiset, punaset kasvot villeine, kiiluvine silmineen. Pelkään niiden olevan isäni kasvot. Myöhempinä vuosina luulen ymmärtäneeni, että äitini pakeni ja pelkäsi häntä. Äkkiä äitini katosi ja minulla on hämärä aavistus siitä, että näin hänen rakastettavat kasvonsa arkussa. Olin silloin pieni lapsi. Seuraava muistoni on eräästä matkasta. Juna ja höyrylaiva. Tiedän nyt, että minut vietiin silloin Italiaan. Punaiset kasvot seurasivat minua yhä edelleen. Ja sitten ilmestyi kreivitär Graccioli elämääni. Ensin muistan hänet heikosti, sitten yhä paremmin. Se on elämäni historia sellaisena kuin sen itse muistan. Mutta salaisuutta, joka siihen on yhdistetty, en ole koskaan onnistunut selvittämään”.
Marie oli suurella jännityksellä kuunnellut nuoren miehen kertomusta ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli liikutettu. He olivat kävelleet käsi kädessä Wilfredin puhuessa. Kun hän lopetti, seisahtui tyttö ja veti kätensä pois. Alespainetuin katsein sanoi hän matalalla äänellä:
„Wilfred, meidän on sanottava toisillemme hyvästit ainiaaksi”.
Wilfred kalpeni ja huudahti säikähtyneenä:
„Mitä sinä tarkoitat, Marie?”
„Sen, johdosta, mitä olet minulle sanonut, en voi enkä halua tunkeutua sinun ja kreivittären väliin. Se olisi julmaa ja häpeällistä, kun hän on ollut sinulle niin hyvä”.
„Jos todella tarkoitat, mitä sanot, Marie, niin saatat minut epätoivoon”, lausui Wilfred tavotellen Marien kättä.
„Nyt sinun täytyy olla Wilfred ymmärtäväinen, luja ja rehellinen. Ensimäinen velvollisuutesi koskee kreivitärtä, ja sitä et saa unohtaa. Hänellä on kyllä hyviä syitä vastustaakseen aiheitamme. Mitä seuranneekin, on sinun annettava arvoa hänen neuvoilleen”.
Wilfred sulki tytön syleilyynsä ja huusi kuin hän olisi tullut hulluksi:
„Jumalan tähden, Marie, kärsi minun kanssani. Älä jätä minua. Kuule minua, Marie. En voi kestää, että sinä katoat elämästäni.”
„Niin täytyy tapahtua, niin täytyy tapahtua”, nyyhkytti tyttö. „Minä en voi enkä saa olla syypää siihen, että kreivittärelle tulee ikävyyksiä”.
„Kuinka sitten minun käy?”, kysyi Wilfred.
„Etkö puhunutkaan totta sanoessasi äsken rakastavasi minua?” Marie irroittautui nuorukaisesta ja sanoi sitten rauhallisesti ja arvokkaasti:
„Wilfred, en ole leikkinyt kanssasi, mutta meidän tiemme täytyy erota. Oli synti, että koskaan tapasimmekaan —”.
„Pysähdy”, huusi Wilfred epätoivoisena, „lupaa minulle, että tulet vaimokseni sinä päivänä, jolloin kreivitär antaa suostumuksensa.”
„Kyllä, sen lupaan”.
„Vaikka se kestäisi kuinka kauan?”
„Niin”.
„Ja lupaat olla minulle uskollinen?”
„Pysyn sinulle uskollisena”.
„Ojenna minulle kätesi, Marie. Minä rakastan sinua. Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua”. Enempää ei hän voinut sanoa. Hän poistui nopeasti hoiperrellen kuin juopunut. Tyttö jäi seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Melkein automaattisesti ojensi hän kätensä nuorukaisen jälkeen ja huusi kaksi kertaa:
„Wilfred, Wilfred!”, mutta hänen äänensä oli pelkkää kuiskausta. Se ei kuulunut hänen korviinsa. Hän jatkoi sitä, kunnes Wilfred hävisi puiden varjoon. Silloin käännähti Marie hiljalleen ja suruissaan kotia kohti. Hänen elämänsä ensimäinen suuri suru oli tullut.
Vaasa 18.5.1925.
