Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Neljäs luku
Pelastaja
Kymmenentuhatta frangia, mitkä Bevan odottamatta sai Argavelta, riittivät ylittämään muutamia menoja. Hän ei vaivautunut enempää tutkiskelemaan Argaven jalomielisyyden syitä. Tosin teki hän vaimolleen eräitä kysymyksiä, joihin tämä joko kierrellen vastasi tai oli kokonaan vastaamatta. Sen jälkeen ei hän enää mitään kysynyt. Hänen asemansa oli epätoivoinen, sen hän tiesi, ja vaikka hän oli syyttänyt vaimoaan tuhlaavaisuudesta tiesi hän, ettei hän itse ollut hitustakaan parempi.
Charles Argave oli luvannut tulla vierailulle viikon kuluttua, ja hän hän tuli. Rouva Bevan oli ilmeisesti tietoinen hänen tulostaan, koska hän oli antanut keittäjälleen määräyksen laittaa tavallista parempi päivällinen. Kun kahvi oli tarjottu, poltti rouva Bevan ainoastaan yhden paperossin. Sitten pyysi hän herroilta anteeksi. Herrat jäivät kahdestaan, niinkuin rouva Bevan oli järjestänyt. Ensin puhuttiin asioista yleensä, sitten eräästä nuoresta näyttelijättärestä joka pani koko Pariisin pyörälle. Sanottiin hänen olevan sanomattoman ihanan. Bevan selitti voivansa vaikka kuolla hänen tähtensä. Argave sanoi, että häneltä puuttuu sydän. Raha oli hänen jumalansa ja hän oli saattanut tusinoittain miehiä perikatoon. Yleensä ei löydy ainoatakaan naista, jonka tähden kannattaisi kuolla.
„Miksikä hän sitten pitäisi rahoista?” kysyi Bevan.
„Niin, enpä minäkään todella voi esittää mitään syytä.”
„Ilman rahoja on niin h—n vähän huvia tässä maailmassa”, lisäsi Bevan.
Argave hymyili pidättyväisesti ja sanoi: „Kuitenkin on useasti varsin vaikea niitä saada.”
„Siinä olette oikeassa. Moraalinsaarnaajat opettavat, että raha on kaiken pahan alku ja juuri, mutta papit ja köyhät tekevät yhtäläisesti voittavansa saadakseen sitä.”
„Niin on asia”, myönsi Argave.
„Eniten minua kuitenkin ihmetyttää että löytyy henkilöitä, joilla on kykyä, mutta ovat silti köyhiä.”
„Se on asia, jolle he eivät aina voi mitään.”
„Varmasti voisivat, sillä —”
„Sitä en voi myöntää. Tahtoisin huomauttaa, etten kuulu kaikkein tuhmimpiin maan päällä, ja kuitenkin minulla on toisinaan suuria vaikeuksia.”
„Se riippuu vain siitä, ettette ole löytäneet oikeaa keinoa.”
„Ettekö voi kertoa minulle salaisuutta, Argave?”
„Voin kyllä. Niin — saanko ottaa vielä yhden sikarin. Kiitos. Mutta palatkaamme siihen mistä puhuimme; mitä se olikaan? Nyt muistankin. Kysymys oli rahojen hankkimisesta. Tehän olette kemisti?”
„Olen lapsuudesta saakka ollut huvittunut kemiasta. Isäni oli sangen taitava kemisti. Luulen perineeni taipumuksen häneltä.”
„Saanko luvan kysyä, mikä isänne oli?”
„Irlantilainen tilanomistaja.”
„Rikasko?”
„Ei, suuri Jumala, vaan köyhä kuin kirkonrotta.”
„Ja hän oli kuitenkin kemisti?”
„Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?”
„Paljonkin.”
„En todella ymmärrä, mihin tahdotte tulla.”
„Sen kyllä uskon. Se johtuu siitä, ettei keksintökykynne vielä ole kehittynyt täydellisyyteen.”
„Te kehitätte salaperäisyyttä yhä enemmän ja enemmän.”
„Keskiajan alkemistit koettivat valmistaa epäjaloista metalleista kultaa. Nykyajan kemistien ei tarvitse antautua sellaisiin tyhmyyksiin. Voitte paljon helpommalla tavalla päästä käsiksi äärettömiin rikkauksiin.”
Bevan hymyili epäilevästi ja kaatoi uuden lasin konjakkia.
„Oletteko te kemisti?” kysyi hän äkkiä.
„En, mutta toivoisin, että olisin.”
„No, mitä todistuksia teillä sitten on väitteenne tueksi?”
„Rauhoittukaa. Otaksun, että harrastatte kemiaa vain huvin vuoksi. Ettekö ole koskaan ajatellut hyötyä taidoistanne?”
„En muuten kuin että se tarjoaa minulle nautintoa. Elämäni unelmana on kyllä ollut löytää vastalääke käärmeenmyrkylle.”
„Mutta huveistaan täytyy aina maksaa.”
„Useimmiten kylläkin.”
„Toisin sanoen, teidän mielityönne on tähän saakka ainoastaan hankkinut teille yhtä tai toista huvia. Ja käärmeenmyrkyn vastalääkettä ette ole vieläkään keksineet? Kun sen olette löytäneet, tulette kyllä rikkaaksi, mutta sitä ette koskaan löydä. Jos olisitte aikaisemmin käyttäneet hyväksenne erinomaisia lahjojanne, en koskaan olisi ollut tilaisuudessa, niinkuin eräänä päivänä, auttamaan teitä.”
„Vaikka kuolisin, en käsitä, mihin tähtäätte” sanoi Bevan kasvoillaan hämmästynyt ilme. „Tarvitsee tuskin sanoa, että kemialla on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa, ja että se, joka käyttää aikansa tutkimuksiin, helposti voi keksiä jotain, joka hankkii hänelle suuria taloudellisia etuja. Tiedämmehän mitä esim. viime vuonna on keksitty.”
„Niin, ja vielä on tavattoman paljon keksimättä. Mutta puhuaksemme jostain muusta: voisitteko lunastaa teidän pienen kuittinne?”
Kysymys koski Bevaniin kuin salamanisku. Hänen odottava, unelmoiva ilmeensä vaihtui johonkin tuskaa ja pelkoa muistuttavaan. Hän lausui venytellen:
„Ei nyt. En uskonut teidän vaativan lainaanne takaisin näin pian.”
Argave rehahti nauramaan.
„Valitan, jos olen häirinnyt tasapainoanne”, sanoi hän. Avaten lompakkonsa otti hän sieltä kuitin, repi sen neljään osaan ja ojensi palaset Bevanille. „Tässä on kuitti. Laina on nyt vain kunniavelka. Kysymykseni saattoi teidät suunniltaan. Vai kuinka? Kymmenentuhatta frangia on sangen pieni summa. Jos olette jollekin velkaa tämän summan, tai moninkertaisesti, ettekä voi maksaa, iskevät oikeuden kynnet teihin ja pusertavat sisälmykset teistä. Se ei kuulosta kauniilta — mutta se on sopiva kuva.”
Bevan istui hiljaa. Hän oli vajonnut tuoliin ja sininen savupilvi viipyi hänen päänsä päällä. Ensi kerran keskustelun aikana alkoi hänelle selvitä, että hänen vieraansa näytteli jotain osaa, ja näytteli sen erinomaisesti. Argaven harmaat silmät tähyilivät Bevanin melkein liikkumattomia kasvoja, ja hetken kuluttua hän sanoi:
„Otaksukaa, että lisään velkaanne minulle vielä kymmenellätuhannella frangilla: olisitteko silloin valmis yrittämään erästä palvelusta minulle?”
Bevan kohotti päätään saadakseen niin selvän kuvan kuin mahdollista vieraastaan, joka, siinä asennossa kuin hän istui, vaikutti sokealta. Hänen kummalliset, harmaat silmänsä lepäsivät kuin kuolleina.
„Riippuu siitä, mitä palvelus koskee”, sanoi kapteeni pitkäveteisesti. „En voi umpimähkään mitään luvata.”
„Aivan oikein. Varovaisuus on kyllä hyvä. Olemme vain kerran tätä ennen tavanneet toisemme, joten on syytä ensin ottaa selvä toistensa ajatuksista. Olen valmis antamaan teille lisäksi kymmenentuhatta frangia, jos koetatte tehdä minulle pienen keksinnön.”
„No, tuohan kuulostaa selvemmältä”, vastasi Bevan. „Mutta minkälaisen keksinnön tahtoisitte minun tekevän teille?”
Argave repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti:
„Kapteeni Bevan Pariisista on minulle velkaa kymmenentuhatta frangia ja sitoutuu suorittamaan sen vaadittaessa viiden prosentin korolla vuodessa.”
Hän antoi paperin Bevanille, joka luki sen läpi ja katseli ihmetellen kirjoittajaa.
„Otaksutaan”, alkoi Argave, „että voitte löytää jonkun ratkaisun menettelylle, jonka avulla merkkiäkään jättämättä voidaan poistaa kaikki, mikä on kirjoitettu tällaiselle arvopaperille, ja joka ei vähimmässäkään määrässä vahingoita paperia. Ymmärrättekö, mikä tavaton merkitys sellaisella keksinnöllä olisi?”
Bevan nojasi käsivarsillaan pönkää vastaan ja kiinnitti katseensa Argaveen. Viimeksimainitun kasvot olivat ilmeettömät ja hänen harmaat silmänsä vaikuttivat tyhjiltä.
„Hra Argave”, lausui Bevan tyynesti, „te olette rohkea lurjus. Sanoitte eräänä päivänä olevanne rahankerääjä. En ymmärtänyt silloin täysin tarkoitustanne, mutta nyt tiedän, mitä tarkoitatte.”
Argaven kasvoilta saattoi huomata hymyilyä.
„Älkää välittäkö siitä mihin minä tähtään. Voi olla, että olen lurjus, joksi te minua kohteliaasti kutsuitte. En löisi kuitenkaan vetoa siitä, että tekään olisitte pyhimys. Puhukaamme nyt, niinkuin maailmanmiesten tulee. Tiedätte, mitä merkitsee olla ilman rahoja. Olette epäilemättä pitkän elämänne aikana kokenut jotain siitä sydämettömyydestä, jolla maailma kohtelee köyhää miestä. Miestä, joka laskee omaisuutensa kymmenissätuhansissa kunnioitetaan ja ylistetään, vaikka hän olisi suurin lurjus, mutta ei edes pyhimyksen haamu voi pelastaa rahatonta ylenkatseelta. Puhunko totta vai valehtelenko?”
Kapteeni oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta mumisi:
„Jatkakaa!”
„Olen sanonut, mitä minulla on sanottavana”, jatkoi Argave. „Tein teille ehdotuksen. Kysymys on vain siitä suostutteko siihen? Kymmenentuhatta frangia aikaisemman lisäksi. Teidän asemassanne olevalla miehellä ei ole varaa antaa niiden luistaa käsistään.”
„Tahdon miettiä asiaa.”
„Pitkänkö ajan tarvitsette?”
„Tulkaa uudelleen neljäntoista päivän kuluttua, niin saatte vastaukseni.”
Oli jo myöhä, ja hetken kuluttua otti Argave hyvästit. Ulkohallissa tapasi hän rouva Bevanin, joka odotti häntä.
„Kuinka kävi?” kuiskasi hän.
„Suuremmoisesti”, kuului vastaus.
Vaasa 15.5.1925.
